Oikein pimeällä hiljaisuus painaa kuin peitto. Silloin ei tahdo ajatella asioita liian valmiiksi, sillä valmiit ajatukset ovat teräviä kuin ensimmäiset hampaat, ja yö menee helposti rikki. Maa hengittää. Saa mennä, jos menetyttää. On ilta, jota kohti.
On tie ja mustikkaa ja limaisina kimppuina kaikkea sitä, mikä kesäisin on vihreää ja vinkuu tuulessa. On riemastuttavan ruskeaa ja väkevää ja sittenkin ohutta kuin piirtoheitinkalvo tai koiperhonen tai häkeltyneen hengitys. On kekoja. Kumpareita, koloja ja kätköjä sielläkin, minne silmä ei jaksa. On taksinkuljettajan taksa, rakentajan raksa ja kotijuopon hiljakseltaan hajotettu maksa, mutta ei täällä. Täällä on myrskylyhtyjä, polkua pitkin.
Kun metsä on mustanaan yön mettä, ja ruskeaa, sakeaa yön vettä tippuu tahroiksi tallottuun maahan, silloin pitää malttaa maata mahallaan! Painaa korvansa saniaisiin ja nuuskia, ei ajatella, koska ajatteleminen menee nenänieluun ja liimautuu, eikä jätä tilaa terveelle pälyilylle.
Voisi pelätäkin, jos pelätyttäisi. Pelätä taloja, jotka nojaavat toisiinsa pimeässä, ja kuusia ja mäntyjä ja orapihlaja-aitoja, joilla kaikilla on ohenevat kynnet. Ensi halla kaluaa haavoille hoikat koivut ja maan iäkäs niska taipuu, vavahtaa, yökkäilee ylös syksyä syöneet sienensä, juurensa ja mukulat. Kaiken sen aikansa, joka sillä on ollut ja on.
Voi maata selällään kalliolla, joka on annettu ja sanottu. Havaita heiluvan lenkkitossun ylävasemmalla ja selän painon paikallaan puolitiessä, koska täällä makaavat muutkin, yhtä yksiksensä. Että täällä onkin sama sammal. Vaikka juuri täällä en ole koskaan ollut.
Ja sitten sitä tajuaa - yhtä yksiselitteisesti ja yllättäen kuin tajutaan aamut ja kaatuminen tai yskät ja ystävyydet - ettei metsä ole menossa mihinkään. Että täällä se on ollut ja aikoo olla, vaikka sen lapset menevät ja tekevät itsensä aikuisiksi, hylkäävät toisensa ja menettävät kulloisenkin järkensä, rakastuvat kuin jänikset ja jäävät jälkeen. Että metsä on ollut, tallojilleen ja tarpojilleen, ja tulee olemaan, vaikka äidit kuolevat ja isät nyrjähtävät vinoon ja syksyt valuvat kengänkauluksista sisään. Että metsä kantaa, koska sillä on jaksava, leveä selkä.
Siinä sitä istuu ja makaa ja nakertaa piharatamoa sormillaan ja tietää, että on aina juossut metsään, kun on halunnut turvaan ja juossut metsään, kun on halunnut purkaa ja juossut metsään, kun on halunnut rankaista sääriään kaiken mielettömyydestä ja vähän kuolla. Sitten sitä on istunut kalliolla ja itkenyt hitusen. Ja kallio on ollut siellä.
On ollut myös koti, johon könytä liejuisena ja kengät kädessä, on ollut olohuoneen oranssi valo ja Frendit ja Simpsonit. On ollut torkkupeittoja ja sisustustyynyjä (Tiimarista) ja viinirypäleitä sekä kaksi vuorenkokoista vanhempaa, joita yhdenkään pienen ääni ei riitä siirtämään paikoiltaan. On ollut kapistuksia kaapit täynnä ja nukkumaanmenoaika.
Siinä sitä istuu ja katsoo metsää sen silmään, joka on iso ja lempeä kuin elefantilla. Sitten nousee ja seuraa myrskylyhtyjä pitkospuille, koska tietää, että joku on asettanut ne siihen tahallaan, viitoittamaan ja vilkuttamaan, olemaan kallellaan niin kuin aina väistämättä ovat alut. Ja loput.
Syksyn tulon tietää siitä, kun muumiperhe sytyttää kuistille myrskylyhdyn. Sen tietää yhtä varmasti kuin talven tietää kylmästä ja kotiintulijan ensimmäisistä lämpimistä narahduksista. Ei syksyä tarvitse pelätä niin kuin ei mörköjäkään. Itkeä saa, kun itkettää.
Rannalla istuu monta sikinsokin, hiekassa. Menen jonnekin lomaan. Tiedän meren ja muumiperheen. Menivät saarelle, maston nokassa myrskylyhty ja tulivat jossain vaiheessa takaisin.
Tavalla tai toisella.
