Yö

Lopulta aina auttoi, kun teki itselleen puun.

Siihen, missä sen olisi ollut hyvä seistä, keskelle hetteikköä ja lokaa ja maan teräviä suomuja. Vaati sille kyljet paksunaan pahkoja ja uljaan, raskaan kaarnan halkeumineen, irvistävät tuohen nielut ja yön märiksi erittämät paljanteet sen siinä ihossa, joka mitään vartomatta senkuin eli ja eli, vaikka sitä viilsi ilma ja kesken menneen talven aavemainen parku.

Teki puun johonkin kauaksi täältä, niin että tiesi sen siellä olevan ja seisovan yön selkää niin kuin sota selässään ovat seisseet oman ikänsä isät ja sittemmin nuoret kesä reisillään ja juhannuksen jälkeen paitahihasillaan, kun aamu on noussut kaistaleeksi luomille ja tuonut hiljakseen hiljaisen vilun.

Lopulta aina auttoi, kun tiesi, että saattoi tehdä itselleen puun ja tiesi senkin, ettei puilla ole silmiä. Etteivät ne katso, eivätkä kysy, eivätkä anna aihetta pälyilyyn, koska niin vain elävät, kohisten ja vaappuen ja väkevinä, juurineen ja onteloineen ja suonineen, alituiseen päin kaikkea ja sittenkin aivan itse.

Aina auttoi ajatus siitä, ettei puuta kiinnosta, olenko minä. Että se on olemassa joka tapauksessa ja pitää maailmaa paikoillaan. Että minä voin mennä säpäleiksi ja siellä se on silti. Ja että siihen voi nojata selkäänsä, kunnes tulee aamu ja uusi yö, ja se on yhä, ja yhä se kohisee. Että puulla ei ole katsetta, mutta sillä on ääni.

Nyt on ensimmäinen sellainen yö, etten saa enää edes puuta tehdyksi. Saan sen seisomaan pelkästään paljaana vettyneessä pimeässä, jossa kaikki vavahtelee ja kellertää. Siihen ei yllä nojaamaan eikä sen kylki soi. Rumin tekee tuloaan ja nielee kaiken, minkä saa.

Ja sitten sana kerrallaan jättää mut kielenikin, kun mikään ei enää soi.