Olohuoneen sohvasänky on painunut sillä tavalla kasaan, että romahtaa vasemmasta laidastaan, vaikka se olisi vain koira, joka sille istahtaa. Minä istun oikealla, joten ei haittaa. Koira käänsi minulle selkänsä, kun sängyn pohja vinkaisi.
Ikkunassa kukkii raidallista valoa, ja kuistin oven ilma on viiltävän haaleaa. Kaiken kananmunankeltaisuus on niin lempeää, että pelottaa. Haluaisin ehtiä ottaa tunnelman helmasta kiinni ennen kuin alkaa hämärtää.
Olen enemmän lapsi kuin haluaisin, painavampi kuin tahtoisin ja aikuisempi kuin osaan. Sormissa on pieniä halkeamia kuin olisin ollut koko päivän veistämässä jotakin, vielä hyvin luultavasti jotakin sellaista, joka ei koskaan tule valmiiksi, mutta jää lojumaan keskimmäiselle hyllylle siihen kohtaan, johon katse aina sisään astuessa hetkeksi pysähtyy. Olisin istunut verstaassa, jossa valo sukeltaa sisään oven alta ja saa sahanpurun tuoksumaan samealta kuin seissyt vesi saavissa.
Jostain syystä haluaisin uittaa kättä lammessa. Muistan joskus istuneeni polvet sumpussa niin umpeenkasvaneen poukaman reunalla, että lumpeetkin näyttivät melkein roskilta. Nenäliinatupoilta tai ohimeneviltä roiskeilta siitepölystä täplikkäässä vedessä. Lumpeen varsi on paksu kuin veden sormi, joka ei osoita minnekään.
Minä rakastan ulpukankeltaista. Se on melkein samaa sävyä kuin ne muoviset pääsiäistiput, joita sai Tiimarista muovikotelossa ja joiden terävät jalat sojottivat kummallisiin suuntiin. Niiden harittavat silmät olivat niin mustat ja pienet, että saivat tiput näyttämään matalan kilohinnan kiinalaisilta pakasteravuilta, niiltä, joita kerätään lautasen reunalle elokuussa, tuijottamaan tyhjyyteen kuin hirvenpäät salongin seinällä tai humaltuneet kylmästä kovettuneessa nahkatakissa. Tiedättehän sellaisessa, joka jää paksuille uomille kyynärtaipeesta ja haisee vanhaksi menneeltä tupakalta.
Vanhaksi mennyt on muuten eri asia kuin vanhaksi tullut. (Tämä ajatus pistää jostain syystä hymyilyttämään.) Vanhaksi mennyt on jotenkin viallinen tai ainakin hapan ja vihainen, kun taas vanhaksi tullut on tullut vanhaksi kuin tulisi kotiin, omin jaloin ja omilla avaimilla. Vaikka molemmathan taitavat tapahtua vahingossa. Väistämättä, mutta huomaamatta, jääkaapissa tai elämässä.
Tuntuu, että tunnen itseni tänään huonommin kuin muistan tunteneeni aiemmin, mutta mahdollisesti en kuitenkaan huonommaksi. Huoli on ehkä se, joka minussa ajaa omaa häntäänsä. Sillä on huonouden kanssa yhteistä ainakin etutavu.
Toisaalta en tiedä, mikä minua niin huolettaa. Ehkä huominen. Ehkä sen huomaaminen, etten tiedä huomisesta, en yli- enkä alihuomisesta, en tästä enkä tuosta. En ole tottunut luottamaan, olen tottuneempi tietämään, tai ainakin uskottelemaan tietäväni. Huomisen huomaan en ole oikein koskaan uskaltanut itseäni jättää. Mieluummin otan huomistakin kädestä ja selvitän sen puolesta, mistä sille lähtee seuraava bussi. Ei sinun, hyvä huominen, tarvitse tänne jäädä ja täksi päiväksi itseäsi kompastaa. Mene, sen sijaan, mene Huomenta Suomeksi studioon, ensimmäiseksi raitiovaunuksi Munkkiniemeen ja uimahallin pukuhuoneeseen unohtuneiksi sukiksi sinne, missä sinua tarvitaan, niin minä voin sijaistaa sinua täällä. (Ehkä sitten olen turvassa iltapäivän ylikypsyydeltä, joka saa minut tuntemaan itseni leveäksi ja julmaksi kuin katujyrä, jonka ohjaamossa haisee itsekäs hiki.)
Olen aina ajatellut, ettei huominen kanna huolta itsestään, koska minä kannan sen puolesta, päästän sen menemään. Tuntuisi hölmöltä viivyttää luonaan jotain sellaista, jonka kontolla on niin paljon muutakin. Huomen on siitä ainutlaatuinen hetki, että se sekä kantaa selässään eilistä että tervehtii tätä päivää. Sellainen kun on, ei kai voi olla kovin äkkiväärä. Huomisen on oltava loiva, yhtä laimea kuin taivas silloin, kun ei tiedä, onko se haalistumaan päin vai ei. Siksi minä pidän aamuista eniten. Niissä on jotain sellaista, mikä saa minut tuntemaan itseni vähemmän tärkeäksi hyvällä tavalla. Aamu ei kritisoi, se katselee pää kallellaan.
Luottamisen vaikeus tekee minusta välillä kipakamman ja välillä häilyvämmän kuin haluaisin olla. Kiukkuisena kaipaan kiinteämpiä lihaksia ja kantavampaa ääntä, häilyvämpänä haluaisin olla hauras ja läpinäkyvä kuin uloshengitys pakkasella. Koko ajan pelkään, että koska en koskaan ole täysin kumpaakaan, häviän kokonaan kuin aukeama, joka vihosta jää vahingossa täyttämättä. Se on lopultakin turvassa kansien välissä, mutta kuuluu ympärillään levittäytyvään tarinaan yhtä vähän kuin lammikon lapanen, jota kukaan ei muista omistaneensa. Vaikka enhän minä koskaan ole halunnut tulla kenenkään omistamaksi, vaan kirjoittaa itseni itse. Silti pelkään, että teen kirjoitusvirheitä, kumitan paperin rikki enkä vastaa tehtävänantoa, koska saatoin olla käymässä vessassa juuri silloin, kun ohjeet annettiin. Sanon itselleni ääneen, ettei ole olemassa ohjeita, joita noudattamalla kaikki olisi varmasti hyvin, kyllähän minä sen tiedän. En kuollaksenikaan myöntäisi, että itse asiassa etsin elämälleni hyväksyttävää ja valmista kaavaa melkein henkeni kaupalla, koska haluan vain olla hyvis, mallioppilas ja tarpeeksi. Sen myöntäminen on vaikeaa, koska toisaalta haluaisin olla ihminen, joka vähät välittää esikuvista ja luo nahkansa aina uudestaan silkasta riippumattomuuden ideaalista.
Lopulta kahden ovat kuitenkin aina vain minä ja häpeäni, joka tulee sisään kutsumatta ja syö kaapeistani lupaa kysymättä, mutta jonka annan tehdä niin, koska se tuntuu tietävän jotakin, mitä minä en. Jonkin tärkeimmän, rumimman totuuden minusta, sen, jonka pelkään vielä joskus paljastuvan itselleni ja romuttavan aivan kaiken.
Jossain vaiheessa tajusin, että olen alkanut olla itse se, joka kääntää selkänsä ensin. On helpompaa katsoa tyhjää, kuin toista, joka loittonee. Ja on helpompaa ympäröidä itsensä tyhjällä kuin rakkaudella, jos haluaa varmistua siitä, ettei joku toinen huomaa mätänemistäsi ennen kuin huomaat itse ja joudu pahoitellen huomauttamaan hajusta. Pahoitellen, koska on jo pahoitteluetäisyydellä: siinä kohtaa, jossa välittäminen muuttuu kohteliaisuudeksi.
Aina olen tahtonut olla itsenäinen, mutten tiedä, olinko vai tahdoinko ensin. Aina olen halunnut tehdä yöstäni aamun ihan itse ja hampaatkin pestä ennen kuin kukaan edes herää.
Peilikuvaani pelkään silti. Pelkään, että se menee minulta salaa veltoksi reunoiltaan, valahtaa onnettomaksi kasaksi jotakin, josta en saa selvää, ja lopulta minun on vain otettava itseäni niskasta ja ripustettava naulakkoon, mielellään jonnekin pois näkyvistä. Pelkään, että vielä tulee se päivä, kun en enää yksinkertaisesti siedä. Hukun siihen tuntemattomaan mönjään, joka tekee minusta iljettävän itselleni.
Hiljaisuus.
Nyt on jo hämärää. Sohvapöydän narsissit, jotka saattavat olla Prismasta, työntyvät esiin harmaudesta kidat ammollaan kuin linnunpoikaset. Keltainen on oikeasti väreistä se, joka erottuu pimeässä pisimpään, valkoinenkin haalistuu näkyvistä aiemmin. Se on minusta kaunis ajatus. Ei kaikki ole niin mustavalkoista. On keltaistakin.
Näppäimistö näkyy huonosti. Koira heiluttaa nukkuessaan suupieltään kuin yleisellä paikalla silmät kiinni kuulokkeisiinsa painautunut ja kyynärpäät edellä seinään nojautunut ihminen, jonka suonissa virtaavan musiikin erottaa vain housuntaskuista ulos jäävistä rytmikkäistä peukaloista. Muuten on hiljaista.
Eikun ei. Kuistilla joku pieni ja sitkeä livertää.
'
