tiistai 9. tammikuuta 2018

Troposfäärissä hengaava tohveli


Sattaa hyvin olla, ettet sinä ole mitään muuta kuin havunneulaspäissään kottikärryllä ojaan ajanut Niiskuneiti. Nilkkarenkaasi koko typerä maailmasi, jonka syliin tahdot istumaan. Ryhdistäydy.







Olen alkanut pelätä tulleeni jokseenkin säälittäväksi. Sellaiseksi, jota harva uskaltaa edes taputtaa, koska sen säälittävyys on niin eksentristä ja pulleaa: omituinen ominaisuus jossain niin keskivahvassa ja möreässä kuin minä. Säälittävyys ei oikein istu tähän kehooni, joka koko pituudessaan ja leveydessään on varsin kokonainen ja alituiseen havaittava. Säälittävyyttäni paossa ripustaudun sinisiin hiuksiini kuin My Little Ponyn väriseen hirteen, itseäni isompiin silmälaseihin sekä intellektuelliin kurtistukseen, joka on huomaamattani sulanut puolittaisen hämyksi hymyksi ja hekottavuuttaan helottavaksi isoäänisyydeksi yleensä väärissä tilanteissa.

Jokin aikaa sitten minusta tuli vahingossa aika typertynyt. Omat tunteeni tai niiden tokkuraiset, vasta heräilevät varjot kiusaannuttivat minua. Luulin näet ihastuvani ohikävelevään pylvääseenkin, kohteliaista kanssaihmisistä puhumattakaan. Lopulta kuitenkin tajusin, yleensä tajusin, ettei vastapäätäni seisova olento välttämättä sittenkään ole elämäni vastakappale, vaikka hän juuri hymyilikin toivottaessaan minulle vielä kuittikoneen lämpöistä kuittia yli kassakoneen, joka napisi itsekseen kuin ujo keski-ikäinen konservatiivi. Hymyily kun luki hänen työsopimuksessaan yhtä selvin kirjaimin kuin rakkaudellinen hajaannus minulla otsassa.

En minä hullu ole ollut tai ole (olenpas, mutten tässä). Enkä missään nimessä epätoivoinen. Epätoivoinen on kamala sana, paljon kamalampi kuin toivoton. Epätoivoinen kantaa mukanaan jotain kummallista epä-toivoa, siis vale-toivoa, epäpätevää toivoa, joka tarjoaa terveen toiveikkuuden sijasta kreppipaperiin käärittyä katkeruutta ja parfymoituja uskomushoitoja.

Ennemmin kuin millään muotoa epätoivoinen, olen välillä aika pöllämystynyt. Satunnaiset ihastumispiikkini ovat irrationaalisia ja tulevat puskista kuin aamuyöllä ojaan ajautuneet kusihätäiset. Minä ihastun (tai luulen ihastuvani, vähintään hetkeksi) heti, kun joku rehellisesti huomaa olemassaoloni ja on hiukankin ystävällinen elkeissään. Jos joku oikeasti kuuntelee, mitä minä sanon, minulla menee ihan jauhot sekaisin ja pasmat silmään. Jos joku oikeasti puhuu samasta asiasta kuin minä ja vaikuttaa kiinnostuneelta aiheesta, joka on minulle tärkeä, olen valmis viemään hänet alttarille Mendelssohnin soidessa.

Vitsi vitsi. Maistraattiin korkeintaan.






Ihastumiset ovat kuitenkin yleensä varsin piikkimäisiä, yhtäkkisiä pöllähdyksiä. (Jotkin harvat kestävät kuukausia ja muistuttavat itsestään raivostuttavasti kuin jatkuvat sähköpostimainokset siitä ainoasta yhdysvaltalaisesta nettivaatekaupasta, jossa olen asioinut. Enkä muuten asioi enää.) Useimmat ihastuksenpölähdyksistä ovat kuin omituisia Berocca-nappeja (juu, sisällän tuotesijoittelua enemmän kuin sielua tai hiiltä), jotka ponkaisevat minut yhdelle kierrokselle Maan kiertoradan ympäri ja palauttavat sitten kuin parittoman hanskan, kylmänä ja vähän sisuksistaan lyttääntyneenä. Keikun aivoihini juuttuneena siihen asti, kunnes seuraava kohtaamani ihminen toivottaa minulle hyvää huomenta ja sinkoudun taas ylempään termosfääriin.

Totta kai olen nyt hyvin retorinen. Tämä täytyy sanoa, koska muuten kukaan ei enää koskaan toivota minulle hyvää huomenta.





Aivan äskettäin olen keksinyt keinon (tai en ehkä keksinyt, se vain ilmaantui päähäni tai pernaani tai sydämeeni niin kuin aika olisi vain lopultakin ollut sille kypsä) hälventää ihastumisten aiheuttamaa kauhua ja nolostusta. Samalla myös itse ihastumiset ovat radikaalisti vähentyneet, kun olen ymmärtänyt, ettei jokainen lämmin ajatukseni toisen ihmisen loistavasta mahtavuudesta tarkoita päätöntä ja vastuutonta rakastumista, vaan jopa esimerkiksi kaverustumisen askelia. Jos tunnen vastustamatonta halua viettää aikaa, keskustella, heittää läppää, kuulua joukkoon ja kiintyä, sen ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin juuri sitä. Halua olla yhdessä, nauttia seurasta ja jopa, niin hurjalta kuin se tuntuukin, kuulua jonkun elämään. Olla tärkeä.

Tämä oivallus rauhoitti mieltäni siksikin, kun tajusin, etteivät hengaaminen, jutteleminen ja läpänheitto yleensä vielä ole kenenkään ahdistelua. Että jos istun viereesi ja sanon, että sulla on siisti fleda, en ole jotenkin kamalan pelottava ja vähän rikollinen. Yksinäiset vuoteni kaukana historiassa vieraannuttivat minut hengaamisen kulttuurista, ystävyyksistä, luottamuksenosoituksista ja yhteisistä salaisuuksista. Aika kaiken ulottumattomissa sai minut tajuamattani pelkäämään, että jos hakeudun puolitutun ihmisen (etenkin vastakkaisen sukupuolen oletetun edustajan) seuraan ja virittelen keskustelua, hän ahdistuu niin, ettei puhu minulle enää koskaan. Meni tosi pitkään tajuta, että kaverielkeitä periaatteessa kyllä saa toteuttaa kaverustumisen toivossa. Mikä helpotus.

Ihastumiset ovat rauhoittuneet sittemmin. Kun tajusin, mitä luultu ihastumiseni minulle useimmiten tarkoittaa - siis lähinnä voimakasta halua viettää aikaa, jutella ja kiintyä - useimmista ihastumisista on tullut lämpöisiä ystävystymis-intentioita. Ja erilaisia ystävyyksiä ja kaveruuksia on syntynyt, kuin pieniä, kimmoisia sieniä!

Silti.

Yhä minusta usein tuntuu, että olen jotenkin pelottava. Siis säälittävä ja pelottava samaan aikaan. Tai etten ehkä ole varsinaisesti pelottava, mutta että minua pelätään. Tai jos ei pelätä, niin vierastetaan, niin kuin taaperoikäinen vierastaa vierasta partaa tai erivärisiä villahousuja. Että minusta huokuu jotakin luotaantyöntävää. Jos ei kylmää, niin kiusallista. Vierasta.

Saattaa hyvin olla, että sisältä olet pelkkä syyllisyydeltä haiseva Reino-tohveli kesäkuun kylmäämällä kalliolla.

Sitä minä vähän pelkään.