Maailmankaikkeuden väri

Maggie Nelson tunnetaan tavastaan yhdistää väkevästi henkilökohtainen ja kurinalaisesti akateeminen tavalla, joka ei väheksy kumpaakaan. Hänen kirjansa ovat esseitä, estetiikkaa, havaintoja ja huudahduksia: ne sekoittavat lähdeviitteitä runouteen ja päiväkirjamuotoista itsetutkiskelua Goethen teoreemiin. Banalisoimalla älykköyttä Nelson kurottaa syvemmälle yhteiskunnalliseen, tekee henkilökohtaisesta poliittista ja sotkee väreillä kuin tenava – paitsi kirjoittaessaan sinisestä.

Sinelmiä (Bluets, 2009, suom. Kaijamari Sivill) koostuu 240 numeroidusta ajatuksesta. Esitystapa ei perustele itseään sisällössä, sillä ajatukset rönsyävät järjestyslukujaan pidemmälle ja katkeavat kesken kaiken. Nelson viittaa ajattelijoihin kautta aikojen, mutta yhteiskunnallista viestiä ei ole – on vain henkilökohtainen yritys selviytyä henkilökohtaisesta.

Sinelmiä on hapuilua ja huuto: lähes röyhkeästi sisäänpäin kääntynyt ja omiin seinämiinsä toistuvasti törmäilevä kuvaus epätoivosta, jonka menetetty rakkaus jättää jälkeensä. Kerronta ei pyri vastaamaan kysymyksiin eikä liioin esittämään niitä. Ytimessä on eksynyt, itseään jatkuvasti harhauttava mieli, joka etsii itselleen uutta kiinnittymiskohtaa.

Kiinnekohdaksi muodostuu kirjan näennäinen aihe, sininen väri, jonka lävitse Nelson maailmaansa tulkitsee. Sininen nousee symboliksi järjettömälle ja siten myös rakkaudelle, miksei koko elämälle; Nelson ei osaa eikä halua selittää, miksi jumaloi sinistä niin, että se tekee hänet sairaaksi.

Sinelmiä on kirja mustanaan tuskaa, joka yrittää löytää uomiinsa, tulla jokseenkin siedettäväksi. Nelsonin ystävä on halvaantunut onnettomuudessa, ja Nelson istuu tämän rinnalla, juoksuttaa kättään tämän sinisillä raajoilla, yrittää ymmärtää. Hän keräilee sinisiä esineitä ikkunalaudalleen ja tutustuu sinisen historiallisiin merkityksiin löytääkseen rauhan jostakin niin abstraktista, yleisestä ja silti niin yksinäisestä kuin väri.

Lopulta Sinelmiä on väkevä kirja siitä ihmisyydestämme, joka tulee esiin vasta, kun joudumme luopumaan järjellisyydestä ja laskemaan irti. Nelson lukee tiedeartikkelista, että sininen on maailmankaikkeuden väri, ja sitten oikaisusta, ettei se olekaan.

Maija Alander

Hyvästi brändilähettiläs

Mitä yhteistä on Paperi T:llä, Romeolla ja Julialla, Twin Peaksin Laura Palmerilla ja Peter Panilla?

”Me kuollaan nuorena tai ainakin niin luvataan”, laukoo Paperi T tutun vihaiseen tyylinsä kappaleessa Paniikki. Niinpä.

Nuorena kuolemisen harkittu estetiikka ei tunnu populaarikulttuurissa menevän muodista. Ei, vaikka Euroopan yllä riippuisi ruton musta huppu tai 90-luvun alun lama tahkoaisi itsemurhiin tilastohuippuja kuin viikatemiesalan kasvuyritys. Aina on tilaa dekkarisarjan aloituskuvalle kylmenneestä valkoisesta naiskehosta jonkin yhteiskunnallisen vinouman synnyttämän hirviömäisyyden riipaisevana symbolina. Nuoren henkilöhahmon voi aina laittaa riistämään hengen itseltään, kun halutaan huokaista syvään ja ajatella hetki ihmisten välistä kohtaamattomuutta. Nuoren, kauniin ja suhteellisen viattoman kuolema on ollut in koko ihmiskunnan historian ajan, luonnonuskontojen rituaalisista lapsiuhreista Jeesukseen, Anne Frankista Dianaan ja Virginia Woolfista Kurt Cobainiin.

On kiinnostavaa, miten nuoren uhrin kuva ja asema kulttuurissa ei juuri muutu suhteessa vallitsevaan aikaan. Tavoittamattomuudessaan ja lopullisuudessaan kuolema lukitsee ja kanonisoi yksilön edustamaan jotakin itseään suurempaa. Paradoksaalisesti nuori vainaja antaa usein kasvot kuolemattomuudelle: toiveelle siitä, ettei aika kuluisi, sukupolven kokemus haalistuisi, aatteen palo himmenisi – ettei ihminen vain vanhenisi, väsyisi, arkipäiväistyisi. 27-vuotiaana kuolleiden artistien hämmentävän suuri joukko kohoaa kuin taivaallisena sotajoukkona vastustamaan tunnetta siitä, ettei mikään ole ikuista ja aina tulevat uudet sukupolvet vallankumouksineen. Vain kuolemalla voi tulla iättömäksi; lopulta vain kuolema tekee ihmisestä käsitteen.

Kiinnostava on myös nuorena kuolemisen suhde kapitalismiin. Markkinatalousjärjestelmämme utopistisin ihanne, ikinuori onnistuja, jonka kuvalla myydään Coca Colaa, terveyssiteitä ja etelänmatkoja, saavuttaa kuolemattomuutensa oikeastaan vasta siinä traagisessa hetkessä, kun James Deanin Porsche suistuu tieltä ja kaikki on äkkiä ohi.  

Kapitalismin synnyttämä uusliberaali ihminen on jatkuvassa liikkeessä keräillen CV:hensä rakennuspalikoita kuin Nintendon tasohyppelypelin hyperaktiivinen avatar. Päävastus ei ole kuolema vaan jonkun toisen tuoreempi sovellusversio: ikääntyminen lopettaa pelin. Kun kaikki elämän osa-alueet ovat osa identiteettiä ja sosiaalista erottautumista, kapitalismin näkökulmasta siis arvonlisää, ei aikaa jää hukattavaksi. Tuottavuuden kasvattamiseen on valjastettu ihmissuhteet, aamiaismurot, maailmankatsomus ja harrastukset, jopa uni. Katso 10 vinkkiä parempaan uneen (ja ole työnantajallesi – tai koko työn ekosysteemille – kilpailukykyisempi sijoitus)!

Onko nuorena kuoleva, etäiseksi haavekuvaksi jäävä sankarihahmo siis kapitalistisen utopian täydellistymä vai sittenkin kapinan viimeinen saareke? Kuollut jää kiistatta oman ikuisen nuoruutensa symboliksi kuin kansioon lävistetty perhonen, mutta ei toisaalta enää koskaan ole käytettävissä brändilähettiläänä, ei johtamassa työryhmiä tai ideoimassa tulosvastuullista innovaatiokehystä. Hän on oikeasti poissa.

”Niin se maailma alkaa viimeistään kai avautuu / Siinä vaiheessa kun elo silmissäsi takautuu” – Paperi T, Paniikki

Maija Alander