Teko-etuliite harvoin lupaa mitään erityisen hyvää.
Tekokuitu kutittaa, tekokynsi irtoaa, tekopyhä tuputtaa ja tekotapa on usein kohteeseen nähden väärä tai ainakin kyseenalainen. Teko- on aidon vastakohta. Jokin, joka yrittää olla jotain, mitä ei oikeasti ole - ja lähes poikkeuksetta epäonnistuu surkeasti. Niin kuin makeutusainetabletti, jonka pitäisi kelvata sokerista, mutta joka näyttää e-pilleriltä ja maistuu e-vitamiinipilleriltä (joka taas pakkauksen mukaan maistuu appelsiinilta, mutta jättää oikeasti vain jauhoisen kalvon kitalakeen).
Teko- on yleensä liian hyvää ollakseen totta. Se on epäkäytännöllisyyttä, epäluotettavuutta, epäekologisuutta ja epäinhimillisyyttä. Ei siis ihme, että päivän sana, tekoäly, voi maistua huulilla epäilyttävästi esanssilta.
Tekoäly on kuitenkin tekokuituja ja tekoviiksiä mullistavampi, pelottavampi ja kiinnostavampi keksintö siksi, että siinä jäljitelmällisyys ei kohdistu enää johonkin, joka jo itsessään on ihmisen ulkopuolella, muokattavissa ja käytettävissä. Toisin kuin vaatteiden kuidut tai elintarvikkeiden makuaineet, älymme on paitsi käytössämme, myös erottamattomasti osa meitä. Äly on kehomme, toimintamme ja siten identiteettimme keskeinen rakenne, jonka merkitys elämässämme on paljon kokonaisvaltaisempi kuin jonkin sellaisen tuotteen, jonka arvo muodostuu vain sen käytettävyydestä välineenä.
Tästä syystä ajatus tekoälyn vallankumouksesta on niin pelottava. Miten voimme yrittää jäljitellä sellaista, minkä avulla yritämme jäljitellä? Sinänsä ajatus on kiehtova, mutta ongelmaksi se muodostuu esimerkiksi vaiheessa, jossa älyn kokonaisvaltainen merkitys yksilön ja yhteisön toiminnassa ja identiteetissä ohitetaan kaupallisten tavoitteiden nojalla. Siinä vaiheessa, kun tekoälyksi - ja siten ihmisen älyn kuvaksi - kutsutaan esimerkiksi algoritmia, eli älyä, joka toimii vain siihen ohjelmoitujen kaupallisten intressien ohjaamana, muuttuu haitalliseksi rinnastaa ihmisäly ja kone. Vaarana on, että lopulta aliarvioimme ihmisen kykyä ajatella ja kommunikoida vain siksi, koska olemme niin vaikuttuneita koneen yli-inhimillisestä laskentakyvystä, ja älyn uudeksi määritelmäksi muodostuu laskennallinen ja siten myös manipuloitava massa-analyysiäly.
Tekoälyn yhä kehittyvä laskentateho on niin hurja, että sitä on vaikea tajuta. Laskeminen laajentaa vaikutusmahdollisuuksiaan huomattavasti yli sille aikaisemmin arjessa asetetun suppean merkityksen. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, on periaatteessa purettavissa kaavoiksi. Elämme syy-seuraussuhteiden tahmaisessa hämähäkinseitissä. Vuorovaikutussuhteet - niin ihmisten väliset kuin ihmisen ja ympäristön välisetkin - perustuvat lopulta muutoksiin. Kaikki toimintamme rakentuu tapahtumaketjuista, joiden toteuduttua tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Kaikki muutokset voidaan oikeastaan ajatella tekijöidensä summana, jossa lopputulos, muutos, jää yhtäsuuruusmerkin perään. On siis teoriassa mahdollista, että jonakin päivänä koneet laskevat eteemme vaihtoehtojen kirjastoksi kaiken, mitä tilanteessa on mahdollista tapahtua, todennäköisyysprosentteineen päivineen, ja maailmasta tulee tekoälyn konsultoima valtaisa shakkilauta.
Tekoäly oppii oppimaan. Se opettaa itseään, luo verkostoja ja yhteyksiä paikkoihin, joissa niitä tarvitaan sekä etsii, havainnoi, luokittelee, korjaa itseään ja luo oppimansa pohjalta uutta. Oppiva tekoäly toimii kuten ihmisen aivojen hermoverkko - se vahvistaa niitä asioiden välisiä yhteyksiä, jotka ovat eniten käytössä ja katkoo niitä, jotka havaitsee hyödyttömiksi. Tekoäly oppii vain materiaalista, joka sille annetaan. Kaiken uuden se luo oppimansa pohjalta. Ainakin vielä tekölyn toiminta on ääridemokraattista. Sen oppiminen ohjautuu aineiston määrällisen enemmistön perusteella. Enin, klikatuin ja toisteisin voittaa. Hyvä esimerkki tästä on Microsoftin Twitter-robotti, joka imaistuaan itseensä Twitterin data-aineistoa muuttui hetkessä juutalaisten kansanmurhaa kannattavaksi törkypuheautomaatiksi.
Onko sitten mitään, missä tekoäly ei voisi päihittää ihmistä? Onhan se voittanut ihmismestarit on jo shakissa ja Go-pelissä (ei Pokemonissa, vaan siinä toisessa.) Tekäly kykenee päätähuimaaviin laskentasuorituksiin. Sen on nyt jo mahdollista paitsi jäljitellä erilaisten ihmisten, esimerkiksi ammattiryhmien, tyypillistä puhetapaa, kirjallisuuden eri formaatteja, musiikkityylilajeja, tiedettä ja urheilusuorituksia, myös toisintaa tunnekokemuksia ja tunteisiin perustuvaa vuorovaikutusta kuten empatiaa, riitelyä, rakastumista tai pettymistä.
Avainsana on kuitenkin jäljittely. Tekoäly toistaa ihmisestä sen, mikä on sille havaittavissa. Se oppii mallista ja soveltaa vain oppimaansa. Tekoälyn itseohjautuminen on prosessi, joka vääristyy helposti, koska tekoäly on toiminnassaan johdonmukainen, mutta ihminen ei. Ihminen esittää, painottaa, liioittelee, siloittelee ja on sarkastinen. Ihminen jättää asioita sanomatta, sanoo toisin kuin ajattelee ja toimii, ennen kuin tietää. Sosiaalisessa mediassa ihmisen erikoisimmat tempaukset saavat eniten huomiota, eivät arkiset ja tyypilliset asiat. Tekoäly tulkitsee ihmisten sosiaalisen pelin vallitsevaksi toimintakulttuuriksi. Se ei havaitse piilomerkityksiä.
Siksi uskonkin, että tekoäly ei ole parhaimmillaan toimimassa ihmisen puolesta, vaan osoittamassa meille päin naamaa, miltä toimintamme oikeasti näyttää. Tekoälystä saamme kaunistelematonta dataa siitä, miten tapamme toimia on päältäpäin tulkittavissa. Siten tekoäly voi toimia korvaamattomana siltana ihmisryhmien välillä. Tekoäly toimii paitsi tulkkina ihmiseltä toiselle, myös ennen kaikkea ihmiseltä itselleen. Se näyttää, mikä toimintakulttuurissamme on pielessä, mikä saa suhteettoman paljon painoarvoa ja mikä jää varjoon. Tekoäly on ainutlaatuinen mahdollisuus katsoa asioita niin kuin ne tällä hetkellä ovat, eikä niin kuin niiden olisi tarkoitus olla.
Ihmisen toiminta on syy-seuraussuhteiden äärettömyys, josta tutkijat ovat saaneet kartoutettua vasta häviävän pienen murto-osan. Itse uskon, että kaikki, siis aivan kaikki, on seurausta jostakin, mutta se jokin on niin monen monimutkaisen tekijän summa, ettei tekoäly pysty sitä jäljittämään sen paremmin kuin ihminenkään. Tekoälyn tiellä ovat etenkin kaksi sellaista ihmiselämän vallitsevaa ominaisuutta, joiden sisäistäminen tuntuu olevan koneelle mahdottomuus: sattuma ja minä.
Sattuma on iso luonnontieteellinen ja filosofinen ilmiö, jota ei vielä olla pystytty selittämään. Ihmiselämään se vaikuttaa ratkaisevasti heti siitä alkaen, kun jonkin geenin alleelit sattumalta jakautuvat sukusoluissa tietyllä tavalla ja jokin siittiö sattumalta saavuttaa munasolun ensimmäisenä. Sattuma vaikuttaa elämässämme joka hetki, isosti ja pienesti, mutta tekoälylle satunnainen sattuma on vain virhemarginaaliin menevää kohinaa. Jokin sattuma voi muuttaa yhden ihmisen koko elämän, tämän käsityksen itsestään ja ympäristöstään sekä suhteen kaikkeen totuttuun. Yhden sattuman painoarvo on kuitenkin vaikea laskea, kun sen vaikuttavuus riippuu sattuman kokevan ihmisen siihenastisen elämän kaikista aikaisemmista sattumista. Sattumalla on iso rooli yksilön identiteetin rakentumisessa ja tämän tavassa katsoa maailmaa, kun taas tekoäly ei tarkastele maailmaa minästä, vaan keskiarvoista käsin.
Identiteetti, siis käsitys minästä, on toinen tekoälylle kova pala. Synnyttyään ihmislapsi alkaa tarkkailla ja sisäistää maailman tapoja yksityisestä itsestään käsin ja sovittaa oppimaansa jo olemassaolevaan kehoon ja mieleen. Oppiessaan oman kehonsa rajat vauva tutustuu jo itsenäisesti ja riippumattomasti olemassaolevaan itseensä. Ihmislapsi on synnyttyään ainutlaatuinen ja erillinen, kun taas tekoäly rakentaa itsensä täysin ympäristöstään riippuvaisena jäljennöksenä. Identiteetin rakentuminen on ihmiselle helpompaa myös siksi, että ihmisen aivotoiminta kehittyy 25-vuotiaaksi asti ja keho kasvaa pehmeästä, kömpelöstä taaperosta hallituksi kokonaisuudeksi hitaasti. Ihminen ehtii tutustua itseensä ja rakentaa minäänsä kasvaessaan, kun taas tekoäly syntyy täydessä terässä, mutta tyhjänä.
Ihminen loi tekoälyn omaksi kuvakseen. Siis heijastuksen perusteella. Se ei ole kaikki, vaan itse asiassa yllättävän vähän. Tekoäly nostaa meistä esiin puolia, jotka tulevat yllätyksenä, mutta se ei tiedä meistä enempää kuin tiedämme itse. Tutkimusmatkalla se on hyvä taskulamppu, miksei karttakin, mutta ei lopullinen määränpää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti