Elämäni yhteisissä sohvissa

Hihityttää hetkittäin taas todella. Yllätän itseni pyörittelemästä ranteitani ja hölkkäämästä paikallani yleisessä vessassa tai jossain ahtaassa eteisvälikössä, jossa musta muovinen rengasmatto on mutkalla, ja ilma haisee levottomasti kurahousuilta. Pienestä asti mun on ollut pakko loikkia isoimmat ilot ulos itsestäni tai ainakin järjestykseen, laskoksiksi pallean alle. Muuten tuntuu, että pakahtuminen menee nenään ja päälakeen asti kuin wasabitahnan jälkipotku. 

Mun ei tarvitse olla humalassa hymyilläkseni niin, että poskilihakset menee hapoille ja ylähuuli alkaa täristä. Viime yönä lauloin kaksi kertaa karaokea kahden eri Tommin kanssa ja sain kaljaa päälleni kolmesta eri kulmasta (vahingossa), mutta ennen muuta uskalsin jo vähän hengata. 

Hengaaminen on aina ollut mulle tosi vaikeaa. Oon usein miettinyt, missä kohtaa multa on mennyt ohi se jokin olennainen hengaamisen oivallus. Sellainen suuri hiffaamisen hetki, joka sijoittuu ehkä seiskaluokan puoliväliin, ja jonka jälkeen sitä osaa rekisteröidä ja hallita sellaisiakin mahdollisuuksia kuin tuntemattomaan tutustuminen luontevasti yhteisellä sohvalla. 

Yhteiset sohvat ovat yhtä kiehtovia ja kaukaisia kuin tuntemattomien rappukäytävien summeritaulut, joiden kellertävien muovilaattojen sukunimistä ei tiedä mitään. Onko Forsströmillä lapsia? Asuuko Kehvelin luona kissa? Onko ehkä Kurkisen munuaisissa jotakin vikaa? Entä se Marimekon kappaverho, joka on toisen kerroksen kadunpuoleisessa ikkunassa väärin päin? Onko se niin vahingossa vai mielenosoituksena verhon lahjoittanutta passiivis-aggressiivista anoppia kohtaan? Tarjotaanko taloyhtiön talkoissa vegaanimakkaraa ja jos tarjotaan, niin käytiinkö aiheesta yhtiökouksessa vääntö vai ei? Millaista rappukäytävässä olisi käydä virpomassa? Avaisiko Tunturi-Takala oven? 

Sohva, joka näyttää melkein tyhjänäkin täydeltä, koska sen tyynyissä on jo niin monen aikaisemman istujan jäljiltä tutuiksi muhvaantuneita koloja, tuntuu jo kaukaa melkein kivuliaan kiinnostavalta. Mitä yhteisempi jokin on, sitä painavampi kaipaajan on siihen kahlata. Miten istutaan käsinojalle tai nojataan selkä kiinni puolitutun polviin? Miten toiset vain tuntuvat kulkevan paikasta toiseen halaus, hulvattomuus ja hartiahieronta edellä, kun itse vedän pelkän tervehdyksenkin helposti väärään kurkkuun?

Jossain vaiheessa harjoittelin hengaamista niin tosissani, että tein ajatuksiini listaa hyvän hengaajan ominaispiirteistä ja toimintamalleista. Hyvällä hengaajalla oli hyvä ryhti, mutta yhteistä sohvaa lähestyttäessä, sohvalle rojahdettaessa ja lähiminuutteina rojahtamisesta tämän selkäranka tuntui pehmenevän. Hyvä hengaaja ojensi säärensä ja haukotteli oikeissa kohdissa, muhjusi itsensä keräksi jonkun toisen hyvän hengaajan kainaloon ja tiesi heti, mistä meemistä oli kyse. (Havaintoajankohtana hengailuympäristöissäni oli väistämättä aina jostakin meemistä kyse.) Oikein hyvän hengaajan ei tarvinnut korottaa ääntään naurunremakan ylikään, koska hyvät hengaajat käänsivät huomiota toisilleen joka tapauksessa kuin heittelehtivää ulkomerta tyynen pehmeästi pyyhkivät majakan keilat.

Olin kateellinen. Olin tyytymätön itseeni ja maailmaan. Jotenkin jäin aina kiinni, kun yritin kopioida yhteisillä sohvilla nojailua. Minusta siirryttiin kauemmas. Jos sain puheenvuoron, käytin sen tyhmästi. En uskaltanut pitää oikean mittaista taukoa ennen kulloisenkin läppäni keskeisintä kohtaa, koska pelkäsin hengaajien huomiokeilojen pyyhkäisevän ohitseni, ja niin hörähdysvarmoina pitämäni keskustelunavaukset jäivät hörähdyksittä. Oppini valuivat hukkaan, ja ajauduin lähestymään hengaajia kuin kettu, jonka pitäisi lajiylpeytensä nimissä hyökätä kanalaan, mutta joka ei saa kanoja kiinni, vaan hankkii nugettinsa läheisen McDonald'sin Drive In -kaistan jäteastiasta.

Olen edelleen yhtä kuutamolla yhteisistä sohvista. Edelleen huomaan purevani huultani ja näyttäväni syylliseltä, vaikka haluaisin vain heittäytyä pitkin pituuttani hengailijajoukkoon ja pyytää laturia lainaksi yhtä ohimennen kuin konkarit. Nykyään heitän läppää itsevarmemmin kuin ennen, mutta edelleen takeltelen uusissa whatsapp-ryhmissä ja puhun huulet suikerolla kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Riemastun huomiosta kuin lastennäytelmän lapsihiiri. Silti häkellyn liiallisesta huomiosta kuin, no, mikä tahansa hiiri.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut sisäistää, ettei mun ehkä tarvitse sisäistää koko hengailijan oppimäärää. Sellaista ei välttämättä sittenkään ole. On lähinnä ihmisröykkiöitä, takkeja, iltaisen raskasta sisäilmaa, jatkuvaa kahvinkeittimen sorinaa, päällekkäin tallustelevia keskustelunpalasia ja lepattavaa, kutsuvaa kattovaloa. On ihmisiä, joilla on paljon sanottavaa, sydän kurkussa, pää tukossa ja vaikkua korvissa. Onneksi etenkin teatteri, elämäni rakkaus, on paikka, jossa kaikki se töhnä on kiinnostavaa. Se on nimittäin niin kovin totta.

Äskettäin mun elämään kellahti taas yksi uusi yhteinen sohva. Sellainen niin kaikesta kokemastaan kuhmurainen, että se puhuisi kaikkien päälle, jos sillä vain olisi suu. Mä en vieläkään tiedä, miten sellaiseen sohvaan mahdutaan, mutta oon ehkä tajunnut, ettei tietäminen oo siinä se juttu. Tällä kertaa, ainakin, tahtominen on.  Ja siihen luottaminen, että luottamus on kuin Länsimetro: se rakentuu valtavan hitaasti, mutta kuljettaa sitten lopulta paikkoihin, joihin sillä ei ehkä koskaan olisi uskonut pääsevänsä.

Mä en malta odottaa.