Vuonna 2016

Vuonna 2016 minä:

1. Makasin tosi paljon selälläni huoneeni harmaalla karvalankamatolla tekemättä varsinaisesti mitään.

2. Rakastin Kaarlenkadun pientä vintagekauppaa ja löysin siellä käydessäni aina jotain ihanaa ja kohtuuhintaista.

3. Kävin yökylässä 7 kertaa. Se on enemmän kuin olen käynyt viitenä aikaisempana vuonna yhteensä.

4. Kävin tosi monessa kahvilassa.

5. Tilasin aina (yleensä pahaa) vihreää teetä.

6. Ohjasin ja käsikirjoitin ensimmäisen kokonaisen teatteriesitykseni.

7. Lauloin (enemmän ja vähemmän kohdilleen osuneita) stemmoja.

8. Hankin hyvissä ajoin liian pienen vanhojentanssipuvun yhdysvaltalaisesta nettikaupasta.

9. Hankin sopivan vanhojentanssipuvun 2 päivää ennen h-hetkeä -50% alennuksella.

10. Kävin pizzalla vanhojentanssipuvussa.

11. Sain Kaarlenkadun pienestä vintagekaupasta valloittavat turkoosit shortsit -60% alennuksella, koska joku toinen oli käynyt vaihtamassa niihin väärän hintalapun, ja myyjä sääli pettymystäni kuullessani oikean hinnan.

12. Esiinnyin Akateemisen Kirjakaupan Kohtaamispaikka-lavalla 3 kertaa.

13. Haastattelin täyskäännöksen tehnyttä entistä uusnatsijohtajaa Esa Henrik Holappaa Helsingin Kirjamessujen KirjaKallio-lavalla.

14. Kävin Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystössä.

15. Söin hyvää turkkilaista vegaanista tahnaa piskuisen turkkilaisen vegaanisen pikaruokapaikan ulkopöydässä Strasbourgissa.

16. Söin pahaa tahmaista juustopastaa liian kalliissa ravintolassa, jossa pidettiin syötäväksi tarkoitettuja kaloja liian ahtaassa akvaariossa ilman riittävää happea ja virikkeitä, joen rannalla Strasbourissa. En olisi halunnut tukea toimintaa. Näin kalat vasta kassalla.

17. Söin tähänastisen elämäni parasta falafelia Mikonkadun Fafa'sissa Ylioppilasteatterin pääsykokeiden jälkeen ilmaiseksi (pääsykoetoverini ei jaksanut syödä kaikkea).

18. Täytin 18. 

19. Minut teljettiin pieneen vaaleanpunaiseen vessaan kuuntelemaan juuri minulle oven läpi kerrottuja koululaisvitsejä ja odottamaan, että ystäväni saavat itsepiirretyn lahjani valmiiksi.

20. Vietin ehkä elämäni parhaat synttärit. Skoolasin.

21. Ostin alkoholia omilla papereilla. Kahdesti. En saanut ostamiani juomia koskaan juotua. Äiti auttoi.

22. Join yhden kokonaisen siiderin.

23. Nukuin vettä vuotavassa teltassa täysissä päiväpukeissa rakkaan ystävän hiuksia suussani koulun edessä olevalla hiekkakentällä. Vesiselvänä.

24. Käsikirjoitin ja esitin someaikaan päivitetyt Tiernapojat.

25. Kokeilin canyoningia Madeiralla. Rakastuin siihen. Märkäpuvussa, kypärässä, upeissa maisemissa, köysi vyötäröllä. 1,2,3 jump!

26. Kävin hyviä keskusteluita leirilasten kanssa kesätöissä. Mm. Fifasta, Marvelista, arvista ja siitä, miksi ihminen tuntee ikävää.

27. Söin paljon Härkistä. Ja Philadelphia-tuorejuustoa.

28. Leikkasin otsatukkani askartelusaksilla, kynsisaksilla ja keittiösaksilla. Askartelusaksilla tuli paras.

29. Vietin päivän EU-parlamentissa Strasbourgissa.

30. Kävin päiväreissulla Vaasassa esittämässä kompleksista ja ehdotonta poliisia anarkistisessa Peppi Pitkätossu -näytelmässä valtakunnallisilla nuortenteatterifestivaaleilla.

31. Sain monta uutta korvaamatonta ystävää.

32. Lämmittelin Bohemian Rhapsodyn tahtiin 90-luvun teinitamineissa kaltevalla näyttämöllä, josta sai tikkuja takapuoleen.

33.  Esitin Q-teatterin Nuorten Suomi 2016 -musikaalissa mansikkapipoista Virtasta, joka teki kaiken hyvää hyvyyttään ja uskoi kahvinkeiton parantavaan voimaan.

34. Vedin Finrexin-överit ja pahaa eukalyptushunajaa suoraan purkista, puhaltelin pillillä ja höyryhengittelin, mutta minusta ei silti lähtenyt ääntä yhtenä esityspäivänä Q-teatterilla.

35. Käsikirjoitimme kavereiden kanssa kahdessa tunnissa minulle uuden puheettoman roolin, jonka ansiosta roolihahmoni mm. nuoreni noin 30 vuotta.

36. Lauloin samaisessa näytelmässä "Your ass is mine" yli 20-henkisessä neliäänisessä kuorossa.

37. Pidin puheen.

38. Itkin.

39. Jätin taakseni Q-teatterin, monta rakasta ystävää, monta ihastusta ja monta haavetta.

40. Ikävöin.

41. Kävin kiipeilemässä.

42. Tein tyhmyyksiä.

43. Halusin joutua taas sairaalaan.

44. Halusin kuolla.

45. Halusin levätä.

46. Lepäsin. 

47. Olin ihan valtavan surullinen, ahdistunut ja epätietoinen.

48. Olin ihan valtavan kiitollinen.

49. Nauroin.

50. Halasin.

51. Surin.

52. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi sairas.

53. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi elämässäni vain ammattinsa edustajana ja vaitiolovelvollisena ulkopuolisena.

54. Muistelin.

55. Leikin siskontytön kanssa muumeilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

56. Leikin toisen siskontyttöni kanssa shakkinappuloilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

57. Kaipasin sisaruksiani.

58. Kaipasin entistä asuinpaikkaani.

59. Kävin hyviä keskusteluja.

60. Sävelsin ja sanoitin.

61. Menin sekaisin onnesta saamistani Facebook-tykkäyksistä ja kommenteista.

62. Hölkkäsin paikallani vessassa, koska olin niin onnellinen, etten voinut pysyä paikallani.

63. Kävin kouluni vahtimestarin hermoille, koska jäin niin usein tekemään jotain sulkemisaikaan asti ja hidastin lattioiden pyyhkimistä erinäisillä projekteillani.

64. Kävin pariakrobatiassa maailman parhaan parin kanssa.

65. Jäin suustani kiinni kotimatkalla Töölönlahden tietämillä useamman kuin kerran, useammaksi tunniksi.

64. Keskustelin suolistosta ja ihmissuhteista ja opettelin halaamaan kunnolla.

65. Halasin kunnolla ja puhuin samalla säästä.

66. Katselin tähtiä kattoikkunasta Kirkkonummella.

67. Kävin mitä ihastuttavimmalla syntymäpäiväbrunssilla, -skonssilla, -onnella ja -ilolla Ruskeasuolla.

68. Pelasin Trivial Pursuitia ainakin kolmessa eri paikassa ainakin kolmella eri ihastuttavalla porukalla.

69. Tajusin, että talvitakki päällä ja hiukset auki varjoni näyttää ihan Hagridilta.

70. Lauloin yksin huoneessani musikaalibiisejä.

71. Etsin Maol-taulukoita matikanläksyjen yhteydessä ja improvisoin samalla Maol-taulukkokirjan etsimisestä kertovan laulun, joka on vieläkin äänitettynä kännykässäni.

72. Pelkäsin epäonnistumista.

73. Nukuin viiden tunnin päiväunia.

74. Ja viiden tunnin yöunia.

75. Kävin hierojalla, jonka kanssa keskustelin rentouttavasti mm. Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

76. Kävin katsomassa monta hienoa teatteriesitystä Vaskivuoren lukiolla.

77. Kävin hyvällä keikalla Emergenza-bändikilpailun finaalissa.

78. Soitin säilykepurkkia, rumpuja, marakassia ja suutani oranssissa vankipuvussa ja lohikäärmepipo päässä kouluni musaproggiksessa.

79. Tein aivan levottoman Länsimetro-aiheisen "uutisvideon" kaverini kanssa ruotsin kurssia varten.

80. Asetin kännykkääni muistutuksen: "Tee nyt helvetti soikoon sitä matikkaa" enkä silti tehnyt.

81. Ostin maailman ihanimman korkkipuusta tehdyn keltaisen pandakäsilaukun Madeiralta.

82. Rikoin kolmet nappikuulokkeet.

83. Meditoin ripustamalla pyykkejä.

84. Olin Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena roskienlajitteluasiantuntijana Tikkurila-festareilla.

85. Unohdin palauttaa Kierrätyskeskus-huivin. Teen sen vielä.

86. Haastattelin Saara Turusta ja kuvasin Anni Sinnemäkeä Kallion lukion videojoulukalenteriin.

87. En saanut syötyä loppuun Lontoosta syksyllä 2015 ostamaani suklaasammakkoa.

88. Haaveilin. Myös yöunieni kustannuksella.

89. Opettelin käyttämään kamerani manuaaliasetuksia erilaisissa valotustilanteissa.

90. Katsoin hirveän paljon stand upia televisiosta ja Youtubesta.

91. Vaikutuin lukiolaiseni puheilmaisudiplomista.

92. Naureskelin omille vitseilleni yön pimeinä tunteina kärsiessäni unettomuudesta.

93. Olin mukana inside-läpissä.

94. Seurasin vuodenaikojen vaihtumista Puistolan asemalla.

95. Ostin Vilan aleista valloittavan villatakin. Hukkasin sen auttamattomasti. Ostin uuden samanlaisen.

96. Kerrytin tulevaisuusrahastoani pieneen ryppyiseen kirjekuoreen.

97. Kasasin muistoja pieneen keltaiseen pahvirasiaan. Erityisesti Kiva- ja Pospa-lappuja teatterista ja työpaikalta, matkalippuja ja käsiohjelmia. On siellä myös yksi pallomeren pallo.

98. Koukutuin aivan täysin Ex-onnelliset -tv-sarjaan.

99. Tajusin, että haluan tehdä töitä median, ohjauksen ja ihmisten parissa.

100. Rakastin.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."