Olen ajatellut karhua. Isoa ja paksua ja tarpeen tullen väkevää kuin vuori. Vuori, joka syö marjoja ja rapsuttaa itseään puuvaareja vasten, ja jolla on iso ääni, suojeluvaisto, tahto ja tassut.
Haisee lindströminpihviltä ja nukahtamiselta. Pölyä on taas kertynyt kaikkiin niihin pahvilaatikoihin, joihin ei ole muistettu, uskallettu, ylletty tai viitsitty, ja hyllyssä epätietoisuuden hetkellä voitettu pehmoalpakka hymyilee yhä. Koira viuhtoo oikeaa takajalkaansa kuin piirretty jänis.
Syksyä tihkuu jo sisään maiseman nivelistä. Jos Helsinki olisi tänään karhu, sillä olisi sen pitkä leveä selkä täynnä hitaasti sataneen taivaan tahmaa - takapää Jakomäessä ja jossain leuan alla Flow:n pääsisäänkäynnin levotonta tutinaa, mutta kuono turvallisesti Kauppatorin satama-altaassa, missä vesi on jo ilmaa lämpimämpää ja turistit kysyvät itseltään, miksi.
Alkaa olla sitä Helsingin syksyä, kun kaikki lumpsahtelee. Valuttaa, rahisee, tiputtaa kuin kahvia ja luiskahtelee, muttei missään nimessä häviä, vaikka kääntyy sisäänpäin, värikkäästä ja tohkeissaan brändäävästä nahkeaan, ruskeaan, mutaiseen ja upottavaan. Vantaanjoen vartta myöten haisevat hevoset ja viemärit, ja edelleen hiekkatien mutkiin öisin kantavat bluetooth-kaiuttimensa kumarat, nuoret, hiljaiset adidakset, seiskat, kasit ja ysit, ehkä Suutarilan peruskoulusta. Maitohorsmille kasvaa valkoiset parrat.
Kohti könyävä syksy on kuin eläin, jota voi pelätä (check), inhota (check), syyttää (check) tai rapsuttaa (kokeilussa). Mä olen vihannut syksyjä, pelännyt vielä enemmän. Syksyt ovat melkein aina merkinneet pakkoa, lukkoa, tukkoa, rikkoa, rakkoa ja sakkoa vaihtuvassa järjestyksessä. Yksinäistä, työlästä, raskasta, pimeää, näköalatonta, pahanhajuista, itkuista, palelevaista ja hitaasti kyynistyvää taivallusta kohti kevättä, jonka tulosta ei koskaan ole voinut olla ihan varma. Syksyisin mä yleensä menen kerälle, puren häntääni ja vihaan kaikkea.
Nytkin on vähän semmoinen olo, että jos vähän vihaisi. Jos vähän irvistäisi, karjuisi, ryntäilisi ja kynsisi tieltään kuuset ja kivenjärkäleet ja tv-vastaanottimet ja viinimarjapensaat ja takapihojen lapset ja saisi toiset pelkäämään itseään, ja sitten menisi luolaan eikä tulisi pois ennen kuin joku koputtaisi ja sanoisi, että ota tästä Finrexin ja ryhdistäydy, meillä on tehtävä. Ja sitten olisi joku yhteinen tehtävä sen oveen koputtaneen kanssa, joko Valkoisen talon pelastaminen humanoidien hyökkäykseltä tai joku muu parityö, vaikka litosfäärilaatoista. Pdf:nä, torstaiksi. Ja sitten me suorittaisimme sen tehtävän, alituiseen nuristen, mutta aggressiivisesti vitsaillen ja esittäisimme sen torstaina luokan edessä dokumenttikameran välityksellä, ja tulisimme toisillemme ystäviksi.
No jaa.
Äiti nukahtelee olohuoneessa tablettinsa viereen, koska Kieslowskin naiskuva on kuulemma niin kapea. Mä törmäilen kapeisiin naisiin niin joka paikassa ja kanavassa, että ahdistukseni on mennyt aivokalvoihini ja olen ruvennut miettimään, että musta ei todella voi pitää, koska olen niin kuin kokopuinen sänky - huoneenkokoinen, raskas ja mahdoton siirtää. Pitäisi olla heteka. Tai retkipatja. Sellainen, jonka saa rullalle ja rinkan päälle. Vaikka en mä kai voi sanoa olevani feministi, jos mä haluan rullalle. Silti mä ehkä haluan. Mä haluan olla kevyt ja goretexia. Kapea ja konventionaalinen ja minimalistisesti harkittu kuin riisikakkutorni, jolla kuitenkin on painava pää. Musta tuntuu, että mä olen vähän vastenmielinen, kun mä olen niin tilaavievä. Niin monella tapaa.
Ja sitten kuitenkin ihailen valtavasti vahvoja ja värikkäitä. Ääntä, joka kaikesta käytöstä käheytyy ja silti kimpoilee. Mä haluan ajaa venettä ja tehdä tulen ja koota kaikki kalusteet ja korjata ne, kytkeä piuhat ja kiivetä korkealle ja juosta ja kaatua ja livetä reunalta ja sukeltaa ja haukkoa henkeä ja nieleskellä ja pitää ääntä ja kaiken sen teen, takuulla, mutta sitten jään miettimään, että törmäänkö toisiin liian kovaa vai juoksenko sittenkin liian kaukaa ohi, vai mikä helvetti siinä nyt on. Että mikä tekee musta kaikkeen ihan liian ison. Ja että miksen näin isona osaa kuitenkaan olla tarvitsematta.
Kun tuntuu, että iso ja tarvitseva ei ole mahdollinen yhtä aikaa, tai että se on vähintäänkin jotenkin rivo ja vaarallinen. Niin mietin, että pitäisikö mun näin tarvitsevana sitten ollakin enemmän riisikakku kuin karhu. Tai näin karhuna vaan lakata kaipaamasta. Jättää unet ja ajatus sylistä käsitteenä ja toisesta metabolisesta järjestelmästä oman järjettömäni vierellä, erillisenä, mutta lähellä, siis hylätä ja ennemmin kävellä niin kuin osaan, muistaa taas, miten yksin osaankaan ja mennä lohien kanssa, mennä jo, niin kuin karhu, jolla on karhun tahto. Ja oma taivas ja tähtikuvio.
