Informaatioaallokossa ilman pelastusrengasta

... eli miten en siis edelleenkään saa härkää kiinni sarvista, vaikka haluaisin kirjoittaa painavista maailmanpoliittisista aiheista. Taidan pelätä luopua kepeydestä, jos kyse ei ole koulutehtävästä. Jos en ole kepeä, en ole myöskään itseironinen, eli minua voi halutessaan pitää tosikkona, joka vain pätee kykenemättä pätevyyteen.

Kas näin:

Otin pussista juuri neljännen salmiakkitäytepurukumin. (Tai oikeastaan se oli yhdeksäs, mutta viisi ensimmäistä jouduin sylkemään roskiin liian aikaisin, koska leukani eivät jaksaneet tähän aikaan päivästä jauhaa niin suurta mönttiä. Nämä ovat niitä lukuisia hetkiä, jolloin tajuan olevani liian hyväosainen.)

Mitenköhän on mahdollista, että pussin ensimmäinen purukumi vaikutti olevan kuin töynnä hampaanjälkiä? Pussi oli tiiviisti kiinni ennen avaamista, varmaan ties mitä suojakaasuja täyteen sullottuna. (Aivan kuin vatsani, vaikka ne kaasut eivät suojaa, päinvastoin, ne saavat minut näyttämään keskivartalolihavammalta kuin olenkaan ja vaikeuttavat tanssimista julkisilla paikoilla piereskelyn pelossa.)

Nyt tämä meni taas tällaiseksi peruspierupakinaksi. Paitsi, että pakinassakin on sanoma. Minä tässä vain jauhan paikallani. Miten pitkään ihminen voi purkkaa jauhaessaan jauhaa purkasta? Maku menee. Koko touhuun. Minä olen sellainen kirjoittaja, joka ei tajua sylkeä juttua pois suustaan silloinkaan, kun se maistuu jo pelkältä kyllästyneen turistibussin lailla suun nurkasta nurkkaan kiertävältä kuolalta.

Minä se vasta olen tänään makaaberi. Pierut ja kuolat käsitelty jo kolmessa ensimmäisessä kappaleessa. Asiaan sen sijaan ei ole päästy. Huomaan pakoilevani sitä tavallistakin touhukkaammin. Minä en voi kirjoittaa vakavaluonteista pohdintaa hurisematta älytöntä tyhjäkäyntiä alle. Olemalla kumittamatta (lauserakenne, joka kuulostaa itämaiselta ruokalajilta) tätä tyhjäkäyntiäni, tulen varmistaneeksi, ettei yksikään kirjoitukseni voi nousta facebook-ilmiöksi. Purkkaa on käsitelty postauksissani toistuvasti, mutta jotenkin tuntuu, ettei Hammaslääkäriliiton kampanjaedustajakaan heti ota yhteyttä.

Phuh. Aivoissani on käynnissä melkoinen informaatiosota. Sodan osapuolet, iloisesti lepattavat informaatioläikät, eivät edes suoranaisesti ole ristiriidassa keskenään, mutta jokainen tahtoo nousta esille. Olen oppinut niin mielettömästi kiehtovaa nippeliä ja isompaakin pensselinjälkeä tässä lähiviikkoina, että haluan vain työntää sormeni taikinaan ja päästä muovailemaan! Analyysejä, ajatuksia, mielipiteitä, teorioita! Ilman alkusointuja (ja sulkumerkkejä), matalalla äänellä, syvyyttä katseessa ja kaikki kymmenen sormea näppäimistöllä (no, siihen en kykene, mutta ajatus on tärkein).

Minä vain tässä panen merkille, että menossa on kuudes kappale. Mitään en oikeastaan ole sanonut. Taikina venyy mahdottomasti ja siitä jää klönttejä kynsien alle sen sijaan, että se asettuisi mukaviksi paloiksi, minun järkevämmän puoleni pyöriteltäväksi. Oikeastaan, ollakseni rehellinen, ajatukseni ovat jo istahtaneet selkä kalloni seinää vasten mutustelemaan haaveellisen näköisinä sitä taikinaa, josta piti tulla hyvin jäsennelty essee aiheesta: "Sotaa ennen ja nyt - ketä vastaan, millä keinoilla, kenen kustannuksella?"

Informaatiosodan käsite kiehtoo minua, samoin tiedon ja totuuden olemus, tieteen asema etenkin nykypäivän länsimaissa. Olin käymässä Helsingin kirjamessuilla tänään ja torstaina, ostin hirveästi tietokirjoja eri aiheista ja kävin kuuntelemassa mielenkiintoisia paneeleja mm. suomalaisen sisun käsitteestä, historiantutkimuksen tutkimuksesta ja  tieteen uusista saavutuksista eläinten älyn ja tunne-elämän kartoittamisessa. Lisäksi olen ihan kohta lukenut Tuntemattoman Sotilaan. se on nostattanut ajatuksia kuin vuosia tyhjänä seisseellä ullakolla aivastettu aivastus pölyä. Haluaisin kirjoittaa pitkästi ja polveilevasti (mutta sillä lailla taitavan ytimekkäästi ja oivaltavasti tietenkin, voi prööt) suomalaisten sotahistoriasta, etenkin sitä ympäröivän ja seuraavan kansallisromanttisen kulttuurin näkökulmasta, ja verrata sitä esimerkiksi islamilaisella kulttuuripiirillä vallitsevaan konfliktisekasortoon. Haluaisin upota moraalikysymyksiin ja haasteisiin nykymaailmassa, jossa yhä kiihtyvä sanojen, tekojen ja ajankohtaisten aiheiden pyörre tuntuu kiskaisevan mukaansa kaikki, jotka vasta ovat muodostamassa mielipiteitään. Maailmasta, jossa yhä useammalla on  globaali megafoni käytössään, muttei lupaa tai keinoja saada ääntään kantautumaan pyörremyrskyn jylyn yli, varsinkaan, jos haluaisi vielä esittää muutaman tarkentavan kysymyksen. Kuka minä olen? Kenen paidanhelmaan saan tarrautua tai ketä auttaa ilman, että toiselta puolelta syytetään petturiksi? Milloin saan nauraa, milloin minua oikeastaan naurattaa, milloin olen tekopyhä ja naiivi, milloin on hyvä draivi? Milloin on lupa innovoida, milloin taas pitää vain keskittyä käynnistämään kaatunut digitaalinen koejärjestelmä uudelleen? Mihin kannattaa tarttua, mikä taas päästää ulos toisesta korvasta? Kuka saa kunnianloukkaussyytteen, kuka koulutuspaikan, kuka puutiaisaivokuumeen? Mihin voi luottaa, kuka vastaa, kuka kustantaa? Mikä on turhaa, mikä propagandaa?

Jos tilanne on niin vakava, että Stubbin hymy hyytyy televisiossa, mutta meidän perheelle riittää vielä kaupassa sulatejuustoa, mikä on korrekti tapa huolestua? Mikä kannattaa ja mihin tästä jatketaan? Lopulta on helpompi keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Mutta entä, jos valitsen väärin?



Minua kauhistuttaa tajuta, miten monta kauno- ja tietokirjaa hyllyssäni vielä lojuu avaamattomana. Minua kauhistuttaa tajuta, että olen toisella vuosikurssilla, mutten vieläkään ottanut Kirjakallio-kurssia. Minua kauhistuttaa tajuta, että Venäjän ruoppaukset raiskaavat Itämerta Suomenlahdella. Minua kauhistuttaa tajuta, että minun on luovuttava "Puhu viisaasti" -kurssista, vaikken vielä todellakaan osaa vain todeta faktoja, provosoida oikeassa paikassa tai tiivistää kunnolla, ja hallituksen koulutussäästöt leikkaavat ensi vuoden soveltavia kursseja. Minua kauhistuttaa uusi opetussuunnitelma. Minua kauhistuttaa tämä ylitsepursuava yhteiskunta, jonka koukeroista tehdään väkisin suoria ja suorista koukeroita. Minua uuvuttaa ajatus siitä, että on ajateltava, ja sanottavaa ääneen, mieluummin ennen kuin joku toinen ehtii, mutten osaa priorisoida. Tämänkin postauksen jälkeen, uusien sulkujen sisällä, odottaa arki, jossa minusta, ei tulostu maailmaan ratkaisua tai ponnahda pinnalle julkkista, valokeilassa nopeassa suihkussa käyvää ilmiöntapaista. En löydä itsearvostusta. Mutta myös maailma on joka päivä uudestaan nuori ja epävarma. Se tarjoaa meille ihmisille lähes rajattomasti mahdollisuuksia, mutta ei reittiä, jota pitkin kulkea. Juuri nyt minä olen vankina tässä loppusointukappaleessa, joka etääntyy minusta sitä mukaa, kun alkaa muistuttaa runoa.

Minun päässäni on käynnissä informaatiomellakka, mutta minä en tiedä, missä minä siellä olen.

(Suussa on taas uusi purkka enkä ole ikuisuuksiin muistanut imuroida.)