Hyvän lauseen jälkeen

Olen vartomassa kirjastossa. Hyvää lausetta tai jotain toimitettavaa asiaa. Ilma ulkona on iltaan päin ja sisällä oranssia ja kellellään kuin kissa, eikä vielä ole syytä lähteä mihinkään.

Käsivarsiin lyö kylmää loiskeina, sillä ovi käy jatkuvasti, emmekä me täällä ole lämpimiksemme, vaan iltapäivää, ja kalossimme kuivuvat muovirenkaisen maton päällä välieteisessä. Tai sitten eivät, sillä täällä me pidämme kengät jalassa ja leuan keulan takin vetoketjun välissä siten, että olemme kuin sullottuina mattorullien ytimiin ulkoiluvälinevarastossa; täällä me olemme näet suippoja ja sadesuojattuja sisälläkin, ja valmiina väistämään mitä hyvänsä yllättävää ryntäystä.

Seinähyllyn keskeltä tuijottaa Esko Salminen kukkaseppele päässään. Kynät ja kynnet jankuttavat pöytälevyihin. On sellainen leveä, lasittunut hiljaisuus, jossa kyynärvarren ja olkavarren yhdistävästä nivelestä lähtevä ääni saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lukusalin lasiovesta pääsee pois ja näkee läpi - käytävällä käy kääntymässä joku nahkatakkinen ja heti perään toinen anorakissa. Pariskunta odottaa hissiä pitkään, mutta vasta tyhjästä pyllähtänyt lapsi tilaa sen, etusormellaan, ja sanoo monta pientä asiaa nopeasti peräkkäin. Joku pujahtaa sisään samalla, kun joku toinen rönnystää ulos; pujahtajan huulilla käy hymy yhtä nopeasti ja lämpimänä kuin nokare voita puurossa ennen sulamista, mutta rönnystäjä ei katso häneen.

Alkava sade roiskii isoihin ikkunoihin, mutta ääni jää ulos. Kulmapöydässä statistiikkoihin syventynyt kaupunkilainen on alkanut punertaa ja puristelee korviaan. Äkkiä on tasaisen kuuma, niin kuin sisältä hitaasti lämmenneessä pilkkihaalarissa.

Olen jo ehtinyt unohtaa itseni ja vartomiseni ja pohkeenikin. Olen puuduksissa, vaikka tulin tähän tuoliini tahtomaan. Tahdoin kirjoittaa: vahvaa asiaa, viileitä väitelauseita siten kuten jäätelöviipaleita leikataan litran pakkauksesta lasilautasille, kesämökin läpipuisessa pirttipöydässä tai lauantaina, kun on samaan aikaan perhe ja Mtv3. Tahdoin tulla tähän tarjoilemaan. Sileitä, neliskulmaisia ajatuksia, joissa on järki ja jotka jysähtävät otsassa nieltäessä, koska niiden pragmaattinen kylmäketju ei koskaan ole katkennut.

Siis ollapa hyvä lause. Sellainen kuin nyt vaikka Juhani Karilan Image-lehden esseessä, jossa käsittellään urheilun suhdetta kirjoittamiseen, tai elämään. "Urheilu on turvallinen tapa harjoitella kuolemista." Ytimekäs ajatus, joka ei selitä itse itseään, vaan kutsuu ajattelemaan aihettaan. Kimpale ja kimmoke.

Hyvä lause on kuin tulppa. Tiivis ja tarkka havainto tai päätelmä, josta vetäisemällä avautuu valtameri assosiaatioita, kysymyksiä ja päättelyketjuja sekä tilava sija väittelylle. Hyvä lause on niin pitkälle kaivettu ajatus, ettei sen tarvitse perustella olemassaoloaan, vihjaista vain hiukan. Väläyttää sitä työtä, joka sen ajattelemiseksi on tehty. Hyvä lause on usein lakoninen, vähän ylimielinenkin. Tietävä ja kutsuva. Tarpeen tullen ärsyttävä tai vapauttava, niin kuin piste pitkän virkkeen pääksi. Itsepäinen.

Pelkään ja kaipaan hyviä lauseita. Ne ovat urheilusuorituksia, jänteviä ja kaarevia ja aina parempia kuin muut. Hyvillä lauseilla on anastettu ja kumottu valtaa, viety tilaa ja ennen kaikkea menty historiaan, suoraan toisten suihin siteerauksiksi, kovaa ja pää edellä. Hyvissä lauseissa on kirkkosalin kokoinen kaiku.

Tehokasta ja siten vaarallista hyvissä lauseissa on se, etteivät ne epäröi. Jos lause on tarpeeksi varma ja kiinteä, se käy viidakon kuninkaasta jo kaukaa, eikä välttämättä koskaan tule kyseenalaistetuksi. Sellaisia lauseita meidän maailmamme ja kirjastomme ovat täynnä.

Työ tekijäänsä kiittää. Lopussa kiitos seisoo.  Työn tuottavuutta tulee kasvattaa. Edessä on välttämättömiä toimenpiteitä. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Älä käy isääs neuvoon. Ne jyrää meitin. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Suurin kaikista on rakkaus.

Lopulta hyvä lause on kai aina vähintään vähän valheellinen, koska hyvässä lauseessa tärkeintä on sen kaiku. Hyvästä lauseesta on karsittu kaikki ylimääräinen, mikä väistämättä tulee määritelleeksi ylimääräisen ja tekee lauseesta voimakkaasti subjektiivisen. Hyvä lause valitsee näkökulmansa ja siivoaa pois muun. Lakitekstissä ei ole yhtäkään hyvää lausetta, koska laki pyrkii eliminoimaan tulkinnanvaran ja -vastuun. Hyvä lause taas on itsessään tulkinta, joka kuulostaa totuudelta.

Meille ei ole olemassa ymmärrettävää todellisuutta sanojen ulkopuolella. Pienille vauvoille on, ja eläimille. Mutta heti, kun opitaan puhumaan, haluataan ymmärtää, mistä puhutaan, ja siitä pitäen puhe tulee aina ennen ymmärrystä. Hyvät lauseet ovat vaarallisia, koska ne luovat todellisuutta ennemmin kuin katsovat sitä. Ilman sanoja meille ei olisi mitään, mistä aloittaa, joten sanat ohjaavat havaintojamme.

Nyt, kun vakoilen ihmisiä kirjaston lukusalissa, törmään taas havainnon ja sitä kautta määrittelyn haasteisiin. Esimerkiksi sukupuolisidonnainen sanasto ohjaa kielenkäyttöämme niin voimakkaasti, että on työn takana maalata kuva ihmisestä tämän oletetusta sukupuolesta irrallaan.

Enkä väitä, että ihminen olisi irrallaan itsensä ja ympäristönsä kulloisistakin sukupuoliominaisuuksista. Mutta minusta on kieroa, miten paljon kohteelleen tuntemattoman havaitsijan havaintoa oletus sukupuolesta hallitsee. Havaitsijan oletus jonkun "paikasta" sukupuolen avaruudessa määrää havaintoa, katsomista ja ajattelua niin paljon, että sukupuolisuus nähdään maailmassamme ennen kaikkea objektiivinsena, ei subjektiivisena määreenä. Kielenkäytössämme määre mies/nainen on oletusarvoisesti neutraali, jonka päälle rakennetaan, se on ensimmäinen havaintoon tehtävä rajaus, ihmisen pohja.

On nurinkurista, että tämä "neutraalimme" kuitenkin ohjaa ajattelumme niin ratkaisevasti. Havainnossamme neutraaliksi mielletty sukupuolen ajatus on köyhä, pelkistetty kimppu ominaisuuksia, joiden näemme kuitenkin ohjaavan mitä kompleksisimpia asioita: ajattelua, vuorovaikutusta, täyttä minää.

Paitsi, ettei koskaan minää, vaan sinää.

Siksi teen tämän itselleni vaikeaksi ja yritän maalata tämän kirjaston havainnoistani käsin täyteen jokuja, henkilöitä, hahmoja, tyyppejä, kaupunkilaisia ja olentoja.  Sanoja ja määreitä, joista kaikki tuntuvat suussa vaikeilta ja paljon vähemmän neutraaleilta kuin mies ja nainen milloinkaan. Miten onkin päässyt käymään niin, ettei meillä oikein ole sanaa ihmiselle?

Ja nyt, tässä, kun meillä taas on käsillä muutos - maan ja ilman murtuma, nyrhähdys, hirmumyrsky, tulimeri ja ärjyvä aallokko - seisoo vuorella Vanhan testamentin messias kivitauluineen eikä tiedä, mitä tehdä, kun vuoret kaatuvat.

Ilman sanoja on hirvittävää suunnistaa. Mutta pitäisi. Mäkin haluaisin oppia olemaan enemmän hiljaa ja järjetön, kun järki on kuitenkin enemmän illuusio ja pelastusvene kuin tosi meri. Pitäisi olla hetki ihan vaiti ja etsiä käsiinsä kaikki ne hyvät lauseet ja sanat, jotka meiltä puuttuvat. Kaikki Aatamin ja kylkiluun ja omenan alla, lävistäjällä ja kehällä. Kun kivitaulut ja laulut ja ruutuvihkot menevät kumminkin vanhaksi, myrskyn olisi jo aika. Saisi ukostaa ja akastaa, ukoitta ja akoitta. Kohti terveellistä kakofoniaa.

Onneksi hyvä lause voi olla myös kysymys, jos se on hyvä kysymys.