Ihmiskunnan korvasta valuu hiljakseen kirkasta nestettä. Pelottaa, että se on lyönyt päänsä. Ja yhä vaan kiivaammassa kallistuskulmassa hoippuu seinistä kiinni hamuten sinne tänne, kompuroi. Että traumaperäinen amnesia, muistinmenetys.
Olen seissyt tässä lähiaikoina paljon lumessa, jalassani tallukkaat, ja tähynnyt ylös sinne, missä tähdet syttyvät aikaisin, ja hengityksen höyry piirtää ohutta vanaa. Olen muistanut hirveästi pelkästään lumesta käsin, muistanut mäet ja männyt ja loputtoman, älyttömän hiihtämisen. Kohmeltuneet eväät, termospullon ja rukkaset. Sellaisen ikikylmän, että leukaa pitkin menee ilman juoksu viiltoina ja vinkuu. Ja niin mustana sinisen taivaan, että sen laki on kuin kaivon kita tai saunan pesä, yhtä kylläistä pehmeää.
Siinä lumessani olen sitten ajatellut muistia. Että mitä ihminen on, ellei muistinsa. Ja voiko muisti todella olla jotakin sellaista, joka ylittää yksilön. Niin kuin nyt vaikka muisto lumesta, lumen kokeminen. Onko olemassa oikeasti jaettuja kokemuksia, muistoja, joiden äärellä vaihtuvat sukupolvet, kansat ja erilaiset yhteisöt ovat enemmän yhtä kuin joukko yksilöitä? Entä onko koko ajatus jaetusta muistista enemmän hyödyksi vai vaaraksi silloin, kun etsitään ratkaisuja parempaan tulevaisuuteen? Voiko uutta ajattelua edes syntyä mistään muusta kuin muistista käsin? Ja ennen kaikkea: mitä muistillemme oikein on tapahtumassa nyt, kun ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa ulkoistamme muistityötämme teknologialle - siis jollekin sellaiselle ihmisestä irralliselle, joka ajattelee itse?
Aivotutkijat ovat jo aikaa sitten kumonneet arkisen ajatuksemme muistista jonkinlaisena objektiivisena tapahtumien säiliönä, jota järjestelemällä ja tutkailemalla voimme saada tarkan käsityksen meille tapahtuneiden asioiden luonteesta. Ihmisen havaintoa ohjaa muisti ja muistia havainto. Kiinnitämme huomiomme siihen, mikä meidän on aikaisemman kokemuksemme valossa tarpeen huomata, ja tulkintaamme - josta sitten syntyy muisto - ohjaa hyöty yhtä lailla. On paljon järkevämpää ja energiatehokkaampaa rakentaa maailmansa muistojensa avulla johdonmukaiseksi ketjuksi, jossa minä on keskellä, asiat etenevät kronologisissa syy-seuraussuhteissa ja kaikki, mikä ei suhteudu minään, karsiutuu pois. Ihmisaivot täyttävät muistoihin jääneet aukot mielikuvittelulla, jonka toiminta perustuu sekin muistiin, eli meille muodostuneeseen käsitykseen siitä, mitä on mahdollista kuvitella. Muistimme on paradoksi, joka vain mutkistuu vuorovaikutuksessamme ympäristöön.
Erityisesti nationalistisessa ajattelussa vahvalla pohjalla seisoo käsitys kansakunnan yhteisestä muistista. Suomen kansan - tuo homogeenisyydessään kuvitteellinen, ideologinenkin käsite - ajatellaan muistavan Talvisodan ihmeen, saunan, tervan ja suonissaan sisun, jonka vain kova ja epäkiitollinen työ armottomassa ilmastossa voi eläjäänsä iskostaa. Nationalistinen idea loi ajatuksen yhtenäisestä kansasta, jota yhdistää alue, kieli, ajattelu ja arvomaailma, jopa geeniperimä ilmiasuineen. Vaikka nationalistinen hurmoshenkisyys onkin poliittisesti tavoitteellinen ajatusvääristymä, samalla alueella samaan aikaan ja peräjälkeen eläneet ihmiset jakavat eittämättä jonkin yhtenevän kokemuksen siitä, millaista on elää täällä, tässä paikassa.
Kun kokemukset käännetään yhteiselle kielelle, ne supistuvat ja yhtenäistyvät. Yhteinen kieli ennemmin luo kuin säilyttää jotakin jo syntynyttä yhteistä ajattelua, kun yksilöllisille kokemuksille tärkeästä ja jokapäiväisestä pyritään löytämään yhteiset symbolit. Kieli luo vähintään illuusion yhteisymmärryksestä. Ja sitten yhteisellä kielellä kirjoitetaan paksuja hakuteoksia, sodan voittaneiden sotahistoriaa ja kaikenlaisia aikalaiskokemuksia. Kirja on jo ulkoistetun muistin väline - jotakin, jonka sivuille on tallentunut kirjoittajan kokemuksen värittämä ja yhteisen kielen merkkijärjestelmää noudattavaksi typistetty muisto. Kirjat ovat yksityisestä kollektiiviseksi kanonisoitua muistia, jota kannattaa käsitellä kriittisesti. Toisin kuin tekoäly, kirja ei kuitenkaan enää kirjoittamisensa jälkeen uudelleenjärjestele, kaupittele tai yksilöllistä sisältöään kullekin lukijalleen erikseen. Toisin kuin muistiaan jatkuvasti hyödyllisyysperiaatteella karsiva, vuorovaikutuksessa muokkautuva ja asioita autuaasti unohteleva ihmispää, tekoäly myös muistaa kaiken, mitä sille syöttää tai se syö.
Tekoälyn laskentateho ylittää ihmisen mennen tullen. Informaatio on sille ennen kaikkea määrällistä. Laadullinenkin informaatio muokkautuu lopulta määrälliseksi samoin kuin ihmisaivoissa, joissa hermosoluverkkojen yhteistoiminnasta syntyvät monimutkaiset prosessit ovat lopulta yksittäisten hermosolujen sähköimpulssien määrällistä paljoutta tai vähyyttä suhteessa aikaan. Mitä enemmän ja tiheämmin impulsseja vastaanotetaan ja annetaan, sitä voimakkaampi on vaste. Tekoälyn vastaanottamat "hermoimpulssit" eivät kuitenkaan ole spontaaneja aistimuksia, vaan usein ihmisen tietoisesti sille syöttämää dataa, jolla on tarkoitus, suorastaan agenda. Siinä missä ihmisaivot suodattavat informaatiotulvasta olennaisen melko satunnaisesti ja spontaanisti rakentuneen muistinsa perusteella, tekoäly suodattaa informaatiota sille annetun ohjeen pohjalta.
Ihmisaivot ovat paitsi "tietokone" myös biologinen elin ja aina toiminnassa vain biologisen kehon kanssa ja kautta. Ihmisaivot eivät saavuta informaatiota maailmasta ihmiskehosta irrallaan, eikä ihmisaivojen saavuttamaa informaatiota voida ulkoapäin loputtomasti ohjata muutoin kuin äärimmäisen kontrolloiduissa tutkimusolosuhteissa, jos niissäkään. Yleisimmin käytössämme oleva tekoäly, internetin algoritmit, joilla ei ole kehoa, taas saavuttavat kaiken informaation jo niille luettavassa muodossa, datana. Algoritmit eivät saavuta mitään sellaista informaatiota, jota niille ei anneta. Kirjoitettu teksti, verkkoon ladatut kuvat, sijaintitiedot, hakukoneiden haut ja kaikki verkkokäyttäytymisemme sivutuotteena syntyvä metadata on algoritmien ruokaa, eikä ihminen yleensä tiedä puoliakaan siitä, mitä tulee koneelle syöttäneeksi. Silti internet saa vain sen, mitä sille syötetään - ihminen on algoritmin aistit.
Maailmassa, jossa muisti on oikeastaan kaikki, mitä meillä on, pidän huolestuttavana kehitystä, jossa muistamisen valta ja vastuu siirtyy koneelle. Google vastaa, kun sinne huutaa, Wikipediassa on kaikki ja sosiaaliselle juoruiluvietillemme tarpeellinen ystävien yksityiselämätieto löytyy Facebookista. Kun yhä useampia asioita ei enää tarvitse muistaa, vapautuu aivoista tietysti tilaa uudelle. Se uusi, millä aivomme täytämme, on kuitenkin usein jotakin sellaista, jonka saamme teknologialta takaisin. Se on jotakin, jonka olemme sille syöttäneet ja jonka se on tietojemme valossa meille pureskellut helpommin nieltäväksi niin kuin lintuemo. Mitä enemmän annamme pois, sitä personoidumpaa ja tarkemmin karsitumpaa saamme takaisin. Toisin kuin kirja, tekoäly käyttää muistojamme - siinä supistetussa konekielisessä muodossa, jossa olemme ne sille syöttäneet. Algoritmi toimii ohjeensa mukaisesti, useimmiten kiihdyttääkseen ja kasvattaakseen toimintaamme sen alueella. Kun suostumme meitä mahtavamman muistin aisteiksi, menetämmekö lopulta kosketuksen omaan, spontaaniin havaintoomme?
Kaikki, mitä koneelle annamme, on meidän jo koneen kielelle kääntämää, siis karsittua ja tarkoitushakuista. Vaikka sanotaan, että Google tuntee yksittäisen ihmisen jo paremmin kuin ihminen itse, ei Googlekaan tunne meistä muuta kuin sen puolemme, joka Googlea käyttää. Käyttöympäristö ohjaa käyttäytymistä. Jos googlaan kolme kertaa joulukuussa "lanttu laatikko", se ei tarkoita, että lanttulaatikko olisi ajatukseni jatkuvasti täyttävä olemiseni ydinkokemus tai edes lempiruokani. Se ei tarkoita sitäkään, etten osaisi yhdyssanasääntöjä. Saadaksemme koneesta parhaan hyödyn irti, käytämme konetta kulloisiinkin tarkoituksiimme ja ennen kaikkea, opettelemme puhumaan sen kieltä.
Mitä useammalle elämänalueelle ulkoistettu konemuisti yltää, sitä paremmin meidän on puhuttava konetta ja karsittava omaa kokemustamme. Jokainen kieli kantaa mukanaan kokemusta, koska sanoja on aina ratkaisevasti vähemmän kuin maailmaa niiden takana. Kielten kuolemat ovat traagisia, koska jokaisen kuolevan kielen mukana menetetään kyseiseen kieleen sidottua historiaa, aikalaiskokemusta, asiayhteyksiä, symboleita, ihmisääniä ja sukupolvien kehityskaaria - siis jaettua muistia. Jo vauva karsii kokemustaan oppiessaan puhumaan. Esimerkkinä: meillä on sana rakkaus. Siis käsite, jonka pitäisi jotenkin pitää sisällään rakkaus. Älytöntä, mutta kommunikaatiomme kannalta tarpeellista.
Jos ja kun kieli on ihmisten välisen kommunikaation välinne, kannattaako meidän supistaa kieltämme kommunikoidaksemme koneelle ja ulkoistaaksemme sille muistoja, jotka ovat syntyneet koneen maailmasta irrallaan, meissä ja kommunikaatiossamme? Ulkoistettu muisti on uhka myös kollektiiviselle muistille, kun tietokannasta haetaan tietoa vain omaan, yksilölliseen tarpeeseen ja hylätään sitten. Kun koneen meille takaisin syöttämistä, kananugetin lailla prosessoiduista ihmismuistoista tulee ajatuksissamme kiistatonta faktaa ja jotakin objektiivista ei-kenenkään omaisuutta, olemme vaarallisella tiellä. Muistia ei saisi nähdä käyttötavarana, kun muiston muodostuminen on aina henkilökohtainen, ainutlaatuisesti vääristynyt ja kollektiivinen prosessi.
Muistimme rakentaa identiteettimme: kokemuksemme siitä, mikä on tärkeää, mihin kuulumme, miten koemme muiden meidät näkevän ja miten näemme muut. Kielessämme, suvuissamme ja kohtaamisissamme kannamme jaettua historiaa, esimerkiksi kokemusta siitä, miltä lumi tuntuu kengässä tai hiihtäminen keuhkoissa. Algoritmi ei ole koskaan hiihtänyt, mutta suksimisesta vapaaksi jääneen ajan se on saattanut esimerkiksi lueskella ilmastonmuutoskeptikkojen ja Yhdysvaltain presidentin ajatuksia.
Kokemus saattaa lopulta olla jotakin, jota on mahdotonta täysin jakaa. Mutta ilman omaa muistoa kokemuksesta - kokonaisvaltaisena, rajuna, raastavanakin - meidän voi olla vaikea puolustaa ja tehdä paremmaksi sitä maailmaa, josta kokemuksemme ovat syntyneet.
