Donald Trump on henkilö, brändi ja ilmiö, joka nousee esiin kahvipöytäkeskusteluissa jo ennen kuin kysytään, haluaako kukaan maitoa tai sokeria (koska kukaan ei kuitenkaan halua sokeria, ja makeutusaineetkin aiheuttavat vähintään laskimotukkotulehdusta ja sitä paitsi kaikilla on jo mukeissaan mantelimaitoa). Brexit on sana, jota vilautetaan lauseen keskellä jo tottuneesti kuin matkakorttia Hsl;n uudessa lukijassa, oli puheissa sitten Donald Trump, energiatehokkaamman pesukoneen ostoaikeet tai Vain Elämää.
Kaikki on vain elämää, enemmän tai vähemmän. Populismin päivitteleminen ratikassa on arki-illan rutiini siinä missä luomutomaattien latominen biohajoavaan pussiin ympyrätalon S-marketissa. Talvi yllätti autoilijat ja takasyksy taas tyylikkäät, talvitakit jo ostamaan ehtineet ja joulukuvastoja selailleet keskiluokkaiset. "Elämme totuuden jälkeistä aikaa" on lause kuin Vansin tennarit tai Pokemon Go - ensin siisti ja ajan hermoilla, mutta itse asiassa jo kokemassa inflaation ja saavuttamassa sitä vaihetta, jossa "hipsteriys" on ollut jo pidemmän aikaa. Siis vaihetta, jossa on noloa näyttää siltä, miltä hipsterin kuvaillaan näyttävän, jos käsitettä pitää selittää radiossa termiin törmänneelle isoäidille, mutta coolia olla hipsteri, jos jotenkin muka teki sen ensin (tai onnistuu paheksumaan muita hipstereitä niin äänekkäästi, että jonkinlainen autenttisen hipsteriyden aura saavuttaa lakipisteensä ja lopputuloksena on itse kiistaton hipsteriyden Mikael Agricola - joku, joka tiesi, mitä on olla cool jo ennen kuin sanasta cool tuli kahvipöytäironian kulmakiviä.)
Tiedättekö mitä? Minua suorastaan kylmää lukea uudestaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta, sillä niistä suorastaan tihkuu yritykseni olla hauska. Tuntuu nimittäin, että jos hauskuuden yritys näkyy läpi, peli on jo menetetty. Sellaista kirkonrottaa, joka vääntää vitsiä vitsinvääntämisen vuoksi, ei halua pelastaa kukaan. Se jää laskemaan viiteenkymmeneen silmät peitettyinä, ja kun se saa silmänsä auki, muut ovat jo juosseet pois, menneet piiloon ja luoneet uudet keskustelunaiheet, kiertomeemit ja klikkiotsikot.
Enemmän minua kuitenkin kylmää lukea spontaanista etusormestani syntyneet ylemmät kappaleet siksi, että kuten niissä, nykyisin hauska kolumnityyli tuntuu tarkoittavan yhä useammin sellaisesta lähtöoletuksesta puhumista, että minä olen fiksumpi kuin te. Tai vielä pahempaa, minä ja te olemme fiksumpia kuin ne. Jotkut muut. Tiedätte kyllä ketkä, No ne ne. Siis ne, Kyllä te nyt tunnistatte ne, jos näätte. Kun näätte. Niin!
Vai? Tunnistammeko me ne? Tunnistammeko me ketään?`Vai onko internetistä ja "kahvipöytäkeskusteluista" (kukaan ei ehdi kahville ja töissäkin on seisomapöydät) tullut meille vain peili, jota kiillotamme allergisoimattomalla ikkunanpesunesteellä niin kauan, kunnes emme tunnista enää itseämmekään, sillä kuvajaisemme ei ole vielä koskaan näyttänyt niin puhtaalta.
Minua ahdistaa tämän päivän täysinäisyys. Ja nopeus. Se, että uusi kohu on ovella jo ennen kuin edellinen saa edes kengät eteisessä jalkaan. Että kaikki tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän. Me tunnumme taistelevan aikaa, rahaa ja ihmissuhteita apuna käyttäen saadaksemme eteemme yhä enemmän ja yhä kompaktimmin sisäistettävää informaatiota yhä nopeammin ja tuoreempana. Koskaan ennen ei sanomalehti ole kelvannut yhtä nopeasti kalapaperiksi.
Totta kai syyllisenä näyttäytyy globaali sosiaalinen media ja yhä nopeammat verkkoyhteydet. Se, että naamalle lopulta lervahtava tabletti korvaa kaunokirjallisuuden klassikot ja kuumavesipullot lakanoiden välissä. Se, että naseva twiitti tuntuu usein kuuntelutaitoa tärkeämmältä, jopa niin tärkeältä, että twiittausnopeuden tarkistus päätynee vielä tulevaisuuden ala-asteiden terveystarkastustestiksi, sinne väärinpäin keikkuvien E-kirjaimien ja coopperin juoksemisen lomaan. Kaikki se, että vitsit vanhenevat viidessätoista minuutissa ja uutiskynnys ei ole enää kynnys, vaan kuoppa.
Trumpin voiton jälkeen olen kuullut usein toistettavan lausetta: "Trump itse ei pelota minua niin paljon kuin kaikki ne ihmiset, jotka olivat valmiit äänestämään hänet presidentiksi."
"Ne ihmiset" ovat jotakin, jossakin, iskulauseita, tyhmyyttä, veronkiertoa, itsekkyyttä, muukalaisvihaa typeryyttä, nationalismin uutta nousua, pöyristyttävää, mihin tämä maailma on menossa, tämäkin vielä, muutetaan Kanadaan, tehdään tästä kaikesta meemi. "Ne ihmiset" ovat ilmeisesti jokin voima, joka tätä maailmaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa kuin kurahousuinen lapsi, joka kaivaa kaarnalaivalle uraa soraan.
Minä mietin, miten nykypuheessa voi olla niin tarkkarajaisesti olemassa "ne ihmiset", kun taas "me ihmiset" vetelee jo viimeisiään. Voin olla väärässä, mutten ole löytänyt ympäriltäni samanlaisia valtavia yhteisöjä kuin 70-luvulla kuulemma oli. Suurmielenosoituksia syntyy kyllä somessa lyhyellä varoitusajalla, mutta niissäkin puolueet jakelevat omia pinssejään, artistit twiittaavat itseään esiin ja ilmapalloissa on teemaa tukevien yritysten logoja. Pienyhteisöjä on kuten ennenkin; harrastusseuroja, koirapuistokokoontujia, vanhempainyhdistyksiä. Ja sitten on isoja nettiyhteisöjä erilaisten ilmiöiden ympärillä, kielioppi-intoilijoita ja sipsikaljavegaaneja. Silti yksinäisyys polttaa yhteiskunnan kurkussa kuin liian nopeasti nielaistu lääke.
Koko maailma ei koskaan ole ollut yksi iso "me". Edes nationalismin kulta-aikoina Euroopassa tai Antiikin Rooman valtakunnassa kansa ei ollut yksi suuri perhe; oikeastaan kaikkein vähiten näissä autoritaarisen suljetuissa luokkayhteiskunnissa. Eikä niin ole nytkään, ei edes niiden keskuudessa, jotka antavat äänensä ja vihansa äärinationalistipuolueiden polttoaineeksi Euroopassa.
Siksi puhumalla "niistä" me annamme väärää kuvaa niin itsellemme kuin ympärillemme. Lietsomme hätää, ennakkoluuloja ja hämmennystä. Jos ei ole "meitä", ei ole myöskään "niitä" - ei mitään niin vahvaa joukkoa, ettei se koostuisi yhtä monesta ihmisenkokoisesta yksilöstä kuin sillä on huutavaa suuta.
Juuri se minua populismissa inhottaa. Populismin perusyksikkö on kansa - aina jokin sellainen kansa, joka ei ole päässyt paikalle tai saa suutaan auki. Siksi puhetta pitävät populistit ovat olevinaan olemassa, ajamassa syrjityn kansan asiaa kuin häshtägejä lanseeraavat Moosekset. Vallitsevat valtarakenteet kuten koulutetut ihmiset ja valtiorahoitteinen media ovat meri, jonka Moosekset sysäävät tieltään matkallaan kohti luvattua maata; onnea, ansaittua rahaa ja rauhaa, turvallista homogeenisyyttä.
Ajatus on kaunis, se ei vain voi pitää paikkaansa, koska sellaista kansaa, joka olisi juuri niin kuin minä, ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei ole sellaista kansaa eikä myöskään ole sellaista voimaa, joka haluaa tuhota juuri minun oikeuteni ja tulevaisuuteni. Se voi haluta eliminoida esimerkiksi homot, ja jos olen homo, se on erityisesti minua kohtaan väärin. Silti se ei halua tai voi eliminoida juuri minua, sitä koko minua, jollaista ei ole toista. En tarkoita, etteivätkö asiat kaipaisi kipeästi muutosta, jos vallitsevat valtarakenteet tai vaikka yhteiskunnallisen puheen narratiivi ylläpitävät syrjintää henkilöön liittyvän syyn (kuten ihonvärin, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen) perusteella. Tarkoitan, ettei muutokseen ajavan voiman pitäisi, vaikka se luonnollista onkin, kummuta halusta tuhota "ne ihmiset" jotka haluavat minulle pahaa. Sen sijaan pitäisi lähteä ajamaan alas valtarakenteita, asenteita, juurtuneisuutta, normeja. Sen oikeutetun vihan voimalla, mutta vääryyttä vastaan, ei ihmisiä.
Totta kai olen hyvin etuoikeutettu antamaan tällaisia neuvoja. Siksi puhunkin vain ajatusteni ideaalimaailmasta enkä oleta, että joku sorrettu kykenisi olemaan vihaamatta paitsi häntä sortavaa valtaa, myös vallan käyttäjiä kokonaisina ihmisinä. Erityisen vaikeaa se rehottavan populismin hallitessa julkista keskustelua onkin.
Kun populistisesti hyvä puhuja puhuu, hän puhuu juuri sinulle. Hän maalaa pahoiksi ihmiset, kokonaisina, sen sijaan, että teroittaisi aatteiden tai ajatusten vääryyttä. Hän luo kansan, josta puhuu ja jota puolustaa.
Hän rakentaa käsistään sen muurin, joka pitää sinut ja kaltaisesi turvassa sisäpuolella (ja tarvittaessa vaikkapa meksikolaiset ulkopuolella). Hän näyttäytyy jumalhahmona ja enemmän - äitinä tai isänä. Kutsuu kotiin, jonnekin tuttuun ja ansaittuun.
Taitava populisti kosiskelee rehellisen työläisen arvoja. Sitä vaatimattoman raatamisen ja toisenkin posken kääntämisen mentaliteettia, jota on ylläpidetty länsimaailmassa jo keskiaikaisesta kristinuskon levittäytymisestä lähtien.
Myös tietty kristillinen katkera vaatimattomuus on aina inhottanut minua. Kavahdan Hesarin sunnuntaisivujen kuolinilmoituksissa toistuvaa Eino Leinon runonsäettä "mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit." Elämä näyttää eletyn parhaalla mahdollisella tavalla, kun vasta haudassa pääsee lepäämään ja surevat omaiset kehuvat, ettei se eläessään kyllä leipää pyytänyt.
"Suo, kuokka ja Jussi" -ajattelu saattoi olla ainoa tapamme selvitä kylmässä ja kovassa maailmassa silloin, kun meillä vielä oli vain soita, kuokkia ja Jusseja. Maailmassa, jossa ei ollut keksitty antibiootteja, sähkövaloa tai moottoriavusteista polkupyörää, tarvittiin sisua. Lapsen kuolema oli todennäköinen, sairaus ja katovuosi mahdollinen. Sellaisessa tilanteessa ajatus kaikille yhtä ankarasta Jumalasta on lohdullinen. Silloin Jumalan nöyrä palveleminen ei välttämättä tuota katkeruutta, vaan melkein toivoa. Ainakin sitä sisua. Nöyryyttä.
Nykymaailmassa sama ei toimi. Maailma on edelleen kylmä ja kova, omalla tavallaan, ehdottomasti. Mutta tapamme elää, työstää asioita ja selvitä arjesta ovat tosissaan muuttuneet. Maailmalla varallisuus- ja elintasoerot ovat valtavia. Robotit korvaavat yhä useammin raskaat työt. Digitalisaatio myllertää maisemaa uusiksi kuin ensimmäiset teollisuuskoneet aikoinaan, suuret ikäluokat vanhenevat, some, älypuhelin ja sovellusapplikaatiot muokkaavat niin työn, vapaa-ajan, etäisyyksien, tiedonhaun kuin ajankin käsitteitä. Länsimaissa Jumala on useammin turistikaupan avaimenperässä kuin keskustelun argumenttina.
Nykymaailmassa tarvitaan nöyryyden käsitteen päivittämistä. Vanhanmallinen nöyryys, jossa Jumala palkitsee ajallaan, kunhan pidän mölyt mahassa, kasvattaa vain katkeruutta, joka purkautuu vihapuheena keskustelupalstoilla ja holtittomuutena äänestyskopissa. Uudenmallinen nöyryys on kykyä ja kärsivällisyyttä rauhoittua, myöntää pienuutensa, tutustua faktoihin ja mielipiteisiin eri puolilta ja kiinnostua asioista, olla utelias ja välillä vapaaehtoisesti alakynnessä. Sellaista nöyryyttä en ole havainnut politiikassa kunnolla oikealla enkä vasemmalla. Myös somen debateissa se loistaa poissaolollaan.
Nöyryys nähdään usein luovuttamisen esiasteena. On hyvä, että startup-yrittäjyyden ja pop up -kaupunkitapahtumien hengessä ollaan positiivisesti itsevarmoja. Sitä en missään nimessä halua kytkettävän pois. On uskallettava kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja haaveilla suuria. Sen tehdessään on kuitenkin oltava juuri nöyrä voidakseen onnistua. Nöyrä esimerkiksi ympäristöasioissa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa.
Nöyrää kohtaamista minusta vaikeuttaa muun muassa alussa mainitsemani trendien ja tiedonvälityksen nopea vanheneminen sekä huumorin ironiasävytteisyys. Se, että argumentoidakseni tai vitsaillakseni minun täytyy paitsi tietää, mikä fiidissä pyörii juuri nyt, tietää se paremmin ja tuoreemmin kuin "ne muut". Hauskuus on toki osittain perustunut toisten "roustaamiseen" jo pitkään. Standupissa tai rap battlessa tapahtuva roustaus on kuitenkin erilaista. Siinä on rakennettua show-meininkiä kuin klovnissa, joka heittää toista täytekakulla.
Sen sijaan blogeissa, kolumneissa ja facebookissa huumori tuntuu osuvan enemmän vyön alle, olevan ennemmin ase kuin yhteistä hauskanpitoa, tasavertaista nokkeluutta. On samaan aikaan alkukantaisen tyydyttävää ja kamalaa seurata pitkittyneitä kommenttiketjuja, jotka alkavat joko varomattomasta tai tarkoituksellisesti provosoivasta kommentista koskien esimerkiksi naisia, homoja tai rodullistettuja, ja päätyvät asia-argumentoinnin sijaan veriseen, kylmän huumorin siivittämään mittelöön, jossa korkeasti koulutetut käyttäjät puhuvat aloittajan yli ja ohi muistaen samalla koko ajan korostaa, miten koko keskustelu on heistä aivan yhdentekevä, koska heillä olisi parempaakin tekemistä eikä aloittaja ilmeisesti kuitenkaan koskaan tule tajuamaan mitään.
Näissä keskusteluketjuissa ristiriitaisinta on, että olen argumenteissa täysin aloittajaa piikittelevien puolella. Olen sitä mieltä, että aloitus on tökerö, konservatiivisia valtarakenteita pönkittävä, sovinistinen, rasistinen, mediakritiikitön, mitä tahansa. Aloittajan vastaukset äläkkään ovat yhtä yksipuolisia, ohipuhuvia ja aggressiivisia kuin akateemisten piikittelijöidenkin. Silti kylmä, välinpitämätön ja yläpuolelle kohoava, aloittajaa akateemisempien tai vaihtoehtoisesti vain eri puoluetta kannattavien piikittely ahdistaa minua. Haluaisin, että akateemisten argumenttien sijaan korkeakoulutetutkin ratkeaisivat räyhäämään asiastaan, repimään pelihousunsa ja hakkaamaan näppäimistöä.
Mitä? Minä? Minä, joka olen luullut kannattavani nimenomaan asiallista, faktoihin nojaavaa ja kohteliasta keskustelua. Minä, joka luulin pitäväni räyhäämistä tarpeettomana ja selvänä osoituksena toteuttajansa kypsymättömyydestä.
En minä vittupäähuorittelua kummaltakaan puolelta kaipaisi. Pahoilla sanoilla ei saavuteta mitään. Mutta kaipaisin aitoutta. Sitä, että nojauduttaisiin faktoihin eikä mentäisi niiden taakse. Kun joku on taas tehnyt viharikoksen, haluaisin, että poliitikot teeveessä ärähtäisivät, nostaisivat metelin, tekisivät selvän pesäeron vihapopulistiin.
Se, että Teuvo Hakkarainen räyhää, ei tarkoita, että räyhääminen sinänsä on väärin. Olemalla aina yhtä tunteettoman viileitä poliitikot tulevat piirtäneeksi janan, jossa "toisen ääripään" ollessa polttopulloilla vastaanottokeskuksia heittelevä viharikollinen, jää toiseksi ääripääksi poliitikko, joka kannattaa kehitysavun rahoituksen kasvattamista. "Tällainen ei vastaa Suomen arvoja" on lause, jonka voi sanoa niin monella tavalla. Joko niin, että asettaa itsensä taistelemaan avoimesti jonkin asian puolesta tai niin, että pesee koko asiasta kätensä.
Ehkä pelottavinta kuitenkin on, että enemmän kuin "niitä ihmisiä" - Trumpin kannattajia, persupoliitikkoja, Aito Avioliitto -aloitteen allekirjoittajia, Guggenheimin valtionrahoitusta puoltavia ja mieluummin Himpuloita kuin Teletappeja lapsena katsoneita, olen alkanut pelätä itseäni. Huomaan väsyneeni olemaan tiedostava. Ohitan Hesarin ulkomaan uutisia, katson mieluummin Talent Suomea kuin videoita Aleppon tilanteesta enkä voisi kuvitellakaan tykkääväni Facebookissa persu- tai kokoomusnuorista silkasta mielipiteiden avartamisen halusta ja uteliaisuudesta, koska kaverinihan saattaisivat nähdä tykkäyksen ja muuttaa käsityksiään minusta. Olen kauhuissani. Olen juuri sitä, mitä "niissä ihmisissä" vierastetaan. Vähän mediakritiikitön ja mukavuudenhaluinen. Itsetuntoani aika ajoin pönkittävä, liian monta paahtoleipää aamupalaksi syövä, salikäynnin skippaava ja Youtubesta salaliittoteoriavideoita uteliaasti tuijottava "minä vaan".
Ja sehän on juuri niin kuin pitää ollakin. Koska jos minä olen "ne" - jotain sellaista, mitä useimmat meistä välillä ovat, niin silloinhan me olemme "me". Kaikki ihmisiä, erilaisine mielipiteinemme, intohimoinemme ja suruinemme. Kaikki me haluamme joskus syliin. Kaikki me haluamme kaunista musiikkia lopputeksteihin ja blogipostauksen päätökseen maailmaasyleilevän lauseen.
Minä peräänkuulutan nöyrää riehumista, eli aitoutta. Aitoutta olla todella minä ja suostua näkemään, että sinä olet todella sinä - et minuuteni jatke tai veriviholliseni. Uskon vilpittömästi, että se aitous, uteliaisuus ja tarpeellinen tunteikkuus on meissä kaikissa.
Enkä kiistä, ettenkö pelkäisi, että aitous katoaa yksinäiseen pakotetun loukkaantumisen ja pakotetun neutraaliuden vuoropuheluun, joka tapahtuu suljettujen ovien takana hurisevan keskusyksikön välityksellä.
Koska vaikka olemme ihmisiä, ja juuri siksi, meidän pitää nähdä vaivaa ollaksemme hereillä.
