Ihminen ei kai voi
eläessään tosissaan hyväksyä, sillä hyväksyä on kuolla ja protestoida on elää. Ja
eläminenhän on kai loppuviimeksi silkkaa lämpöä, jatkuvaa liikettä – niin
minulle joskus sanottiin, kun nojasin leukaani pulpetin lähmäpintaan ja
ajattelin lihaperunasoselaatikkoa.
Liikkeen taas on aina
suuntauduttava jostakin poispäin mennäkseen jotakin kohti. Jokainen sukupolvi
kieltää edeltäjänsä, sen on oltava evolutiivista. Kun elinympäristö väistämättä
taipuu toiseksi ajassa, nousee kupruille niin kuin asfaltti allaan puitten
juuret, on elollisen osattava pitää itsensä hereillä kieltäytymällä menneestä.
Jokainen nykyisyys luo oman ehdottomuutensa.
Toisaalta nykyinen
tarvitsee ikuista ollakseen eri mieltä sen kanssa. Vastustamalla ihminen, aate
tai kulttuuri sitoo itsensä kiinni todellisuuteen, asettaa kiintopisteen, johon
jatkuvasti suhteutua. Kun kieltäydymme hyväksymästä, kieltäydymme näkemästä
todellisuutta kokonaisuutena – maailmana, joka pahuudessaan on jo valmis,
kylläinen. Ja oikeastaan, mikä pahempaa, se on ollut sitä aina, ennen
ihmiskuntaa ja meidän jälkeemme. Se, mitä nimitämme edistykseksi, onkin vain
samojen tomujen asettumista uusiin pinoihin, postimerkkien järjestelyä
pöydällä, jonka ääressä istui joskus ajatus Jumalasta, nyt mieluummin ihminen
itse. On elämälle kestämätöntä myötää, ettei aika olekaan jana, vaan karuselli,
koska yksittäisellä elämällä on aina alku ja loppu.
Hyväksyminen edellyttää
pysähtymistä sen ääreen, mitä on, ja pysähtyminen edellyttää kuolemaa. Vasta
kuolemassa ihmisen todellinen koko tulee näkyviin: kuollut on konkretiaa,
materiaa, pehmytkudosta – eikä muuta. Isäni näytti Klonkulta vasta kuoltuaan:
kylmältä, harmaalta ja kuiviin niistetyltä kuin auringon hiutama liina.
Peitolla oli nalle, kesä oli leveimmillään, ja tuntui lohdulliselta, ettei
kuolleen tarvitse enää kurkottaa mihinkään.
Eläessään ihminen taas kurottaa
aina itseään pidemmälle, mielikuviksi, suhteiksi, sanoiksi ja ideoiksi, jotka
lopulta kuitenkin ovat ihmisestä irti. Vasta kuolemassa ihminen asettuu
tasoihin todellisuutensa kanssa, jonkinlaiseen eläville myrkylliseen ja siksi
mahdottomaan totuuteen, jossa ihmisen ja maailman välistä katkeaa se ainokainen
säie, joka teki ihmisestä niin erityisyyteensä ihastuneen toimijan: omistajuus.
Ihmiselle valta on
lopulta omistajuutta. Ajatuksia, ideologioita, materiaa ja toisia elollisia on
saatava oman nimen alle. Elävälle
ihmiselle on elintärkeää hahmotella omaa valtaansa suhteessa muihin ja
maailmaan, koska jos valtasuhteita ei ole, ei ole toimijuuttakaan. Itsestään ja
valinnoistaan ainakin näennäisesti tietoinen ihminen tarvitsee vallan käsitteen
maailmansa jäsentämiseen, koska jos toiminnasta halutaan löytää alullepaneva
voima, siis toimija, tarvitaan valta toimia. Tietoisuus taas tekee teosta
valinnan, ja valinta edellyttää aina valtaa valita: siksi tietoisuus edellyttää
oman vallan tunnistamista ja käyttöä. Rakkolevä tai käenkaali ei tarvitse
valtahierarkiaa tuekseen, koska kasvien maailmassa yksilö on lähinnä
muodollisuus: kasvista irrotettu oksa voi kasvaa toiseksi yksilöksi toisaalle,
ja esimerkiksi jäkälästä on mahdotonta erottaa, missä sieniosakas päättyy ja
leväosakas alkaa. Ihmiselle taas ”minä” on kaikki, ja maailman on oltava
jotakin, johon ”minä” saa jättää peruuttamattoman jäljen, yleensä edeltävät
jäljet jotenkin tuhoamalla.
Tämä kaikki liittyy
olennaisesti EU:hun.
Yleensä huvitan itseäni
sanomalla noin omituisissa paikoissa – kauppajonossa ja syntymäpäivillä,
esimerkiksi. Mutta vakavasti puhuen:
EU on kriisissä, koska se
ei tunnusta olevansa ihmisen instituutio ja toimivansa ihmisen tavoin: se ei
ole koskaan kieltäytynyt tarpeeksi. Se ei ole ollut tarpeeksi ideologinen
projekti maailmassa, jossa ihminen on evolutiivisesti ohjelmoitunut
protestoimaan elääkseen. Francis Fukuyaman ennustus ”historian lopusta” kylmän
sodan päättyessä oli virhe, koska säilyttäjille ei koskaan käy hyvin. Jos EU on
se rauhan, liberaalien arvojen ja oikeusvaltioperiaatteen projekti, joksi se
alkujaan nimettiin, se ei ole projekti ensinkään, vaan instituutio ja alusta
projekteille. Kun arvopohja on tavoite, eikä väline, toimija jää paikoilleen,
valmiustilaan, josta sen on tarkoitus syöksyä sammuttelemaan sen saavuttamaa
asemaa uhkaavia tulipaloja. Tällä hetkellä EU:n sisällä on tulipaloja niin
monta, että sammuttelu käy mahdottomaksi. Liberaaleja arvoja vastaan sotivat
voimat EU:n sisällä ja ulkopuolella käyttävät aseenaan juuri niitä asioita,
joiden yläpuolella EU on pyrkinyt olemaan: aktiivista protestihenkeä ja
röyhkeää omistajuuden illuusiota, ajatusta siitä, että kulloisetkin ”me” luomme
tämän maailman kaltaiseksemme ja tuhoamme vääräoppiset.
EU ei pyri luomaan, eikä
liioin tuhoamaan, vaan mahdollistamaan. Se pyrkii olemaan jotakin pysyvää ja
perustavanlaatuista, maailman elin, jonka puitteissa ihmiset voisivat
rauhanomaisesti edistää erilaisia ideologioitaan. Toisaalta se pyrkii olemaan
markkinatalouskilpailussa varteenotettava toimija, jolla on
identiteettisymboleita (lippu, laulu, kansallispäivä), budjetti ja päättävät
elimet. Pelkään, että EU:lle käy kuin Liike Nyt:ille; on vaikea perustaa
puoluetta kritisoimaan puoluejärjestelmää, ja on vaikea perustaa liittovaltiomaista
rakennelmaa vastustamaan kansallisvaltioiden ideologista yksisilmäisyyttä.
Minusta EU tarvitsee
äkäisyyttä, ja pian. Koska liberaalit arvot ja oikeusvaltioperiaate ovat
välineitä hyvän toteuttamiseen, eivät vielä hyvää sellaisenaan, EU tarvitsee sen
hyvän, jonka ajamiseen hyödyntää perussopimustaan. Ilmastonmuutoksen
ratkaiseminen voisi olla hyvä maali alkajaisiksi, sillä ilmastonmuutos on
kerrankin jotakin sellaista, joka uhkaa kaikkea, mitä pidämme tärkeänä.
Nationalismi nousee taas,
sillä se lyhyt ajanjakso, jossa yhteiskuntaluokat yhdistivät ihmisiä yli
valtiorajojen, alkaa olla ohi. Työ yksilöllistyy, ja kaikki ovat äkkiä
omistavaa luokkaa. Jos omistukset eivät ole pörssissä tai pankkitilillä, ne
ovat ajatuksissa ja tavassa yhdistellä niitä. Jokainen työntekijä on kohta oma
työllistäjänsä, sillä pääsy tietoon tasa-arvoistuu, ja arvo siirtyy materiasta
abstraktiin, kun ideoilla käydään kauppaa. Tavarat eivät ole enää
statussymboleita siinä missä ajatukset ovat. Ei ihme, että ihmisistä, joiden työn
tekee pian paremmin ja tasalaatuisemmin robotti, tulee joukko, joka etsii
itselleen uutta väylää erityisyyteen. Ihminen, jonka ammatti-identiteetti
murenee, tarvitsee uuden identiteetin, jolla erottua muista ja olla yleensäkin
olemassa. Nationalismi on siihen oivallinen tie.
Jos EU haluaa pysäyttää
nationalistiset tuhovoimat, on sen ryhdyttävä jonkinlaiseksi tuhovoimaksi
itsekin. On pyrittävä tuhoamaan sellaisia rakenteita, jotka sotivat yhtäläistä
ihmisarvoa vastaan – siis käytännössä rikottava se rakenne, jonka puitteissa
kaikki länsimainen edistysajattelu operoi, eli kapitalismi. Yhtäläinen
ihmisarvo ei voi koskaan toteutua maailmassa, jossa arvo perustuu kysyntään (ei
todelliseen tarpeeseen) ja ihmisen työ on manipuloida kysyntää.
Markkinat noudattavat
ihmisen sisäistä erityisyyteen pyrkivää logiikkaa samoin kuin kaikki
ideologiat. Jokin kasvaa arvossa, kun kaikki haluavat sitä, mutta menettää
arvonsa, kun kaikki saavat sen. Tavoitteena yhtäläinen ihmisarvo ei siis tällä
logiikalla ole markkinataloudessa minkään arvoinen. Se ei ole ideologia, se ei
ole myyntiartikkeli. Se on.
Ihmisarvo on periaatteena
staattisin mahdollinen, koska se on toteutunut jo ennen kuin kukaan on sitä
ehtinyt sanallistaa. Se on jotakin kiistatonta ja pysyvää. Ihmisen toiminnassa ihmisarvon
näkyväksi tekemisen esteenä on sen perustavanlaatuisuus – ihmisarvo ei ole
projekti, vaan periaate, joka tarvitsisi projektin edistyäkseen. Kapitalismi
taas on ymmärrettävä ihmisen toiminnan muoto, koska se on jatkuvaa, kiihtyvää
liikettä, jonka keskiössä on toimijoitaan toimijoiksi tekevä omistaminen.
Ihmisarvon projektiksi
kävisi kapitalismin kumoaminen. Sellaisen maailman edistäminen, jossa arvon
määrittäjiä ei rakenneta mielikuvin, vaan löydetään sieltä, missä ne ovat aina
olleet, ja täysin ilman ihmisen apua. Kapitalismin jälkeinen aika voisi
perustua havainnolle, maailman tutkimiselle vertaisena. Sen kysymiselle, mitä
meillä on, sen sijaan, mitä voisimme saada.
Jos kapitalismin
kumoaminen ja ihmisarvon toteutuminen siis edellyttää pysähtymistä ja
hyväksymistä, kuinka käy ihmisen? Kuoleeko se kuva ihmisestä toimijana, joka
meillä on tähän asti ollut, ja mistä sitten löydämme kimmokkeen toimia?
Edessä saattaa olla
ajelehtimisen aika. Paluu siihen alkumereen, josta elämä lähti vierimään.
