Sitten syventävälle kurssille aiheesta oma napa ja naukuminen.
Aina sormenpäiden levottomuudesta vatsaan jäähtyneeseen järkytykseen siitä, miten nopeasti aika vierikään, minä olen olemassa. Siitä voitaisiin lähteä nyt liikkeelle.
Aina laminaatille koirasta varisseista multahiutaleista liesituulettimen päättäväiseen joogahengitykseen, minä olen tässä. Se on toinen hyvä pointti.
Kolmannesta pääkohdasta saan vain pääni kipeäksi, muotoilu heittää ajatuksen hallituksen linjauksiin, kananlihaa kasvissyöjäniholleni kauppaaviin kuvotuksiin. Sanottavaa riittäisi kyllä, liikaakin, niin uskon. Mutta en tahdo vielä tässä kohtaa laskea irti sinusta, lukija, heittää kesää ja kinuskin makua ulos omasta leppeydestäni, alkaa käristä kuin makkara grillikauden mainoksessa, alkaen äänestä ja päättyen käsiin, väännellen mielipiteitä kuin pyykkiä ja päätyen kihisemään pelkkää väritöntä voimattomuutta - tämän grillin sytytysneste on voipunut liikaa voidakseen vakuuttaa.
Hypätään siis neljänteen kohtaan. Kohta kohdalta minulle valkenee, etten tahtoisi luopua kohtaamisista. Asioista kohkaaminen, se on minulle tyypillistä. Mutta tuskin edes niin aina kohkaisin, säntäilisin ja kompuroisin kanssakäymiseni kulisseissa, jos uskaltaisin enemmän luottaa minulle tärkeisiin kohtaamisiin.
Kohtauksella on kuulemma alku ja loppu. Jossain vaiheessa kohtaus pitää osata viedä loppuun, motivoida oma poistumisensa. Ei ole reilua jäädä ikävystyttämään yleisöä loputtomasti.
Kohtauksen suola on usein kohtaaminen, kaksi erilaista, joiden maailmat ovat hetken yhtä aikaa siinä - vaikka vähän väkisinkin tulemassa toimeen. Jos kohtaus liiaksi venyy, voidaan menettää fokus. Jos kaikki sanottava on jo sanottu.
Minun ongelmani on pelko siitä, että kohtaus on venynyt. Että jollen heti, varmuuden vuoksi, pyydä hetkessä anteeksi ihmisen viivyttämisestä tässä elämän olotilassa minun kanssani, niin pian huomaan kuinka katsomossa joku kriitikko tuomitsee; hienosti otit aidon tunteen peliin, mutta viivytit kohtausta turhaan. Et antanut kanssanäyttelijän mennä, siirtyä eteenpäin.
Mutta kun ei tämä elämä ole näytelmää. Tai jos on, niin minä en osaa sitä ohjata, enkä tiedä näytteleväni. Minä en HALUA siirtyä eteenpäin ja hahmottaa kokonaisuutta, en yksin, haluan pitää kiinni niistä elämistä, jotka olemassaolollaan ovat antaneet minullekin merkityksen, syyn olla iloinen, hikata naurusta ja päästää kauan kuhnailleita kyyneleitä muuttamaan pois kotoa, silmänurkkien pölystä. Minä haluan jäädä vielä hetkeksi, vaikka voin minä mukaankin tulla, jos se vain käy. Pelko hylkäämisestä saa varmistelemaan omia varpaitaankin. Kelpaanko? Uskotko, että osaan olla kaikkea sitä, mitä ystävyyden ohjekirjassa edellytetään ja lisäksi vielä minä? Saanko näyttää, mihin pystyn?
Se on hämmentävää käytöstä ja voi saada aikaan aivan toisenlaisen tulkinnan kuin tarkoitus oli. Hämmentävyys voi pitkään jatkuttuaan jähmettyä klimpeiksi epämukavuutta, luotaantyöntävyyttä, luonnottomuutta, ärsyttävyyttäkin. Se on ymmärrettävää.
Mutta minä en ole ruikuttaja, oikeasti olen vahva tyyppi. Sanojen ja epävarmojen eleiden seittiverkkoon sukeltaminen ei ole laskelmointia, tyhmyyttä tai edes oikeaa itseinhoa. Se on juurtunut toimintamalli, vähän hiertävä haarniska, joka pamahtaa päälle, kun pelkään saavani vahinkoa, joko aikaan tai itseeni. Mutta minä olen hyvä tyyppi ja kivijalkani vankkenee askel askeleelta. Toistan itseäni ja innostun inspiroituessani, minulla on toisinaan ikävän kimeä nauru ja erikoinen huumorintaju, jonka voi ymmärtää raskaan sarjan vittuiluna. Mutta kun minulle antaa aikaa, saa bonukset tuplana. (Tai ainakin rahat takaisin.) Kyllä minä osaan olla ihmisiksi ja kavereiksikin aikaa myöten. Mennyt vuosi on ollut sellainen harppaus, että haarakiila oli housuissa revetä. Housuja saa kuitenkin uusia helpommin kuin teitä ainutlaatuisia, korvaamattomia ihmiseliöitä. En tahtoisi antaa kesän, sen kauneudesta huolimatta, kaivaa kuiluaan siihen maaperään, jolla alan vihdoinkin uskaltaa seistä. Tahtoisin uskaltaa sanoa ja vielä enemmän vaan olla se, kuka olen. Teidän kanssanne. Minua ei ole kutsuttu yksiinkään kemuihin, vaikka pakotetuissa koulu- ja harrastusyhteyksissä meillä on ollut älyttömän hauskaa yhdessä. Minusta tuntuu, että se johtuu siitä, että minua pelätään, koska minä pelkään. Olen epäluonteva. Mutta en minä pure. Enkä myöskään ole lälly. 😊😆 Osaan elää, olen nähnyt paljon ja monenlaista. Olkoonkin, että minulla on omituisia piirteitä. Meissä on niitä kaikissa. Omituinen on minusta kaunis adjektiivi.
Ja mitä tämän postauksen punaiseen lankaan tulee, tänään tykkään enemmän vihreästä.
