Eilisiltana, kun kävelin pitkin sellaista pientä kinttupolkua, suunnilleen lapsijättiläisen olkavarren paksuista - pilkkopimeässä - tulin ajatelleeksi, että minä tosissani pelkään ennemmin pimeää kuin korkeita paikkoja tai kovaa vauhtia. En tiedä, miksi. En ollut aktiivisesti valmistautunut säikkymään vierata, kaukaisia koiria ja takapihallaan jouluiltaisen tarmonpuuskan yllättäminä haravoivia setiä. Kesken kaiken oli pakko pysähtyä ja melkein painua kyykkyyn, kun pelko juoksi ylös selkää kummallisina, kohmeisina aaltoina. Lopulta löysin komiikkaa köyrystä hahmostani ja tienposkessa nököttävistä ruohonokareista, jotka toivat mieleen siilit, elefantit ja keskikokoiset kummitukset. Puhuin itselleni englanniksi (se kuulosti kaikkein itsevarmimmalta) ja yritin saada teollisuusalueelta kantautuvat kirahdukset kuulostamaan vähän enemmän valaiden vatsanväänteiltä kuin siltä, että jotakuta hyvin suurta ja sitkeää hirtetään.
Tietysti asiaan vaikutti vieras polku vieraine taloineen, vieras maa ja vieraat puut, vieras kanervakin, kantapäitä pyyhkimässä kuin jokin, joka tahtoo itseään paijattavan. Mutta silti. En olisi odottanut pelkääväni pimeää enää tässä iässä, ainakaan näin räikeästi. Sydämeni oli vinossa, sille ei rittänyt kurkku hypättäväksi, kun se meni ajelulle suolistoon, parkkeerasi lopulta vasempaan lahkeeseen ja tutisutti tohjoksi koko systeemin. Minä vähän häpesin sitä. Olin aina luullut olevani Pocahontaksen salattu kaksoisidentiteetti Koillis-Helsinkiläisessä viitekehyksessä. Totta kun on, että tulen eläinten kanssa toimeen aina paremmin kuin ihmisten ja menen kertakaikkiaan pilalle, jos en saa vähään aikaan tarpoa.
Pöhkö vapinani sai minut pohtimaan itse pelkoa, kaikkine kylmäävine ulokkeineen. Sitä, miten se saa isoimmankin meistä etsimään ensin omia polviaan, keskeyttämään kaiken, takeltelemaan. Joka kerta toivomaan ennemmin kuin tietämään. Pelko on ehkä nöyrin tunne, joka ihmisellä on.
Kun nyt oikein kerää kaikki raajansa, istuu, juo teetä ja ajattelee (miten riemukas aktiviteetti näin joululomalla), niin pelkohan on tunteista kiehtovimpia. Se perustuu kokonaan tietämättömyyteen. Vaikka tietäisi täsmälleen, mitä pelkää (kohti juokseva gnu) ei tiedä varmasti, miten pelastautua. Jos tietäisi, ei pelkäisi, vaan toimisi. Pelkäävä ihminen ei osaa asettaa itseään valta-asemaan, tietäjäksi ja toimijaksi, vaan alistuu, jolloin tunne tulee tiedon jättämään tilaan, asettuu niskaa vasten kuin viileällä vedellä täytetty kertakäyttöinen hansikas. Erityisesti silloin, kun ei tiedä, mitä pelkää, on täysin avuton. Päämäärättömään pälyilyyn uupuu nopeasti. Siksi, jos uhriaan ei jaksa juosta kiinni, se kannattaa väsyttää pelolla. Tämän tietävät terroristit, internet-trollit ja karismaattiset diktaattorit kautta aikojen.
Jos mietin kaikkia niitä kertoja, kun minua on pelottanut tehdä jotakin, se on johtunut pelosta menettää valta. Valta itseen, toiseen, koko käsitettävissä olevaan todellisuuteen. Urheilukilpailu pelottaa, koska vaikka omaan vauhtiin voi periaatteessa vaikuttaa, ympäristön muuttujat ja muut kilpailijat ovat pelkääjän toimivallan ulottumattomissa. Autossa on pelkääjän paikka hyvästä syystä - mikä kuvaisikaan paremmin kohtalon kulkuun alistumista kuin istua kytkettynä ärisevään purkkiin kovassa vauhdissa ilman valtaa vaikuttaa siihen koneistoon, joka hurjastelusta vastaa.
Äiti vei minut ensimmäistä kertaa Linnanmäelle, kun olin 3-vuotias. Hän ajatteli, että siellä olisi paljon välkkyvää ja värikästä tutkailtavaksi etäältä (olin jo varhaislapsuudessani haka tutkailemaan asioita etäältä). Minä en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Seisoin kädet puuskassa keskellä kaikkea ja halusin esittää vain yhden kysymyksen. Kuka tästä kaikesta on vastuussa?
Oli aika, kun pelkäsin kovasti myös korkeita paikkoja, kovaa vauhtia, ahtaita käytäviä ja vieraita ihmisiä. Jos olisin saanut valita, olisin istunut vuorokaudesta toiseen suorakulmaisessa huoneessani järjestelemässä huopakyniä ja lehdistä leikkaamiani naamoja. Päiväkodin retkipäivät olivat kamalinta, mitä tiesin. Jokaista retkeä edeltävänä iltana minun oli käytävä monta kertaa läpi retken kulku askel askeleelta. Entä, jos myöhästyisin bussista? Entä, jos kenkäni vaihtuisivat eteisessä joihinkin toisiin? Entä, jos unohtaisin eväsrasiani hattuhyllylle? Enemmän kuin mitään, pelkäsin tuntemattomia aikuisia. Olin varma, että he eivät mitään muuta tehneetkään kuin suuttuivat. Aikuiset olivat mielessäni aina korkeita, kulmikkaita ja vihaisia.
Neljävuotiaana sain kohtuuttoman itkukohtauksen, kun en ymmärtänyt, miten kahvinkeitin toimii. Minusta oli väärin, että vesi muuttui ruskeaksi ja väkeväksi ilman, että tiesin miten. Vielä ala-asteen alkuvuosina aloin aina itkeä, kun en saanut matematiikan laskua oikein. En niinkään siksi, että epäonnistuminen tuntui pahalta, vaan siksi, että ymmärtämättömyys sai minut täysin tolaltani. Pelkäsin vieraita merkkejä ja numeroita, koska minusta tuntui, että todellisuuteni hajoaa, jos en ymmärrä, miten se toimii.
Pelko hallinnan menettämisestä on, paradoksaalisesti, hallinnut koko tähänastista elämääni. Tietenkään se ei ole estänyt hallintaa katoamasta, pikemminkin se on ruokkinut erilaisia kummallisia päähänpinttymiä ja mielenterveydellisiä kulminaatioita. Ala-asteella pelkäsin, että jollen noudata täsmälleen itse itselleni laatimaani kunto-ohjelmaa, elämältäni putoaa pohja. En niinkään pelännyt lihomista tai hengästymistä väärissä paikoissa, mutta olin varma, että jos joudun keskeyttämään juoksulenkin hetkeksi kompastuttuani kengännauhoihini, maailma suuttuu minulle.
Enemmän kuin mitään, olen pelännyt, ja pelkään yhä, katoavani itseltäni. Suurin pelkoni on, että yhtäkkiä, jostain taikaiskusta, herään todellisuuteen, joka on minulle aivan tuntematon, ja jossa minä olen itselleni vieras. Pienestä asti olen pelännyt, että jokin yksittäinen tapahtuma saa minut tajuamaan, miten kamala, kummallinen olento olen koko elämäni ollut ja miten olen toiminnallani pelottanut, ällöttänyt ja satuttanut muita. Se on irrationaalista. Mutta se summaa hyvin pelon koko luonteen. Vain sellainen pelottaa, mikä jää hallinnan reunan taakse, tuntemattomaksi. Tuntematon on julma, koska tuntematonta ei voi ennustaa, lahjoa eikä käskyttää. Se yllättää, muuttaa muotoaan ja menee näkymättömäksi juuri, kun sitä luuli jo koskettavansa.
Minusta kun ihminen pelkää tuntematonta, hän pelkää lopulta pelkästään itseään. Kun Suomi Ensin -ihmiset vaativat Suomen monikulttuuristumisen välitöntä pysäyttämistä, he eivät pelkää maahanmuuttajia, vaan sitä, että löytävät maahanmuuttajan itsestään. He pelkäävät, että Suomi muuttuu paikaksi, jossa on tilaa. Tilaa vaalia, synnyttää ja tutkailla erilaisuutta ja siten myös ainutlaatuisuutta. Siis yksilöllisyyttä, joka taas kääntyy helposti yksinäisyydeksi. Voi olla, etten minä ole enää tavallinen suomalainen mies tai nainen, kun tavallinen suomalainen katoaa - tai vielä pahempaa, ei ole koskaan todella olemassa ollutkaan.
Tuntemattomaan vihamielisesti suhtautuvat yrittävät epätoivoisesti suojella sitä, mikä heille on tuttua, koska he pelkäävät menettävänsä sen sitä mukaa, kun kaikesta löytyy uusia sävyjä. He pelkäävät, että se, joka heitä määrittää, ei äkkiä enää pädekään ja heidän täytyy rakentaa itsensä uudelleen. Minä en voisi olla rehellisempi, kun sanon, että tiedän, miltä se tuntuu.
Pelko on ihmisessä, jotta ihminen selviäisi hengissä. Se ei ole vihamielinen tunne. Vihaksi pelko muuttuu vasta, kun ihminen ei anna itsensä pelätä, siis alistua ja luopua vallasta. Viha on epätoivoinen yritys kääntää pelko tilaksi, jossa valtaa ei menetetäkään.
Minä olen ihminen, joka on pelännyt ja pelkää kaikkea turhaa ja kummallista. Minun ei koskaan ole tarvinnut pelätä oman tai läheisteni elämän puolesta pitkäkestoisesti. Olen niin onnekas, että vielä pelkään pelkkää pimeää.
Minä toivon - uskon - että vain antamalla itsensä pelätä, on mahdollista suostua tuntemattomaan. Ja vain suostumalla tuntemattomaan sen pelosta voi päästä. Pelko voi olla utelias tunne. Ainakin se on aina vihaa uteliaampi.
