Räyskäisy

Haluan irti tän tympeän ikävän. Ujon, hajuttoman tunteen, joka saa kuuntelemaan Ultra Brata pissalta haisevassa lähijunassa ja etsimään ikkunasta omat silmät. Ensin toisen, sitten toisen.

Haluan valkoisen, viluisen valon ja väärässä kohtaa laulavat linnut, jotka eivät lakkaa niin kuin sade lakkaa satamasta ja käytävässä tapaajat tapaamasta ja halaajat halaamasta, kun käsi selällä taputtaa tyhjää kuin epäpätevä elvyttäjä.

Haluan laeltaan liukkaat rännän jäämät tien räkäisillä poskilla ja Hercule Poirotin loppuratkaisulta haisevan hämärän. Haluan keuhkot täysinään rätisevää, kiirivää, hormonaalista hurjaa ja leukaan asti lehahtavan älyttömän lämmön. Haluan tumput, rinkat, rukkaset. Haluan rustata sormet mustana liian pienellä lyijykynällä tahmealla penkillä Pukinmäessä. Haluan sut ja tuulihousut ja erääntyvät laskut. Joo, toisinaan haluan asuntolainankin ja lapsen.

Haluan rungon, pihkaa, lähmää. Ja keltaiset sukkahousut. Haluan uuden kameran kennon! Ja John Lennon saa soida, oli kuinka kornia tahansa.

Haluan mä vaan ollakin. Olla joku jossain luodolla tai pihalla. Yhtä pyöreä ja tarkoituksenmukainen kuin keilapallonmuotoinen pulu. Vaikka mieluummin olisin kuitenkin lokki. Tai hirvi.

Haluan tietää suoneni niin kuin ihminen tietää, kun se pelkää henkensä edestä. Haluan rakentaa lumiukon. Ja raapia soraa saappaalla niin kuin ihminen raapii, kun se ei tiedä, mitä sanoa.

Haluan laulaa ja tanssia. Ja pysyä hereillä. Haluan tehdä piparitaikinasta ison eläimen, koristella ja syödä sen. Haluan nukahtaa kesken lauseen. Ja herätä kesken unen.

Haluan olla niin aikuinen, että se on jo tylsää. Ja niin nuori, että se tuntuu kylkivälilihaksissa.

Mä haluan helvetinmoisen haaveiluherkän anturin, joka tekee tiistaista vähemmän tiistain. Ja toki haluan myös ihan tavallisen tiistain. Sinisen, mielellään.

Haluan, että kävellään. Niskaan haluan puolihuolimatonta lunta.