Informaatioaallokossa ilman pelastusrengasta

... eli miten en siis edelleenkään saa härkää kiinni sarvista, vaikka haluaisin kirjoittaa painavista maailmanpoliittisista aiheista. Taidan pelätä luopua kepeydestä, jos kyse ei ole koulutehtävästä. Jos en ole kepeä, en ole myöskään itseironinen, eli minua voi halutessaan pitää tosikkona, joka vain pätee kykenemättä pätevyyteen.

Kas näin:

Otin pussista juuri neljännen salmiakkitäytepurukumin. (Tai oikeastaan se oli yhdeksäs, mutta viisi ensimmäistä jouduin sylkemään roskiin liian aikaisin, koska leukani eivät jaksaneet tähän aikaan päivästä jauhaa niin suurta mönttiä. Nämä ovat niitä lukuisia hetkiä, jolloin tajuan olevani liian hyväosainen.)

Mitenköhän on mahdollista, että pussin ensimmäinen purukumi vaikutti olevan kuin töynnä hampaanjälkiä? Pussi oli tiiviisti kiinni ennen avaamista, varmaan ties mitä suojakaasuja täyteen sullottuna. (Aivan kuin vatsani, vaikka ne kaasut eivät suojaa, päinvastoin, ne saavat minut näyttämään keskivartalolihavammalta kuin olenkaan ja vaikeuttavat tanssimista julkisilla paikoilla piereskelyn pelossa.)

Nyt tämä meni taas tällaiseksi peruspierupakinaksi. Paitsi, että pakinassakin on sanoma. Minä tässä vain jauhan paikallani. Miten pitkään ihminen voi purkkaa jauhaessaan jauhaa purkasta? Maku menee. Koko touhuun. Minä olen sellainen kirjoittaja, joka ei tajua sylkeä juttua pois suustaan silloinkaan, kun se maistuu jo pelkältä kyllästyneen turistibussin lailla suun nurkasta nurkkaan kiertävältä kuolalta.

Minä se vasta olen tänään makaaberi. Pierut ja kuolat käsitelty jo kolmessa ensimmäisessä kappaleessa. Asiaan sen sijaan ei ole päästy. Huomaan pakoilevani sitä tavallistakin touhukkaammin. Minä en voi kirjoittaa vakavaluonteista pohdintaa hurisematta älytöntä tyhjäkäyntiä alle. Olemalla kumittamatta (lauserakenne, joka kuulostaa itämaiselta ruokalajilta) tätä tyhjäkäyntiäni, tulen varmistaneeksi, ettei yksikään kirjoitukseni voi nousta facebook-ilmiöksi. Purkkaa on käsitelty postauksissani toistuvasti, mutta jotenkin tuntuu, ettei Hammaslääkäriliiton kampanjaedustajakaan heti ota yhteyttä.

Phuh. Aivoissani on käynnissä melkoinen informaatiosota. Sodan osapuolet, iloisesti lepattavat informaatioläikät, eivät edes suoranaisesti ole ristiriidassa keskenään, mutta jokainen tahtoo nousta esille. Olen oppinut niin mielettömästi kiehtovaa nippeliä ja isompaakin pensselinjälkeä tässä lähiviikkoina, että haluan vain työntää sormeni taikinaan ja päästä muovailemaan! Analyysejä, ajatuksia, mielipiteitä, teorioita! Ilman alkusointuja (ja sulkumerkkejä), matalalla äänellä, syvyyttä katseessa ja kaikki kymmenen sormea näppäimistöllä (no, siihen en kykene, mutta ajatus on tärkein).

Minä vain tässä panen merkille, että menossa on kuudes kappale. Mitään en oikeastaan ole sanonut. Taikina venyy mahdottomasti ja siitä jää klönttejä kynsien alle sen sijaan, että se asettuisi mukaviksi paloiksi, minun järkevämmän puoleni pyöriteltäväksi. Oikeastaan, ollakseni rehellinen, ajatukseni ovat jo istahtaneet selkä kalloni seinää vasten mutustelemaan haaveellisen näköisinä sitä taikinaa, josta piti tulla hyvin jäsennelty essee aiheesta: "Sotaa ennen ja nyt - ketä vastaan, millä keinoilla, kenen kustannuksella?"

Informaatiosodan käsite kiehtoo minua, samoin tiedon ja totuuden olemus, tieteen asema etenkin nykypäivän länsimaissa. Olin käymässä Helsingin kirjamessuilla tänään ja torstaina, ostin hirveästi tietokirjoja eri aiheista ja kävin kuuntelemassa mielenkiintoisia paneeleja mm. suomalaisen sisun käsitteestä, historiantutkimuksen tutkimuksesta ja  tieteen uusista saavutuksista eläinten älyn ja tunne-elämän kartoittamisessa. Lisäksi olen ihan kohta lukenut Tuntemattoman Sotilaan. se on nostattanut ajatuksia kuin vuosia tyhjänä seisseellä ullakolla aivastettu aivastus pölyä. Haluaisin kirjoittaa pitkästi ja polveilevasti (mutta sillä lailla taitavan ytimekkäästi ja oivaltavasti tietenkin, voi prööt) suomalaisten sotahistoriasta, etenkin sitä ympäröivän ja seuraavan kansallisromanttisen kulttuurin näkökulmasta, ja verrata sitä esimerkiksi islamilaisella kulttuuripiirillä vallitsevaan konfliktisekasortoon. Haluaisin upota moraalikysymyksiin ja haasteisiin nykymaailmassa, jossa yhä kiihtyvä sanojen, tekojen ja ajankohtaisten aiheiden pyörre tuntuu kiskaisevan mukaansa kaikki, jotka vasta ovat muodostamassa mielipiteitään. Maailmasta, jossa yhä useammalla on  globaali megafoni käytössään, muttei lupaa tai keinoja saada ääntään kantautumaan pyörremyrskyn jylyn yli, varsinkaan, jos haluaisi vielä esittää muutaman tarkentavan kysymyksen. Kuka minä olen? Kenen paidanhelmaan saan tarrautua tai ketä auttaa ilman, että toiselta puolelta syytetään petturiksi? Milloin saan nauraa, milloin minua oikeastaan naurattaa, milloin olen tekopyhä ja naiivi, milloin on hyvä draivi? Milloin on lupa innovoida, milloin taas pitää vain keskittyä käynnistämään kaatunut digitaalinen koejärjestelmä uudelleen? Mihin kannattaa tarttua, mikä taas päästää ulos toisesta korvasta? Kuka saa kunnianloukkaussyytteen, kuka koulutuspaikan, kuka puutiaisaivokuumeen? Mihin voi luottaa, kuka vastaa, kuka kustantaa? Mikä on turhaa, mikä propagandaa?

Jos tilanne on niin vakava, että Stubbin hymy hyytyy televisiossa, mutta meidän perheelle riittää vielä kaupassa sulatejuustoa, mikä on korrekti tapa huolestua? Mikä kannattaa ja mihin tästä jatketaan? Lopulta on helpompi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Mutta entä, jos valitsen väärin?



Minua kauhistuttaa tajuta, miten monta kauno- ja tietokirjaa hyllyssäni vielä lojuu avaamattomana. Minua kauhistuttaa tajuta, että olen toisella vuosikurssilla, mutten vieläkään ottanut Kirjakallio-kurssia. Minua kauhistuttaa tajuta, että Venäjän ruoppaukset raiskaavat Itämerta Suomenlahdella. Minua kauhistuttaa tajuta, että minun on luovuttava "Puhu viisaasti" -kurssista, vaikken vielä todellakaan osaa vain todeta faktoja, provosoida oikeassa paikassa tai tiivistää kunnolla, ja hallituksen koulutussäästöt leikkaavat ensi vuoden soveltavia kursseja. Minua kauhistuttaa uusi opetussuunnitelma. Minua kauhistuttaa tämä ylitsepursuava yhteiskunta, jonka koukeroista tehdään väkisin suoria ja suorista koukeroita. Minua uuvuttaa ajatus siitä, että on ajateltava, ja sanottavaa ääneen, mieluummin ennen kuin joku toinen ehtii, mutten osaa priorisoida. Tämänkin postauksen jälkeen, uusien sulkujen sisällä, odottaa arki, jossa minusta, ei tulostu maailmaan ratkaisua tai ponnahda pinnalle julkkista, valokeilassa nopeassa suihkussa käyvää ilmiöntapaista. En löydä itsearvostusta. Mutta myös maailma on joka päivä uudestaan nuori ja epävarma. Se tarjoaa meille ihmisille lähes rajattomasti mahdollisuuksia, mutta ei reittiä, jota pitkin kulkea. Juuri nyt minä olen vankina tässä loppusointukappaleessa, joka etääntyy minusta sitä mukaa, kun alkaa muistuttaa runoa.

Minun päässäni on käynnissä informaatiomellakka, mutta minä en tiedä, missä minä siellä olen.

(Suussa on taas uusi purkka enkä ole ikuisuuksiin muistanut imuroida.)

Asettakaa mielikuvituksenne lentotilaan, kiitos

Keksipä... keksipä joku oikeen aihe, mistä kirjoitat.

Pää hiljaa. En keksi. Mulla on ollu tässä semmonen näppäimistölähtöinen avoin ajatusstrategia, jossa istun tähän muoviseen pianotuoliin (joka sivunmennen sanoen menee siitä heti lyttyyn) ja takutan, kunnes teksti löytää pisteen jostakin.

Tänään tulin kotiin  syyslomailmemasta Lontoosta. Se oli ensimmäinen vierailuni kohteeseen, olin hyvin tyytyväinen ja tahdon mieluiten pian takaisin. Minulla on kamerassa 349 kuvaa, joista noin 256 dokumentoi eläimiä. Hyde Parkissa oli kauniita oravia ja Zoon gorilla oli saanut lapsen.

Tänään paluulentokoneessa, johon ehdimme vastoin kaikkia keskiarvojamme täysin ajoissa, vieressäni istui noin kahdeksanvuotias poika noin kahdeksan kertaa korviaan suuremmat kuulokkeet päässään syömässä haribovariaatioita ja hytkymässä tablettitietokoneellaan koko kahden tunnin ja neljänkymmenenviiden minuutin matkan ajan. Tästä aiheutuvan penkkirivin tärinän ja käytävän toisella puolella kovaan ääneen tyytymättömän vauvan non-verbaalisen protestin ansiosta luovuin nukahtamisyrityksistäni hyvin pian. Katsoin vieressäni istuvan pojan olan yli tablettiin, jossa pelin ideana oli ilmeisesti yksinkertaisesti ravistella näytöllä esitettävää muuria rikki pisteiden keräämiseksi. Jotenkin en ollut ajatellut fyysisesti aktivoivia sovelluspelejä aivan sellaisiksi.

Käytävän toisella puolen kaksi nuorempaa veljestä pelasivat suhteessa pienemmillä laitteillaan lähes äänettä. Toisinaan riemunkiljahduksia esiintyi, mutta ne vaimennettiin isän topakalla toteamuksella ja läheisten penkkirivien kannettavien tietokoneiden takaa suunnatuilla tuimilla mulkaisuilla (hyvä on, minä olin toisinaan yksi mulkoilijoista, mutta vain siksi, että olin nukkunut häviävän vähän ja minua tönittiin tablettia sohivan käden kyynärpäällä enkä minä edes uskaltanut mulkoilla kohteeseen asti, vaan vain johonkin käsinojan kuulokereiän kohdalle). Vauva sentään keskittyi vielä äänenavaukseen turvallisen kannustavassa ja konkreettisessa ympäristössä.

Minä vaan vallan ihmettelen (kuten Hietanen Tuntemattomassa, lennon aikana kävin läpi Lehdon raastavan itsemurhakohtauksen, ja se suisti minut hieman toisenlaisiin tunnelmiin kuin vieressä hedelmäninjan hutkimiseen siirtyneellä kuulokepojalla), miten lapset nykyään enää löytävät mielikuvituksensa. 

Minä synnyin sellaiseen kohtaan, jossa syliini satoi käytettyjä leluja suvun ja vanhempien ystäväpiirin lasten kasvaessa ulos barbiautoistaan. Lisäksi sain vielä uusia leluja jouluisin ja syntymäpäivisin. Jotenkin mielikuvitukseni löysi kuitenkin ulos tästä paljouden ja bratzin reisivakojen tukahduttavasta paljoudesta. Minä piirsin paperilautasille kasvot ja leikin niillä. Sitten järjestin päiväkotikavereita ja henkilökuntaa esittävät stabilon tussit riveihin ja organisoin kaiken ruokailujärjestyksestä päiväunikokoonpanoihin. Leikin uudentahmeana oranssista kirjekuorista paljastuvilla kehitetyillä valokuvilla (itsestäni), että minulla on valtavasti sisaruksia;  kehitin nimet, allergiat ja harrastukset. Petshopit ja barbitkin antoivat vielä mukavasti liikkumavaraa - petshopien hyppykilpailuissa monet joutuivat erilaisten tapaturmien takia sairaalasiipeen (Potterit olivat jo tuolloin vallanneet sydämeni ja käytin vapautta ottaa vaikutteita), ja petshopkoulun kevätjuhlan jälkeen järjestettävä "Poikaystävän/Tyttöystävän Valitsemistilaisuus" oli kyllä eräänlainen Ensitreffit Alttarilla -formaatin edelläkävijä.

Lapsi tarvitsee leikkiä. Kehittyäkseen, kokeillakseen, kokeakseen, käsitelläkseen. Se on jos jonkinmoisilla tutkimuksilla havainnollistettu, ja onhan se ilmeistä. Lapsi käsittelee kokemuksiaan leikkimällä ne itselleen sopivaan muotoon, ymmärrettäviksi paloiksi. Sodassa leikitään sotaa ja hautajaisten jälkeen kotileikissä kuolee mummi. Leikkiminen kehittää muistia ja empatiakykyä, opettaa lasta toimimaan arkipäivän tilanteissa ja pitää mielenkiintoa ympäröiviä asioita kohtaan yllä.

Leikeissä löydetään myös tapa olla toisten kanssa, opitaan ymmärtämään erilaisuutta. Sääntöleikit opettavat tasavertaisuutta ja itsehillintää, roolileikeissä opitaan hyödyntämään erilaisia sosiaalisen kanssakäymisen tapoja.

Mutta mitä vielä? Mielikuvitusta.

Leikkimällä me löydetään tapoja ajatella uudesti, eri tavalla, nurinkurin. Tajutaan, että me voidaan luoda maailmoja, joita kukaan toinen ei ymmärrä, kokonaisia universumeja, saada kukat kasvamaan taivaasta, leipä rakastumaan raastinrautaan ja sängynalainen mörkö lähettämään fanikirjeitä auringon talvilomasijaisena toimivalle yölampulle. Me voimme paeta mielemme maailmoihin silloin, kun kaikki on liian vaikeaa tai tuoda maailmamme julki kenelle vain, joka pystyy kuuntelemaan. Me voimme saada toisen näkemään, miten siirtolapuutarha-aidassa olevasta reiästä pääsee peikkokaupunkiin tai saada osamme siitä maisemasta, jonka joku on maalannut näkyviin. Me voimme tutustua toisiimme kehittämällä yhdessä jotakin, mitä kukaan ei ole valmiiksi raamittanut. Sit tää tekis näin.

Vaikka digitalisaatio eittämättä tarjoaa tulevaisuudessa vaikka mitä mielettömiä mahdollisuuksia vaikka mihin,  nopeaan vuorovaikutukseen eri kansallisuuksien ja mantereiden välillä, tasa-arvoisempaan tietoyhteiskuntaan, moniulotteisiin oppimiskokemuksiin ja ties mihin, mä en silti usko, että tietokonesofta voi koskaan tarjota yhtä rajattomia mahdollisuuksia kuin oman pään sisäinen, kutkuttava tyhjyys. Sen tyhjyyden täyttävät kyllä aina vaikutteet, tuoksut, ohimennen kuullut sanat, asenteet, mainokset ja makeutusaineet, sitä en kiellä. Mutta se, mitä me sillä tyhjyydellä tehdään, on meidän omissa käsissä. Siis ainakin niin kauan, kun käsissä ei jatkuvasti ole jonkin sortin mobiililaite.

En myöskään voi olla törmäämättä jatkuvasti puheeseen nopeutumisesta. Kaikki tuntuu olevan selitettävissä nopeuttamisella - mikä tahansa uusi on parempi kuin edellinen, jos se on nopeampi. Ala-asteella ensimmäisenä kokeesta poistuvia ihailtiin salaa papereiden takaa, koska he olivat tietysti älykkäämpiä kuin hitaat. Jos joku on kohteliaasti sanottuna tyhmä, hän on "hidas". Paradoksaalisia "pikakursseja elänrytmin hidastamiseen" on jo oikeasti olemassa. Elämä tuntu usein peliltä, jossa kultakolikkojen kerääminen on tärkeintä, mutta edes leveleiden välissä ei voi seivata mitään. Jos pysähtyy, joutuu aloittamaan alusta.

Oppiminen, kasvaminen ja väsyminenkin ulkoistetaan; voin pahoin, kun luin Nyt-liitteestä päiväkoti-ikäisten "tunnekoulusta", jossa vanhemmat maksavat kovan rahan siitä, että lapset laululeikkien ja turvakivien avulla opetetaan tunnistamaan, käsittelemään ja hillitsemään tunteitaan - iässä, jossa vasta tulisi kokeilla, miten kauas äänensä saakaan kantamaan. Lapsista tehdään aikuisia, tätä on sanottu jo vuosikaudet. Nyt minusta vain tuntuu, että lapsista usein yritetään tehdä aikuisen suunnittelemaan kehykseen sopivia lapsia, tarkoissa rajoissa ohjatusti kapinoivia kullannuppuja, joiden vamennukseen vaikuttavat yhä piilotetummin vanhempien arvomaailma ja varallisuus.

British Museumissa oli mielenkiintoinen näyttely muinaisen Egyptin arkeologisista löydöistä. Suuri ryhmä pieniä koululaisia silitetyissä koulupuvuissaan juoksi ja mellasti mihinkään keskittymättä. Heidän opettajansa tutki älypuhelintaan. Jatkuvasti huomaan, miten tapahtumissa pellet ja paloautot saavat juosta ohi, kun vaunuissa istujat tutkivat kehittäviä pelisovelluksiaan. Edes kakkiva kirahvi eläintarhassa ei aina kiinnitä huomiota. 

Keskittymiskykymme heikkenee, Koulujen ryhmäkoot kasvavat, resursseista leikataan ja digitalisaatioon panostetaan. Tiedän, että koodaamisen opetteleminen on varsin luovaa toimintaa ja olen siitä itsekin innoissani. Mutta pelkään, että kuten ihmiskunnassa on ollut tapana, myös tässä mennään liian pitkälle, kohti sileää yksipuolisuutta. Muun muassa hajut, maut ja motoriikka jäävät helposti ruudulla innovatiivisena kehittyvän hallinnantunteen varjoon. Vaikka skypeyhteydet varmasti katkeilevatkin tulevaisuudessa vähemmän ja ihmisten hologrammeja povaillaan käytänteeksi 2050 -luvulle mennessä, yksinäisyyden tunne kasvaa, kalvaa ja hajottaa, niin ryhmiä kuin yksilöitä. Minä en itse osaa oikein istua vieressä, pitää kädestä tai varsinkaan halata tunteamatta oloani vaivaantuneeksi ja häpeälliseksi. Osasyynä pidän pitkälle kehittynyttä erakkoisuuttani, jossa parhaan ja edustavimman yhteyden ihmisiin saan pistämällä alkusointuja peräkkäin blogiini, jakamalla kirjoituksen facebookissa ja ilahtumalla sen keräämistä tykkäyksistä.

Minä toivon, koko sen sydämeni pohjasta, joka henkeäsalpaavan Lontoon reissun jäljiltä taas hiukan etsii tasapainoaan, että tulevaisuudessakin me ihmiset, erityisesti elämämme alkuvuosina, saamme mahdollisuuden ottaa kaverimme mukaan joelle katsomaan hämmästyttävän kyhmyräistä kiipeilypuuta - ilman, että se kaveri veteen pudottuaan joutuu suoraan elektroniikkahuoltoon.