Identiteetti. Sana, joka kuulostaa vaaralliselta lääketieteelliseltä toimenpiteeltä tai astianpesukoneen täyttöasteelta suhteessa suorituskykyyn. Vierasperäinen sana, joka on kuitenkin mutusteltu suomalaiseen suuhun sopivaksi. Iso sana, jolla on kokoaankin suurempi merkitys.
Psykologiassa ehjä identiteetti on pysyvä. Vaikka ihminen käyttäytyykin eri tavalla eri tilanteissa, terveesti muotoutunut identiteetti istuu toiminnan takana ja kääntelee rattia. Ihminen tietää, kuka on, miksi on ja mitä vielä haluaisi olla. Identiteetti on talismaani, jonka paksussa tietokannassa kerrotaan, mikä kaikki on tehnyt minusta minut. Sitä voi palata selailemaan epävarmuuden hetkinä. Sen sivuilla jokainen rasvatahra ja repeämä on arvokas. Se saa meidät ymmärtämään oman ainutlaatuisuutemme ja samalla kuulumaan johonkin. Olemaan osa monia yhteisöjä, identiteettiverkkoja, jotka tarpeeksi suuriksi ja monimutkaisiksi kasvaessaan alkavat elää omaa elämäänsä. Syntyy ryhmäidentiteettejä, kansallisidentiteettejä, kotiseutuidentiteettejä, aikakausi-identiteettejä. Syntyy me ja ne. Jotakin, jonka takana ja sisällä yksi minä ei ole enää niin yksin, epävarma ja hauras.
Minä olen helsinkiläinen. Olen Kallion lukiolainen. Olen ysikasi. Suomalainen ja eurooppalainen. Valkoihoinen. Ihminen.
Henkilökohtainen identiteettini ei ole vielä "valmis" - välillä olen evoluutiobiologian tutkimusselontekoon tunneiksi syventyvä ja keittiön tasoa pieteetillä hinkkaava, kulmikas ja vähäpuheinen analyytikko, välillä räiskyvän nopeatempoinen, äänekään sosiaalinen taide-eläytyjä, joka unohtaa piparkakut uuniin lokakuussa harjoitellessaan ooppera-aariaa olohuoneessa. (Näin on käynyt.) Välillä tuntuu, etten ole mitään. Ja välillä taas, että olen ihan liikaa kaikkea, niin paljon, etten koskaan saa kiinni mistään tai pääse syventymään omiin kerroksiini, koska pakenen aina jonkin uuden puoleni taakse. Tällaisissa epävarmuudestaan natisevissa hetkissä jokin suurempi identiteetti on turvalliselta tuntuva ankkuri. Olen ihminen, that's it. Olen suomalainen - siksi on varmaan okei, etten uskalla huikata kiitosta bussikuskille ulos astuessani.
Mutta lähiaikoina mieleni suomalaisuus on alkanut natista sekin. Niin kuin jokin ikivanha ja tuttu, joka heiluu kovassa tuulessa.
Kummankin äänekkään laidan argumenteissa esiin nousee kulttuuri - siis se, mikä tekee meistä suomalaisia, eurooppalaisia tai omia yksilöitämme. Identiteettimme, siis se, joka määrittää arvojamme, tapojamme ja uskoamme milloin mihinkin.
Rajat kiinni - puolella ollaan sitä mieltä, että suomalaisuus on vaakalaudalla. Jollemme äkkiä kieltäydy kuulumasta kansainväliseen maailmaan, monikulttuurisuus tulee ja tuhoaa arvokkaan kansanperinteemme. Meiltä viedään oikeutemme historiaan, suvivirteen, Joulupukkiin, Mannerheimiin, kalakukkoon, Lapin luontoon ja Urho Kekkoseen. Kirkonkylistä tulee moskeijakyliä, rukouskutsut laitetaan radioon Tangomarkkinoiden tilalle, kinkun myynti kielletään, peruskoulussa aletaan opettaa raiskaamista ja jihadistipuolueet pääsevät tarjoamaan vaalikahvejaan maakuntien kaupungintaloille. Vieraus ja vaarallisuus tihkuvat läpi kotiemme seinistä ja tekevät tutuista perinteistä tunnistamattomia. Ne sulattavat lumen ja sammuttavat saunan, koska ne kääntävät suomalaiset arvomme päälaelleen ja saavat kansalaisemme kääntymään ihmisiksi, jotka vihaavat Suomea ja kaikkea, mikä siihen liittyy.
Rajoja kiinni vaativat suomalaiset pelkäävät menettävänsä rakkaansa. Heitä huolestuttaa, että se Suomi, joka on kaunis, tuttu ja oma, voimakas osa identiteettiä, katoaa. He pelkäävät, että maahanmuuton myötä maahanmuuttomyönteiset suomalaiset kääntyvät heitä vastaan, hylkäävät historiansa ja arvonsa ja ryhtyvät vihaamaan kotimaataan. He pelkäävät kaiken sen puolesta, mikä tekee heistä ylpeästi suomalaisia, hiljaisia hiihtäjiä, talkootyöläisiä, luonnon rauhaa kaipaavia, hyvinkoulutettuja, hartaita, rehellisiä, vaatimattomia, aika velikultia. He pelkäävät, että suomalaisuus viedään heiltä, kun enemmistö suomalaisista alkaa pitää sitä nolona, takapajuisena, yrmynä, sosiaalisesti kyvyttömänä, vääränä. Rasistisena ja itsekeskeisenä.
En usko, että ärhäkkäästi maahanmuuttovastaisuuttaan kuuluttavat suomalaiset oikeasti vihaavat ihmistä. He vihaavat ja pelkäävät sitä mielikuvaa, joka heillä pakolaisten kulttuurista on. Kuitenkin, vielä enemmän kuin muualta tulleita, he pelkäävät maanmiehiään. He pelkäävät, ehkä tajuamattaankin, että muuttuva Suomi muuttaa enemmistön suomalaisista, vie heidän kotinsa. Heidän identiteettinsä, jonka pitäisi olla meidän identiteettimme. Ylpeästi kotimainen.
On kuitenkin täysin tehoton keino yrittää varjella suomalaisuutta piilottamalla se. Maapallomme on yhteinen. Ilmastonmuutos, markkinat, kansainväliset hyvät ja pahat trendit ja yhä valtaansa kasvattava tietoliikenne ovat yhteisiä. Peruuttaa ei voi. Suomalaisuus ei ole koskaan ollut yksi, helposti määriteltävä ja kaikille yhteinen asia. Toiset meistä rakastavat mämmiä, toiset vihaavat sitä. Yksi haluaa asua maalla, toinen Kampin keskuksen yläkerrassa. Suomalaisuus ei ole myöskään sidottu maamme rajoihin. Ulkomailla asuu suomalaisia, jotka kokevat yhä olevansa suomalaisia. Jo nyt suomalaisuutta viedään innokkaasti hyvin toimeentuleviin teollisuusmaihin, me haluamme näyttää kykymme peliteollisuudessa, cleantechissä, urheilussa, taiteessa ja vaikka missä. Turisteille myymme kauppatorilla pieniä poroavaimenperiä suomenliput sorkissaan. Muumit, Sibelius ja revontulet.
Suomen itsetunto ei kohene vähääkään myöskään sillä, että jonkin perussuomalaisen facebook-lausunnon tai hallituksen päätöksen jälkeen toiset kuuluttavat, miten hävettää olla suomalainen. "Kumpa en olisi syntynyt Suomeen!" Minua suututtaa mielettömästi, kun ihmiset, joiden kanssa olen asioista samaa mieltä, laittavat rasismin tai vihapuheet Suomen syyksi ja häpeävät kovaan ääneen kotimaataan. Suomi olemme me enkä minä suostui vihaamaan Suomeani siksi, että jotkut täällä tekevät polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin. Minä tuomitsen ne iskut jyrkästi, mutta ne eivät saa minua häpeämään suomalaisuuttani. Minä tuomitsen eläinkokeetkin ja tehotuotannon, mutta se saa minut tekemään kulutusvalintoja, ei häpeämään ihmisyyttäni.
Meidän pitäisi uskaltaa olla avoimesti ylpeitä siitä, mitä Suomi meille itsellemme tarkoittaa. Tunteen siitä, että on suomalainen, ei todellakaan tarvitse tarkoitaa, että rakastaa lunta tai Koskenkorvaa tai sunnuntaikirkossa käymistä. Jokaisella meistä on oma rakas Suomensa, koska Suomi koostuu meistä jokaisesta. Kukaan ei voi viedä Suomea meiltä, kun uskallamme näyttää, että rakastamme sitä ja uskomme siihen. Silloin voimme toivottaa tervetulleeksi erilaisia ihmisiä maailman ja mielipiteiden eri kolkilta ja sanoa: "Hei, tässä on minun Suomeni. Haluatko tutustua siihen?" Koska Suomi tai suomalaisuus ei katoa sillä, että se monipuolistuu. Se katoaa sillä, jos me suomalaiset alamme vihata toisiamme tai käsitystämme kotimaastamme.
Minulle me suomalaiset olemme valtavan herkkä kansa. Meillä on itsetunto- ja alkoholiongelmia, yksinäisyyttä ja hyvin pimeä vuodenaika. Mutta se herkkys on voima silloin, kun sitä kantaa ylpeästi. Herkkyys tarkoittaa, että on hereillä ympäröivälle todellisuudelle ja valmis reagoimaan, tuntemaan ja kohtaamaan. Myös erilaisia. Herkkys muuttuu taakaksi vasta sitten, kun sen kanssa ruvetaan ylihygieenisiksi ja se pakataan kelmuun, ettei se vain kolhiintuisi. Silloin se menettää uskon itseensä.
Minä olen suomalainen. Ja haluan olla.
