Olemisen vaarallinen välttämättömyys

Eksistentiaalifilosofia iski.

Se tulee yleensä aina alkusyksystä, vaivihkaa kuin nuha, ja tukkii nenänielun ja tiehyet, ellei sitä hiukan hiero. Olen filosofoinnissani niin alussa ja tohkeissani, että eksistentiaalinen nuhani on kiihkeä ja äänekäs, jonkinlainen myrsky.

Olen tässä kuukauden päivät ajatellut kuumeisesti sellaisia peruskäsitteitä kuin valta, vapaus ja itse. Törmäillyt liukuoviin ja rappusiin ja teljettyihin uloskäynteihin (note to self: älä eksistoi metrossa) ja katukiveyksiin ja ilmastoraportteihin ja tylppäkatseisiin poliittisiin vaikuttajiin ja surumielisiin lauluihin ja kivuliaisiin vesistöihin ja säätiloihin ja koviin ääniin ja sitten piirrellyt pitkiä, väräjäviä nuolia, joilla on kyllä suunta, muttei sanottavaa.

Kaikeksi onneksi törmäsin Jukka Laajarinteen loistavaan Muumit ja olemisen arvoitus -kirjaan, jossa koukeroiset eksistentiaalifilosofian ajatelmat kuoriutuvat esiin muumikirjojen tapahtumista, hahmoista ja asetelmista. Laajarinne tuntee muuminsa ja kirjoittaa niin lempeästi ja kouriintuntuvasti, että Heideggerin, Kierkegaardin ja Sartren lausumat muuttuvat hankalista ja äkkivääristä loputtoman kiehtoviksi vyyhdeiksi arkista, traagista ja loogista.

Nyt, kun olen nielaissut koko kirjan, tahdon avata sen herättämiä ajatuksia ennen kuin ne sammuvat.


---


Kierkegaard on esittänyt, että välttämätöntä muutosta ei ole. Näinollen kaikki muutos on seurausta vapaudesta - tai itse vapautta.

Jos jokin asiantila on välttämätön, se ei voi olla millään muulla tavalla. Asiantila voi vaikuttaa vankalta ja muuttumattomalta, mutta jos se kuitenkin muuttuu - kaksi mannerlaattaa törmää ja törmäyskohtaan kasvaa vuoristo - on uusi vuoristo ollut kaiken aikaa yhtä mahdollinen kuin sitä edeltävä tasankokin. Mahdollisuudet luovat vapauden, sillä kun mahdollisuuksia on enemmän kuin yksi, syntyy vapaus ottaa yksi ja jättää muut.

Muutos on aina vapautta jättää edeltävä ja vaihtaa uuteen. Välttämättömyys taas on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuutta koko maailmankaikkeuden mittakaavassa. Muutos ei voi koskaan olla välttämätön, koska mikään muutoksen kohde ei voi olla samaan aikaan välttämätön sekä olomuodossa A että olomuodossa B.  Jos olomuoto B on välttämätön, olomuoto A:ta ei ole koskaan voinut ollakaan, eikä muutosta siksi tarvita.

Voidaan toki todeta, että vuoriston muodostuminen on välttämätön seuraus mannerlaattojen törmäyksestä, koska eihän maa sille mitään mahda, että siihen kohdistuu pakottavaa voimaa. Siksi onkin hyvä erottaa toisistaan käsitteet vapaus ja (vapaa) valinta. Vapaus ei vielä edellytä tietoisuutta, yksilöä tai tahtoa. Vapaudeksi riittää mahdollisuus olla jotakin ja sitten vielä jotakin toista. Asiat mutkistuvat, kun vapaus yhdistyy tietoisuuteen. Silloin syntyy valinta.

Väitän, että valintaa ei ole ilman tietoisuutta. Väitän myös, että tultuaan tietoiseksi itsestään ja toimintansa vapaudesta olento ei voi enää jättää valitsematta (näin väittävät myös Sartre ja Camus). Lisäksi väitän, että valintaan sisältyy aina sekä vapaus että valta.

Valinta on vapauden valjastamista tarkoitukseen: tietoinen päätös käyttää vapautta ja ottaa tarjotuista mahdollisuuksista yksi. Siksi valinta edellyttää vapauden tiedostamista. Valta taas yhdistyy valitsemisessa vapauteen juuri tiedostamisen kautta. Kun valitsee, jättää aina osan todellisista mahdollisuuksistaan valitsematta, eli käyttää valtaa ja luo seurauksia itselleen ja ympäristölleen. Toisaalta tietoinen olento, esimerkiksi ihminen, ei voi koskaan jättää valitsematta, koska valitsematta jättäminenkin on valinta. Näinollen ihminen ei voi ikinä olla käyttämättä valtaa.

Elävä - siis muuttuva - olento ei pääse ikinä pakoon vapauttaan. Vapaudestaan tietoinen olento taas ei  ikinä voi olla valitsematta. Ihmisen jokainen teko on valinta ja aina vallankäyttöä. Vapaus on koski, johon valinta virittää myllyn.

---


Jatkuva muutos on läsnä maailmassamme väistämättä. (Ähäkutti! En kumoa itseäni, enkä liioin Kierkegaardia tässä, sillä vaikka mikään yksittäinen muutos ei olekaan väistämätön, juuri maailmamme vapaus tekee muutoksesta niin mahdollisen, että se on jo käytännössä väistämätön, ilmiönä.)

Luonto seuraa vapauttaan; se tuhoaa itseään ja syntyy uudeksi eritahtisissa sykleissä loputtomasti. Ihminen, joka niin rasittavasta tietoisuutensa jatkuvasta tiedostamisesta huolimatta on luontokappale muiden joukossa, sisältää samaa iätöntä tuhovoimaa, mutta käyttää sitä, ikävä kyllä, tietoisesti. Lisäksi ihminen perustelee - mikä on, jos mahdollista, kaikista rasittavinta. Ihminen pitää auktoriteeteista ja luo niitä itselleen turvaksi ja takuuksi. Ihminen luo jumalat, markkinat, diskurssit, trendit ja vakiintuneet tavat ja valittelee sitten, miten hänen kätensä ovat sidotut. Ihminen on keksinyt turvakseen ajatuksen välttämättömistä asioista ja välttämättömästä muutoksesta, koska välttämättömyys on vapautta turvallisempaa. Jos minä, ihminen, myöntäisin kaiken sen vapauden, joka minulla on, ei se vapaus enää olisi minun vapauttani, vaan universumin, eikä täten enää minun hallinnassani.

Vapaus ahdistaa, koska mahdollisuuksiin liittyy aina menettäminen. Kun vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi, valitsematta jätetyt vaihtoehdot menetetään koskemattomina. Ihmisen vapaus yltää vain valintoihin ja vallankäyttöön. Meillä ei ole koskaan vapautta saada sitä, mitä emme valitse. Siksi vapauden tiedostaminen on kivuliasta, ahdistavaa ja pelottavaa. Entä, jos valitsen väärin? Helpompaa on ajatella, etten valitse ollenkaan, ja keksiä auktoriteetti, joka ottaa valinnan vastuun minulta pois.


----


Jotta voimme tehdä valintoja, meidän tulee siis olla tietoisia. Tietoisuus taas edellyttää jonkinlaista käsitystä minästä, itsestä - siitä, että minä olen eri kuin kaikki muut, ja että muutkin ovat vielä erillisiä keskenään.

Väitän, että itsensä tiedostamisesta seuraa väistämättä itsekkyys. Siksi, koska pelkkä sana itsekkyys - siis itsekeskeisyys - ei merkitse vielä yhtään sen enempää kuin että olento itse on maailmansa lähtöpiste, keskus. Kun on tietoinen itsestään, katsoo maailmaa omien silmiensä kautta ja on itse kaiken kokemansa alku, kaikupohja ja päätepiste. Vaikka pääsisimme irti kehoistamme ja leijailisimme hahmottomina Hämeenkyrön yllä (miksi juuri siellä, en tiedä), olisi meillä silti näkökulma, itseys, josta ulospäin katsoisimme maailmaa. Itsekeskeisyys on siis jokaisen minän ainoa mahdollinen olemassaolon tapa.

Koska olemme tietoisia itsestämme ja meillä on minä - kompleksinen, rakennettu, vaalittu, tutkittu, kasvanut ja kasvatettu kokemus itsestämme - ei näkökulmammekaan ole neutraali. Minän silmät ovat suhteettoman suuret ja tärkeät. Minä on aina maailmamme merkityksellisin henkilö ja ohjaa kaikkia havaintojamme, koska ilman minää ei ole mahdollista tiedostaa maailmaa. Syntyy radikaali mittakaavavirhe: minä on suhteessa kaikkeen, ja kaikki, mihin minä ei suhteudu, lakkaa olemasta.

Jotta voi olla "minä" on oltava myös "Toinen",  eli joku, joka on "ei-minä". Jos Toista ei ole, olemme kaikki yksi ja sama, jolloin "minä" katoaa. Todisteeksi erillisyydestämme meille riittää minätietoisuutemme perustaso, ihmislapselle noin nelivuotiaana kehittyvä Mielen teoria, jossa tajuamme, etteivät muiden ajatukset kantaudu korviimme tai toisinpäin, vaan meillä on yksityiset päät.

"Minän" muodostumiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä erillisyys. Erillisyys kun ei vielä todista mitään ainutlaatuisuudesta. Siitä, että minä olen erityinen, täysin erilainen kuin muut. "Minä" ei tiedä varmasti olevansa erityinen - toisten yksityisissä päissä saattaa olla sisällä minun kanssani identtisiä itsejä, ja taas "minä" hälvenee pois. Suojelemme "minää" viimeiseen asti, koska se on ainoa pääsylippumme elämään, ja meillä on eloonjäämisvaisto.

Väitän siis, että itseys edellyttää itsekeskeisyyttä, joka edellyttää yksilöllisyyden tavoittelua. Ja yksilöllisyyden tavoittelu taas on tietoisen vapauden, eli valinnan tavoittelua, koska valinta on teko ja vain teot määrittävät "minää".

Yksinään Hämeenkyrön yllä harhaileva  epätietoinen "minä" ei voi olla varma ajatustensa ainutlaatuisuudesta ja kyvystään vaikuttaa ympäristöönsä, siis toimijuudestaan, ennen kuin määrittelee itsensä tekojensa kautta. "Minä" on olemassa vain suhteessa maailmaan. Kun puen vaatteet, olen nämä vaatteet ylläni. Kun potkaisen palloa, olen pallonpotkaisija. Kun katson sinua, olen sinun katsojasi, ja ehkä lisäksi sinun katseesi kohde.

Eksistentialismissa onkin esitetty, että niin kauan, kun ihminen vain toimii, eli kurottuu jotakin itsensä ulkopuolista kohti - vaatteita, palloa tai sinää, esimerkiksi - ei ihminen ole muuta kuin kulloisenkin toimintansa heijastus, ulkoisen määrittelemä. Kun ihminen suostuu ympäristöönsä ja heijastaa sitä, eli toimii, hän ei koskaan olekaan itsenäinen "itse", vaan toimintansa määrittämä toimija. Siksi vasta toiminnasta kieltäytyminen edustaa todellista vapautta, itseyttä. Voidaan puhua "kohtalon omiin käsiin ottamisesta", ehdotuksista kieltäytäytymisestä.

Kun suljen silmäni ja sanon, etten jaksa enää ajatella tällaista hömppää, on sekin toki teko, joka minua määrittää. Mutta ratkaisevaa on, että kieltäytyminen määrittää minut joksikin, joka kieltätyy, ei joksikin, joka suostuu. Johonkin suostuminen sisältää johonkin jo olemassaolevaan liittymisen, kun taas kieltäytyminen luo uutta, vastakkaista ja minälähtöistä. Kieltäytymisen lähtövoima, toiminnan syy, löytyy minusta, ei ympäristöstä. Minussa on oltava sisällä jotakin, joka käynnistää kieltäytymisen - jokin "minä", joka vastustaa ympäristön ehdotuksia ja määrittää siten itse itsensä, ilman apua.  Vapaata valintaa ja yksilöllistä itseä tavoittelevan, itsekeskeisen olennon, on siis kieltäydyttävä ollakseen olemassa. Toisin sanoen, pakottava tarpeemme olla olemassa luo välillemme ristiriitoja. Vain eri mieltä ollessani olen varmasti erillinen  ja vain ollessani erillinen, olen varmasti olemassa.

Itsekkyys on välttämättömyys. Vapaus, valinnat ja valta ovat välttämättömyys. Teot ja niiden määrittelevä voima ovat välttämättömyys. Ihminen ei ole välttämätön eikä mikään, mitä ihminen tekee ole välttämätöntä, mutta jotakin on aina tehtävä.

Vastuu liittyy mukaan vapauteen, valtaan ja valintaan vasta, kun suostumme ymmärtämään, ettemme koskaan voi jättää tekemättä, mutta päätös siitä, mitä teemme, meidän on tehtävä itse. Vastuu on ehkä olemisen korkein taso, koska vastuun ymmärtäminen edellyttää "minän" synnyttämän mittakaavavääristymän käsittämistä. Vastuu on kieltäytymistä  täydestä saatavilla olevasta vapaudesta, mutta myöntymistä valinnan välttämättömyyteen. Vastuu ei sulje minää pois, mutta pyrkii ymmärtämään sen pienuuden. Minä ei ole koskaan yhtä suuri kuin sen jättämät jäljet.

Ihmiselle valinta on välttämättömyys. Se on valtaa väistämättömästä vapaudesta. Vastuun ottaminen tehtävästä valinnasta, sen sijaan, onkin sitten ehkä jo vallankumous.

Hyvän lauseen jälkeen

Olen vartomassa kirjastossa. Hyvää lausetta tai jotain toimitettavaa asiaa. Ilma ulkona on iltaan päin ja sisällä oranssia ja kellellään kuin kissa, eikä vielä ole syytä lähteä mihinkään.

Käsivarsiin lyö kylmää loiskeina, sillä ovi käy jatkuvasti, emmekä me täällä ole lämpimiksemme, vaan iltapäivää, ja kalossimme kuivuvat muovirenkaisen maton päällä välieteisessä. Tai sitten eivät, sillä täällä me pidämme kengät jalassa ja leuan keulan takin vetoketjun välissä siten, että olemme kuin sullottuina mattorullien ytimiin ulkoiluvälinevarastossa; täällä me olemme näet suippoja ja sadesuojattuja sisälläkin, ja valmiina väistämään mitä hyvänsä yllättävää ryntäystä.

Seinähyllyn keskeltä tuijottaa Esko Salminen kukkaseppele päässään. Kynät ja kynnet jankuttavat pöytälevyihin. On sellainen leveä, lasittunut hiljaisuus, jossa kyynärvarren ja olkavarren yhdistävästä nivelestä lähtevä ääni saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lukusalin lasiovesta pääsee pois ja näkee läpi - käytävällä käy kääntymässä joku nahkatakkinen ja heti perään toinen anorakissa. Pariskunta odottaa hissiä pitkään, mutta vasta tyhjästä pyllähtänyt lapsi tilaa sen, etusormellaan, ja sanoo monta pientä asiaa nopeasti peräkkäin. Joku pujahtaa sisään samalla, kun joku toinen rönnystää ulos; pujahtajan huulilla käy hymy yhtä nopeasti ja lämpimänä kuin nokare voita puurossa ennen sulamista, mutta rönnystäjä ei katso häneen.

Alkava sade roiskii isoihin ikkunoihin, mutta ääni jää ulos. Kulmapöydässä statistiikkoihin syventynyt kaupunkilainen on alkanut punertaa ja puristelee korviaan. Äkkiä on tasaisen kuuma, niin kuin sisältä hitaasti lämmenneessä pilkkihaalarissa.

Olen jo ehtinyt unohtaa itseni ja vartomiseni ja pohkeenikin. Olen puuduksissa, vaikka tulin tähän tuoliini tahtomaan. Tahdoin kirjoittaa: vahvaa asiaa, viileitä väitelauseita siten kuten jäätelöviipaleita leikataan litran pakkauksesta lasilautasille, kesämökin läpipuisessa pirttipöydässä tai lauantaina, kun on samaan aikaan perhe ja Mtv3. Tahdoin tulla tähän tarjoilemaan. Sileitä, neliskulmaisia ajatuksia, joissa on järki ja jotka jysähtävät otsassa nieltäessä, koska niiden pragmaattinen kylmäketju ei koskaan ole katkennut.

Siis ollapa hyvä lause. Sellainen kuin nyt vaikka Juhani Karilan Image-lehden esseessä, jossa käsittellään urheilun suhdetta kirjoittamiseen, tai elämään. "Urheilu on turvallinen tapa harjoitella kuolemista." Ytimekäs ajatus, joka ei selitä itse itseään, vaan kutsuu ajattelemaan aihettaan. Kimpale ja kimmoke.

Hyvä lause on kuin tulppa. Tiivis ja tarkka havainto tai päätelmä, josta vetäisemällä avautuu valtameri assosiaatioita, kysymyksiä ja päättelyketjuja sekä tilava sija väittelylle. Hyvä lause on niin pitkälle kaivettu ajatus, ettei sen tarvitse perustella olemassaoloaan, vihjaista vain hiukan. Väläyttää sitä työtä, joka sen ajattelemiseksi on tehty. Hyvä lause on usein lakoninen, vähän ylimielinenkin. Tietävä ja kutsuva. Tarpeen tullen ärsyttävä tai vapauttava, niin kuin piste pitkän virkkeen pääksi. Itsepäinen.

Pelkään ja kaipaan hyviä lauseita. Ne ovat urheilusuorituksia, jänteviä ja kaarevia ja aina parempia kuin muut. Hyvillä lauseilla on anastettu ja kumottu valtaa, viety tilaa ja ennen kaikkea menty historiaan, suoraan toisten suihin siteerauksiksi, kovaa ja pää edellä. Hyvissä lauseissa on kirkkosalin kokoinen kaiku.

Tehokasta ja siten vaarallista hyvissä lauseissa on se, etteivät ne epäröi. Jos lause on tarpeeksi varma ja kiinteä, se käy viidakon kuninkaasta jo kaukaa, eikä välttämättä koskaan tule kyseenalaistetuksi. Sellaisia lauseita meidän maailmamme ja kirjastomme ovat täynnä.

Työ tekijäänsä kiittää. Lopussa kiitos seisoo.  Työn tuottavuutta tulee kasvattaa. Edessä on välttämättömiä toimenpiteitä. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Älä käy isääs neuvoon. Ne jyrää meitin. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Suurin kaikista on rakkaus.

Lopulta hyvä lause on kai aina vähintään vähän valheellinen, koska hyvässä lauseessa tärkeintä on sen kaiku. Hyvästä lauseesta on karsittu kaikki ylimääräinen, mikä väistämättä tulee määritelleeksi ylimääräisen ja tekee lauseesta voimakkaasti subjektiivisen. Hyvä lause valitsee näkökulmansa ja siivoaa pois muun. Lakitekstissä ei ole yhtäkään hyvää lausetta, koska laki pyrkii eliminoimaan tulkinnanvaran ja -vastuun. Hyvä lause taas on itsessään tulkinta, joka kuulostaa totuudelta.

Meille ei ole olemassa ymmärrettävää todellisuutta sanojen ulkopuolella. Pienille vauvoille on, ja eläimille. Mutta heti, kun opitaan puhumaan, haluataan ymmärtää, mistä puhutaan, ja siitä pitäen puhe tulee aina ennen ymmärrystä. Hyvät lauseet ovat vaarallisia, koska ne luovat todellisuutta ennemmin kuin katsovat sitä. Ilman sanoja meille ei olisi mitään, mistä aloittaa, joten sanat ohjaavat havaintojamme.

Nyt, kun vakoilen ihmisiä kirjaston lukusalissa, törmään taas havainnon ja sitä kautta määrittelyn haasteisiin. Esimerkiksi sukupuolisidonnainen sanasto ohjaa kielenkäyttöämme niin voimakkaasti, että on työn takana maalata kuva ihmisestä tämän oletetusta sukupuolesta irrallaan.

Enkä väitä, että ihminen olisi irrallaan itsensä ja ympäristönsä kulloisistakin sukupuoliominaisuuksista. Mutta minusta on kieroa, miten paljon kohteelleen tuntemattoman havaitsijan havaintoa oletus sukupuolesta hallitsee. Havaitsijan oletus jonkun "paikasta" sukupuolen avaruudessa määrää havaintoa, katsomista ja ajattelua niin paljon, että sukupuolisuus nähdään maailmassamme ennen kaikkea objektiivinsena, ei subjektiivisena määreenä. Kielenkäytössämme määre mies/nainen on oletusarvoisesti neutraali, jonka päälle rakennetaan, se on ensimmäinen havaintoon tehtävä rajaus, ihmisen pohja.

On nurinkurista, että tämä "neutraalimme" kuitenkin ohjaa ajattelumme niin ratkaisevasti. Havainnossamme neutraaliksi mielletty sukupuolen ajatus on köyhä, pelkistetty kimppu ominaisuuksia, joiden näemme kuitenkin ohjaavan mitä kompleksisimpia asioita: ajattelua, vuorovaikutusta, täyttä minää.

Paitsi, ettei koskaan minää, vaan sinää.

Siksi teen tämän itselleni vaikeaksi ja yritän maalata tämän kirjaston havainnoistani käsin täyteen jokuja, henkilöitä, hahmoja, tyyppejä, kaupunkilaisia ja olentoja.  Sanoja ja määreitä, joista kaikki tuntuvat suussa vaikeilta ja paljon vähemmän neutraaleilta kuin mies ja nainen milloinkaan. Miten onkin päässyt käymään niin, ettei meillä oikein ole sanaa ihmiselle?

Ja nyt, tässä, kun meillä taas on käsillä muutos - maan ja ilman murtuma, nyrhähdys, hirmumyrsky, tulimeri ja ärjyvä aallokko - seisoo vuorella Vanhan testamentin messias kivitauluineen eikä tiedä, mitä tehdä, kun vuoret kaatuvat.

Ilman sanoja on hirvittävää suunnistaa. Mutta pitäisi. Mäkin haluaisin oppia olemaan enemmän hiljaa ja järjetön, kun järki on kuitenkin enemmän illuusio ja pelastusvene kuin tosi meri. Pitäisi olla hetki ihan vaiti ja etsiä käsiinsä kaikki ne hyvät lauseet ja sanat, jotka meiltä puuttuvat. Kaikki Aatamin ja kylkiluun ja omenan alla, lävistäjällä ja kehällä. Kun kivitaulut ja laulut ja ruutuvihkot menevät kumminkin vanhaksi, myrskyn olisi jo aika. Saisi ukostaa ja akastaa, ukoitta ja akoitta. Kohti terveellistä kakofoniaa.

Onneksi hyvä lause voi olla myös kysymys, jos se on hyvä kysymys.