Kirjastossa seinätkin sähähtivät, kun minusta karkasi äkkiä nauru. Niin ääretön, harkitsematon ja hälyisä, niin pian ja niin estoitta, että katon tyyneyteen tottunut variskin tulehtui. Ja lensi pois.
Nauroin niin kertakaikkisen väärässä paikassa, että jo se oli jokseenkin hauskaa. Ja kun en sitten enää nauranut, niin mietin jo, miksi. Miksi minusta melkein kaikki, mikä on vähän epäsovinnaista tai erikoista, on yleensä myös niin vaivattoman hulvatonta? Mistä huumori keneenkin kasvaa? Ja miksi? Miksi juuri huumori versoo ulos juroimmankin meistä nenästä kunhan niikseen sattuu, kukkii ja kasvattaa painavia, mehuisia hedelmiä roikkumaan korvista ja silmäkulmista? Miksi naurattaa niin, että itkettää? Ja ennen kaikkea: miksi minusta on alkanut tuntua siltä, että huumori on paitsi parasta, myös vaarallisinta, mitä meille on tapahtunut?
Vitsiä ei ole ilman kontekstia. Huumorissa on usein kyse jo varhain opitusta "yhteisestä huijauksesta". Hassun jutun maailmaan pitää sitoutua, jotta hassuus pääsee syntymään, mutta vitsin kuulijalle on alusta asti selvää, että jokin tulee rikkomaan rakennetun kehyksen. Stand up -numerossa, Pikku-Kalle -vitsissä ja illanvieton virnuilevassa anekdootissa on kaikissa kyse "punch linesta" , kullanarvoisesta kliimaksihetkestä, jossa jokin tarinassa alustettu lunastetaan. Usein kliimaksi kääntää jotakin päälaelleen. Vitsissä suomalainen toimii aina ratkaisevasti eri tavalla kuin ruotsalainen ja norjalainen. Tarinan kohokohta nauraakin siten koko aikaisemmalle tarinalle, kun taiten tehty rakennelma hajotetaan tyylikkäästi yhdellä iskulla, ja kuulijat saavat oivaltaa ja yllättyä odotetusti. Missä muualla kuin hyvässä vitsissä kuulija sekä odottaa yllättyvänsä että yllättyy?
Alustetuista odotuksista johtuen huumori on valtavan kulttuurisidonnaista. Jotta yleisö voi sitoutua vitsin maailmaan, kertojan ja yleisön välillä tulee vallita riittävä yhteisymmärrys. Vaikka huumori kärjistää asioita, osuakseen maaliin sen täytyy noudattaa yleisönsä käsitystä vallitsevasta maailmasta, ajasta ja ihmisluonnosta. Juuri siksi huumorilla on niin paljon helpompi vahvistaa stereotypioita kuin rikkoa niitä. Huumorille tietoisesti altistuva ihminen haluaa itseään huvitettavan, ei opetettavan. Jos vitsin tarjoama oivallus onkin kivulias tai aivan odottamaton, tilanne ei enää palvele kuulijan itsetuntoa ja yhteisöä. Epätoivottu opetus kääntää katseen omaan itseen, pois yhteisestä voimantunnosta kohti yksilön valintoja. Tästä syystä "muista" on usein niin paljon helpompi vitsailla kuin "meistä".
Kaikkeen huumoriin, myös itseironiaan, liittyy olennaisesti ajatus itsetunnon vahvistamisesta. Toimiva vitsi ei ole yllätys, vaan tietoinen teko. Yhteisössä vitsin on tarkoitus vahvistaa jo yhdessä tunnistettuja asioita ja ilmiöitä. Itseironiaa viljelevä saa yhteisönsä hyväksynnän tunnistamalla ja kärjistämällä itsessään niitä piirteitä, jotka muut ovat jo havainneet tai ainakin voineet kuvitella. Itseironia on oman statuksen nostamista sitä näennäisesti laskemalla. Kun osoittaa olevansa ihminen, joka ei pidä itseään liian erinomaisena, on heti vähän erinomaisempi.
Myös erikoisuus, outous ja poikkeavuus ovat naurattaneet aina. Historian friikkisirkuksista banaaninkuoreen kompastuvaan kadunkulkijaan meitä on naurattanut ja naurattaa, kun joku poikkeaa normista. Juuri tämä huumorin ominaisuus tekee huumorista mielestäni sekä kaikista uudistuskykyisimmän että konservatiivisimman voiman, jota yhteiskunta voi pitää sisällään.
Parhaimmillaan huumori tekee vallitsevat normit näkyviksi, mikä on valtavan terveellistä. Kun poliittinen satiiri kärjistää vallanpitäjien toimintaa, se auttaa meitä havaitsemaan, mitä kohti yhteiskuntamme on menossa, sillä kärjistys on aina äärimmäinen versio mahdollisesta. Kun jotakin ilmiötä kärjistetään, mahdollistetaan parhaimillaan terve, lempeä kritiikki omaan itseen ja nykyisellään hyväksyttyyn maailmaan. Yhteisö vahvistuu lopulta paremmin, kun yhdessä todetaan, miten hölmöjä me olemmekaan, sen sijaaan, että taivasteltaisiin toisten oletettua hölmöyttä.
Kun huumori nostaa esiin poikkeavia tapoja elää, se tarjoaa kaksi mahdollisuutta: joko nauraa normista poikkeavalle tai itse normille. Poikkeavalle nauraminen on helpompaa, koska ihminen haluaa pysyä koossa, ja koossa pysymistä helpottaa, kun maailma mahtuu lokeroihin. Tutun normin kyseenalaistaminen on kuitenkin ainoa keino edistyä. Poikkeavan esilletuominen mahdollistaa tärkeän kysymyksen: mitä jos? Mitä jos me kaikki toimisimme noin? Loppuisiko maailma vai muuttuisiko se?
Huumorin tekeminen on vaikeaa, koska toisten loukkaaminen on helppoa. Nettimeemi toisensa perään vitsailee kontekstistaan irrotetuilla kuvilla, joiden sisältämät uudet merkitykset elävät omaa elämäänsä. Kansalaisuuteen, sukupuoleen, uskontoon ja varallisuuteen liittyvät stereotypiat ruokkivat vain niiden yhteisöllisyyttä, jotka eivät vitsailtuihin määreisiin asetu. Ihmisen tarve luoda ympärilleen yhteisö, nykyään yhä useammin netissä ja muiden mollaamisen kautta, ajaa kaikista muista tarpeista ohi ja aiheuttaa paljon tuhoa. Ihmisryhmissä, jotka ovat vitsien kohteina kaikkein räikeimmin, puolustusstrategiaksi nousee helposti vitsien ja stereotypioiden tekeminen omiksi ja niiden kautta esiintyminen. Toiminta vertautuu myös vihapuheen kääntämiseen voimavaraksi, siis siihen, kun joku on esimerkiksi "ylpeä suvakki". Selviytymiskeinona vitsin kääntäminen voimavaraksi kaventaa kuitenkin ikävimmillään valtavähemmistössä olevista nousevaa kuvaa. Harva tajuaa, miten palon valtaa stereotypisoivalla vitsailulla on.
Minusta ratkaisu ei ole, että aletaan vitsailla vain homogeenisena nähdystä (ja siten siksi tehdystä) omasta ryhmästä. Ilman vertailukohtaa on vaikea asettaa mitään kyseenalaiseksi. Minusta satiiri, kärjistäminen ja musta huumori ovat oivallisia keinoja kyseenalaistaa oma elinpiiri ja betonisimmat asenteet. Toki positiivisenakin vertailukohtana esitettävä "toinen" on kärjistys ja stereotyyppi, jos toiseksi asetetaan kuva kokonaan toisesta, olemassaolevasta ihmisryhmästä. On tietysti helpompaa vitsailla jostakin olemassaolevasta kuin keksiä olentoja tyhjästä. Jokainen representoimamme "todellisen olevan kuva" on kuitenkin aina pelkkä kuva ja oman näkemyksemme rajoittama ja värittämä. Toisin sanoen, me emme koskaan representoi mitään todellista, vaan kuvan jostakin, jonka olemme itsemme lävitse jonkinlaiseksi käsittäneet. Kun me siis joka tapauksessa kuvittelemme, tietoisesti ja tiedostamatta, luodessamme kuvaa jostakin toisesta, miksi emme samantien kuvittelisi lisää ja loisi ominaisuuksien kombinaatioita, itsenäisiä, normista poikkeavia hahmoja, joiden avulla kritisoida ja kyseenalaistaa sitä, minkä miellämme meiksi?
Minusta vitsin voi nimittäin rakentaa toisin. Vitsin voi rakentaa helläksi hämmästelyksi, teräväksi iskuksi varjelluimpaan asennevammaan tai yhteisön omaksi rakkauslapseksi ilman toisiin kohdistuvia ennakkoluuloja. Valtaapitäviä, historiaa ja myös toisia ihmisiä tulee voida kritisoida. Mutta "toiset ihmiset" ovat paljon heterogeenisempi ryhmä kuin yleensä annamme itsemme ymmärtää. Siksi "toisia ihmisiä" ei kannattaisi typistää aseeksi myöskään omaan ryhmään kohdistuvaan kritiikkiin. Esittämällä stereotypinen maahanmuuttajahahmo voidaan kritisoida Suomen maahanmuuttopolitiikkaa, mutta se tehdään tällöin oikean, monimuotoisemman ihmisryhmän kustannuksella ja valtaapitävän näkökulmasta. Jos halutaan nostaa esiin Suomen maahanmuuttopolitiikan ongelmia, painopiste on tarkoitus pitää Suomen toimintatavoissa. Tavoitteeseen ei päästä representoimalla realistiseksi tarkoitettu maahanmuuttajahahmo vastavoimaksi kritisoidulle systeemille, koska silloin puhutaan taas jonkun toisen äänellä omista asioista. Kun kysymys on halutuista ja ei-halutuista ominaisuuksista yhteisössä ja kanssaihmisissä, ei ongelmaa kannata tuoda esiin oikean ihmisen kuvan kautta, vaan tekemällä todellisista ominaisuuksista rehellisesti epätodellinen hahmo.
Utopioita, dystopioita ja hyvää vitsiä on mahdollista luoda ilman stereotypioita, kun ominaisuudet irrotetaan ihmisestä, koska kun kritisoimme ihmistä, kritisoimme hänen ominaisuuksiaan. Yleensä jotakin, mitä pelkäämme, halveksumme tai emme ymmärrä. Sen sijaan, että maalaamme kuvan varastelevasta romanista tai luksustuotteita rakastavasta venäläisestä, voisimme maalata kuvan ihmisestä, joka varastelee tai havittelee luksusta ja lisäksi vaikkapa harrastaa painia ja fanittaa Justin Bieberiä. Implisiittinen persoonallisuuskäsitys, eli taipumus yhdistää ominaisuuksia toisiinsa aiemmin opitun perusteella, saa meidät luomaan stereotypioita. Kun tarkasteltavaksi tarkoitettu ominaisuus irrotetaan stereotypisestä alkuperäisajatuksestaan, avautuu mahdollisuus ajatella itse ominaisuutta. Mistä se kenties juontaa juurensa? Mikä siinä inhottaa tai pelottaa ja miksi?
Tarinoiden ja hahmojen esittäminen ja etenkin huumori ovat älyttömän isoja voimia ja voimavaroja. Huumori helpottaa. Parhaimmillaan se muistuttaa isosti ja lämmöllä siitä, miten järjettömän pieni ja itsestään tärkeä ihminen pohjimmiltaan on. Nauru taas on luontainen huume: se lohduttaa, vapauttaa, rentouttaa, yhdistää ja villitsee. Siis niin kuin jokin uskonto parhaimmillaan.
Naurusta olisi, ihan vakavissaan, ihmiskunnan ensimmäiseksi yhteiseksi uskonnoksi, koska ihmiskunnalla on, vaihtelevista syntytavoistaan riippumatta, vain yksi yhteinen nauru.
