Arjen havinaa

Kojelaudan kello näyttää liikaa suhteessa liikenteeseen. Aurinko on delegoinut pilvipeitteelle kaiken, mitä yö ei ole vielä verhoillut tasavärisellä bulkkipimeydellä. Taivaalta sataa pehmeitä riekaleita painavaa, valkoista vettä. Heti imurin kaappiin sullomisen jälkeen koirankarvat  valtaavat taas sohvapöydän alatason. Vatsa on liian täynnä, posket eivät enää mahdu valokuviin ja vihlovan hartian alueelta leviää tyytymättömyyttä alahuulen asentoon asti.

Arki.

Jokapäiväistä leipää, johon en käytä leipäveistä, koska silloin se ei maistuisi samalta. Revin siististi, mutta tunteella, eikö se trendikäs nyhtö ollutkin in.

Kotioloissa, karvalankamatolla, kännykän lääppimistä liian myöhään illalla, muumilakanoita, uutisten tunnari ja värinähälytys.

Helsingin Sanomat, tomaatin nestettä kolumnistin pikkukuvan naamalla. Jäähtynyt teepussi mukissa, talouspaperirulla, kolme tummunutta hopealusikkaa koulurepun pohjalla - käytän niitä iltapäivisin raejuustossa, aina sitä yhtä, jonka luulen pelkästään olevan mukana.

Kauppakuitteja, vanhaksi menneitä Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisen etukuponkeja, pahvisia kanta-asiakkuuskortteja, joiden pintaan sade ja terotinroskan kaltainen tumma tomu ovat piirtäneet kuin tuhkaa.

Suomalaisia kurkkuja, vaakanumerolla 27. Sinisiä kauppakoreja, sinisiä busseja, sinistä ilmaa juuri ennen suhisevaa Hämeentien pimeää.

Kosteat sormikkaat pikkueteisen patterilla. Jostakin kuin varjona keittiön kaakeliin hivuttautunut tahra. Se on ehkä kahvia. Lähtee fairylla. Tai sillä S-ryhmän vastaavalla, jonka nimeä en nyt muista.

Isäni joskus päivitti päivittäin blogia vain kertomalla, miten ulkona sataa. Ja että televisiossa taas hymyillään. Ja että Neuvostoliitto oli joskus olemassa. Että soitettiin bändissä ja puhuttiin ruotsia. Että nyt tulee antiikkia antiikkia. Ja elämä on sellaista. Mutta nyt pitää lopettaa, koska menen kauppaan ostamaan appelsiinimehua.

Se oli arki, joka piti kiinni. Josta ei tarvinnut pitää kiinni, koska vaikka kojelaudan kello on kesäajassa, aika kuljettaa. Sade lakkaa. Mennään kauppaan.

Minun oloni ei ole nyt paha, ahdistunut, vaikeroiva, sisältäpäin sortuva. Se on toiveikkaan hidas, kuulosteleva. Etsin arjesta sen ihastuttavia, kerroksittaisia sävyjä, elämän riimejä, värejä. Toivon yhä, että myös isä jaksaisi kiinnostua yksityiskohdista. Havisevasta pölystä nurkissa. 

En tietenkään voi vaatia. En tiedä, mitä siellä on olla. Silmien takana. Tiedän vain, mitä on olla täällä. Enkä aina edes sitä. Ajoittaisten kuvotuksen myrskyjen silmässä, itsessä, jäykistyessä, toivon aina, etten olisi minä. Että voisin lehahtaa olemaan yksityiskohta tai happimolekyyli matkalla tuoksusta toiseen, sitoutumatta mihinkään, varsinkaan kehoon tai arkeen.

Mutta sitten taas, joskus loskan luiskahtaessa kengän varresta sisään, minua naurattaa. Löydän sisältäni kolon, jossa jokin varmuus asuu, jokin itsenäinen ja oma. Löydän arjen askelmerkkien välistä kutkuttavaa ilmaa, huumoria itseni keskeltä ja lupaa olla minä. Ihan itse.

En vieläkään pysty rentoutumaan, jos joku halaa. Mutta itken onnesta, kun huomaan, että silti ympärilläni on käsivarsia. Trampoliinina toimivia, yhteisiä hymyjä, hetkiä ja levollisuutta, aikaa huojua ja hihittää.

Kun kauan kauan sitten nukuin vielä korkealaitaisessa sängyssä, vanhempieni sängystä noin puolentoista metrin päässä, oli joka ilta kysymys rohkeudesta. Äiti luki minulle jostakin ja sain pitää kiinni kädestä niin kauan kuin koin sen tarpeelliseksi. Minua pelotti, kun en tiennyt, millaisiin uniin putoan, kuka niistä on vastuussa, mikä määrä painajaisia kuussa on tavallista ja mikä kohtuutonta.

Joka ilta, kun tunsin äidin jo melkein nukahtavan, otin itseäni niskasta ja sanoin: "En tarvitse enää sormea."

Sitten irrotin äidistä ja olin yön itseni kanssa, sängyn laitojen sisäpuolella, ja se pieni varmuuden otus saattoi harjoitella kasvamista rauhassa. 

Minä olen tukehduttanut sen omalaatuista ääntä kamalan monta vuotta. Mutta tuntuu kuin hiljalleen alkaisin tajuta, mitä se yrittää minulle sanoa.

Arki on lahja, turvallinen kehys. Aika kelluttaa, kun siihen luottaa. Yksityiskohdissa ja sattumuksissa on kiehtovaa voimaa. Ympärillä on käsivarsia. Kun uskallan luottaa, että minut nähdään, eri valoissa, ja eri kulmista, mutta säilyn silti kokonaisena, voin huokaista helpotuksesta. Ollakseni minä, en tarvitse enää sormea. Mutta ympäröiviä elämiä minulla on lupa halata.