Rakkaudentunnustus ikävälle

Valo ei jaksa ihan taivaan katolle asti. Syksystä tippuu vettä kuin vasta sukeltaneen silmäripsistä. Lipputankoa hakkaa ohimennen isänpäivä. Maa kasvaa ohutta nuhaa.

Ikävä on kääntynyt alakuloksi silmäluomien alle. Sellaiseksi, joka valuttaa katsetta ohi kaikesta. Ruusunmarjapensas on kuollut kesken kaiken. Aamua yöttää, kun näin marraskuussa yö vyöttää sen itseensä kiinni.

Isänpäiväisyys tarkoittaa tänään muovikuoren alta huurtunutta Pullavaa, Rainbow-jaffaa ja auton ikkunaan nojaavia pakkauksia, scart-johtoja ja kitaroita, laatikollista Tinttejä ja toista täynnä poltettuja cd:itä. Ajokilometrejä tyngässä sateessa.

Tyhjäksi jäävä haisee kuselta ja pölyltä, uusi on vasta muovipatjainen sänky, laatikoittain eilistä ja ikkunanäkymä melkein ei mihinkään. Seinällä tuijottaa Jeesus, mutta ei meidän.

Isän kerroksessa haisee SebaMed-saippua. Muovipinnoitteet, liukuesteet ja automaattioven katkattava rumina tekevät sairaala-asuisen kotitalon tutuksi. Minulle sairaalassa on aina asunut tuntu turvasta silloinkin, kun missään muualla ei. Se on anonyymi, valkoiseksi tuputeltu universaali umpio, joka on olemassa ollakseen olemassa kaikille. Siksi siellä ei tarvitse olla kukaan.

Täällä ovissa on kuitenkin lukot ja nimet. Nakkikastikkeen ja muovin yhteishaju on kuin painaisi poskensa kovaksi pestyyn lakanaan. Minä vikisin itsekseni kuullakseni, miltä se kuulostaa, kun ei ole lapsi eikä vainaa, mutta silti kaipaa hoivaa.

Etäisesti tuttu on enää se, joka luisuu pyörillään muistamatta oliko menossa eteen- vai taaksepäin, hengittää jotenkin väärin, katsoo jotenkin kohti, mutta aina sittenkin vähän tyhjää. Joku, jonka taakse ei enää kunnolla nää, ja joka niin pitkään oli isää. Kämmenet ovat eniten samat.

Me pelasimme shakkia seinältä tuijottavan Jeesuksen vieressä ja söimme pullaa, hampailla ja ilman. Minä menetin heti kuningattareni, kun erehdyin jotenkin olettamaan, että ei se enää tajua. Kannoin sen pieneen huoneeseen kaikki kitarat ja paksun tietokoneen näytön, jolla se hypomaniassa pyytää aina julkisuuden henkilöitä Facebook-kavereiksi. Ostin hetken mielijohteesta sille suklaajoulukalenterin, ja kun se sai sen, se hymyili hetken niin kuin vuosien päähän, taakse ja eteen.

Sisko saa ihan kohta vauvan. Se näyttää onnelliselta silloinkin, kun se kiroilee. Veljellä on tietokoneessa niin iso näyttö, että se tuo mieleen elokuvateatterin tai liitutaulun. Se näyttää onnelliselta, kun se käyttää hiirtä eikä sen tarvitse kysyä keneltäkään, miksi joku ei joskus toimi.

Isän keskimmäinen ex-vaimo pakkasi kaikki isän tavarat hoivakotia varten. Se näyttää onnelliselta, kun se puhuu, että voisi ommella vanhan yksiön verhoista isälle päiväpeiton. Äiti ajoi kolme kertaa edestakaisin isän vanhan ja uuden kodin väliä ja istui autossa odottamassa, kun kannettiin. Se näytti onnelliselta, kun pääsi rollaattorilla hyvin hissiin ja istui kaikkien keskellä kahvipöydässä.

Mä olen jo pitkään ajatellut, että aikuisuus on illuusio. Vain lapsuus ja vanhuus ovat oikeasti. Niiden välissä ihminen tavoittelee aikuisuutta kuin omaa varjoaan. Se siirtyy aina kauemmaksi, jos sitä yrittää juosta kiinni.

Lapsuuden jälkeen ihminen yrittää sopeutua kaikkeen, luoda, rakentaa, säilyttää, purkaa ja hallita vain löytääkseen saman lapsen itsestään vuosikymmeniä myöhemmin. Eikä sitä kai yhtään aikaisemmin voisi löytääkään. Jos aikuisuus pitää määritellä lyhyesti, väitän, että se on kykyä ymmärtää, ettei aikuisuus missään odottamassa istu, ja selvitä ajatuksesta. Aikuinen on arvoituksensa ja keskeneräisyytensä löytänyt, pitkään elänyt lapsi, joka nojaa itseensä silloin, kun ympärillä on hetkellisesti ihan tyhjää.

Vanhus on lapsi taas. Yhtä tarvitseva, paljas ja punainen, ja silti itsenäisempi kuin kokonaista ja kokoaikaista aikuista itsestään etsivä ikinä. Oikein pieni lapsi ja oikein vanha ihminen ovat kumpikin enemmän upoksissa kuin pintaa pitkin kiitävät toimintaikäiset. He ovat syvällä siinä jatkuvassa ja loputtoman seikkailullisessa minämaassa, jossa mieli tekee pienestä ääretöntä ja asiallisesta sopivan ohimenevää. He ovat kuin napanuoralla kiinni jossakin olennaisessa, ehkä maan ytimessä tai omassa vatsanpohjassaan. Siellä, missä omatunto, itku ja nauru asuvat yhdessä ja tiskaavat vuorotellen. Oikein nuori ja oikein vanha ovat lähempänä maata kuin toisia ihmisiä. He muistavat vielä, että hengittämällä selviää.

Lähiaikoina mä olen yllättynyt marketeissa. Ketsuppihyllyllä on iskenyt puuskainen tarve joko olla taas lapsi tai saada lapsia. Lämmin, rintakehän ympäri kiertyvä toive joko käpertyä tai olla se, jota vasten käperrytään. Elävin, tutuin minäni on jossakin siellä, pitämässä huolta ja tarvitsemassa, luottamassa.

Mä olen taaperosta asti pitänyt huolta. Joskus se äityy huolestumiseksi ja kroonistuessaan siitä tulee huolehtimista, mutta ollessaan tasapainossa se saa kaiken tuntumaan järkevämmältä. Välittäminen tekee raajoista paksut kuin vanhalla puulla, joka natisee, mutta ei katkea.

Rakkaus on paksua ja tyyntä kuin hammastahna. Se ei liekehdi, räisky, hakkaa ja viillä. Rakastuminen, intohimo, flirtti ja sen sellainen ovat asia erikseen. Tärkeä asia, mutta eri. Asetuttuaan rakkaus on jotain muuta. Se on jotain niin tuttua, että sen olemassaoloa ei huomaa ennen kuin se jättäytyy pois. Se viiltää vasta sitten, kun sitä ikävöi.

Juttelin isän kanssa puhelimessa ehkä kahdeksan kuukautta sitten. Me puhuimme maantieteestä, kemiasta, koirasta, musiikista ja muistoista. Mä olin juuri alkanut seurustella ensimmäistä kertaa. Se teki isän iloiseksi. Me muistettiin sitä, kuinka leikittiin, kun olin ihan pieni. Vedettiin lakana pään yli olohuoneen sohvalla ja oltiin "installaatiossa". Oltiin Haluatko Miljonääriksi. Oltiin Heini poliisista päivää. Pelattiin shakkia ja opeteltiin Etelä-Amerikan pääkaupunkeja isosta kirjasta. Piirrettiin syanidin reaktioyhtälö.

Me puhuttiin puhelimessa tunti. Mä kävelin edestakaisin siellä, missä nykyään asun. Heilutin ranteita niin kuin aina heilutan, jos oikeasti innostun. Poskea vasten kuumenneen puhelimen läpi isäkin innostui, ehkä ensimmäistä kertaa taas moneen kuukauteen. Tuli pimeä. Lopulta isä sanoi, ettei se jaksa enää puhua. Että pitää mennä lepäämään. Samalla tavalla kuin se aina kotona meni, selälleen siihen pieneen huoneeseen, jonka katossa on halkeama, nukkumaan silmät auki. Mutta että nähtäisiin. Että nähdään taas.

Kun painoin punaista, kyllä tiesin, ettei nähtäis. Seuraavalla kerralla se oli uponnut taas siihen uuteen, nyt jo tavallaan tuttuun, etäiseen, käpertyneeseen, unohtuneeseen utuun, jota mä en tunne. Siksi mä itkin silloin niin paljon. Se on ainoa kerta, kun olen soittanut puhelimella menneisyyteen.

Tänään, kun mä annoin sille sen suklaakalenterin ja katsottiin toisiamme kunnolla silmiin, mä ehkä kunnolla vasta ymmärsin, ettei se ole poissa. Mennyt aika on.

Se oivallus ei tee mistään kevyempää tai ikävästä sileämpää niellä, mutta sen ymmärtäminen tekee helpommaksi antaa itsensä surra. Ikävä ei ole rikos. Se on hurja tunne ja menee nopeasti polviin, heitättää. Mutta kun sen antaa tuntua, äkkiä saa paljon paremmin happea ja halatuksi itse itseään.

Tänään mä itkin taas aika paljon, kun en saanut kuvia editoitua. (Luultavasti se liittyi kaikkeen ihan muuhun, mutta toimipahan laukaisevana tekijänä.) Vikisin itsekseni ja heijasin, olin mielestäni päästäinen ja tahallani kauhean säälittävä. Siitä tuli parempi olo. Halusin olla ihan lapsi ja tosi turvallinen aikuinen samaan aikaan. Ja olin.

Marketissa katselen tuttipulloja rivissä ja mietin, että loppujen lopuksi rakkautta on hirveän vaikea pyytää, mutta aika helppo saada. Riittää, kun katselee ympärilleen ja yrittää nähdä, mitä siellä on sen sijaan, että etsisi vain heijastavia pintoja ja moittisi niissä näkyvää nenäänsä.

Minä kaipaan - sellaista, mitä ei enää ole, ja sellaista, mitä ei ole nyt. Kaipaus muuttuu lempeydeksi, haaveiluksi, vahvuudeksikin, kunhan ikävä ajallaan irtaantuu polvista.