Rakkaudentunnustus ikävälle

Valo ei jaksa ihan taivaan katolle asti. Syksystä tippuu vettä kuin vasta sukeltaneen silmäripsistä. Lipputankoa hakkaa ohimennen isänpäivä. Maa kasvaa ohutta nuhaa.

Ikävä on kääntynyt alakuloksi silmäluomien alle. Sellaiseksi, joka valuttaa katsetta ohi kaikesta. Ruusunmarjapensas on kuollut kesken kaiken. Aamua yöttää, kun näin marraskuussa yö vyöttää sen itseensä kiinni.

Isänpäiväisyys tarkoittaa tänään muovikuoren alta huurtunutta Pullavaa, Rainbow-jaffaa ja auton ikkunaan nojaavia pakkauksia, scart-johtoja ja kitaroita, laatikollista Tinttejä ja toista täynnä poltettuja cd:itä. Ajokilometrejä tyngässä sateessa.

Tyhjäksi jäävä haisee kuselta ja pölyltä, uusi on vasta muovipatjainen sänky, laatikoittain eilistä ja ikkunanäkymä melkein ei mihinkään. Seinällä tuijottaa Jeesus, mutta ei meidän.

Isän kerroksessa haisee SebaMed-saippua. Muovipinnoitteet, liukuesteet ja automaattioven katkattava rumina tekevät sairaala-asuisen kotitalon tutuksi. Minulle sairaalassa on aina asunut tuntu turvasta silloinkin, kun missään muualla ei. Se on anonyymi, valkoiseksi tuputeltu universaali umpio, joka on olemassa ollakseen olemassa kaikille. Siksi siellä ei tarvitse olla kukaan.

Täällä ovissa on kuitenkin lukot ja nimet. Nakkikastikkeen ja muovin yhteishaju on kuin painaisi poskensa kovaksi pestyyn lakanaan. Minä vikisin itsekseni kuullakseni, miltä se kuulostaa, kun ei ole lapsi eikä vainaa, mutta silti kaipaa hoivaa.

Etäisesti tuttu on enää se, joka luisuu pyörillään muistamatta oliko menossa eteen- vai taaksepäin, hengittää jotenkin väärin, katsoo jotenkin kohti, mutta aina sittenkin vähän tyhjää. Joku, jonka taakse ei enää kunnolla nää, ja joka niin pitkään oli isää. Kämmenet ovat eniten samat.

Me pelasimme shakkia seinältä tuijottavan Jeesuksen vieressä ja söimme pullaa, hampailla ja ilman. Minä menetin heti kuningattareni, kun erehdyin jotenkin olettamaan, että ei se enää tajua. Kannoin sen pieneen huoneeseen kaikki kitarat ja paksun tietokoneen näytön, jolla se hypomaniassa pyytää aina julkisuuden henkilöitä Facebook-kavereiksi. Ostin hetken mielijohteesta sille suklaajoulukalenterin, ja kun se sai sen, se hymyili hetken niin kuin vuosien päähän, taakse ja eteen.

Sisko saa ihan kohta vauvan. Se näyttää onnelliselta silloinkin, kun se kiroilee. Veljellä on tietokoneessa niin iso näyttö, että se tuo mieleen elokuvateatterin tai liitutaulun. Se näyttää onnelliselta, kun se käyttää hiirtä eikä sen tarvitse kysyä keneltäkään, miksi joku ei joskus toimi.

Isän keskimmäinen ex-vaimo pakkasi kaikki isän tavarat hoivakotia varten. Se näyttää onnelliselta, kun se puhuu, että voisi ommella vanhan yksiön verhoista isälle päiväpeiton. Äiti ajoi kolme kertaa edestakaisin isän vanhan ja uuden kodin väliä ja istui autossa odottamassa, kun kannettiin. Se näytti onnelliselta, kun pääsi rollaattorilla hyvin hissiin ja istui kaikkien keskellä kahvipöydässä.

Mä olen jo pitkään ajatellut, että aikuisuus on illuusio. Vain lapsuus ja vanhuus ovat oikeasti. Niiden välissä ihminen tavoittelee aikuisuutta kuin omaa varjoaan. Se siirtyy aina kauemmaksi, jos sitä yrittää juosta kiinni.

Lapsuuden jälkeen ihminen yrittää sopeutua kaikkeen, luoda, rakentaa, säilyttää, purkaa ja hallita vain löytääkseen saman lapsen itsestään vuosikymmeniä myöhemmin. Eikä sitä kai yhtään aikaisemmin voisi löytääkään. Jos aikuisuus pitää määritellä lyhyesti, väitän, että se on kykyä ymmärtää, ettei aikuisuus missään odottamassa istu, ja selvitä ajatuksesta. Aikuinen on arvoituksensa ja keskeneräisyytensä löytänyt, pitkään elänyt lapsi, joka nojaa itseensä silloin, kun ympärillä on hetkellisesti ihan tyhjää.

Vanhus on lapsi taas. Yhtä tarvitseva, paljas ja punainen, ja silti itsenäisempi kuin kokonaista ja kokoaikaista aikuista itsestään etsivä ikinä. Oikein pieni lapsi ja oikein vanha ihminen ovat kumpikin enemmän upoksissa kuin pintaa pitkin kiitävät toimintaikäiset. He ovat syvällä siinä jatkuvassa ja loputtoman seikkailullisessa minämaassa, jossa mieli tekee pienestä ääretöntä ja asiallisesta sopivan ohimenevää. He ovat kuin napanuoralla kiinni jossakin olennaisessa, ehkä maan ytimessä tai omassa vatsanpohjassaan. Siellä, missä omatunto, itku ja nauru asuvat yhdessä ja tiskaavat vuorotellen. Oikein nuori ja oikein vanha ovat lähempänä maata kuin toisia ihmisiä. He muistavat vielä, että hengittämällä selviää.

Lähiaikoina mä olen yllättynyt marketeissa. Ketsuppihyllyllä on iskenyt puuskainen tarve joko olla taas lapsi tai saada lapsia. Lämmin, rintakehän ympäri kiertyvä toive joko käpertyä tai olla se, jota vasten käperrytään. Elävin, tutuin minäni on jossakin siellä, pitämässä huolta ja tarvitsemassa, luottamassa.

Mä olen taaperosta asti pitänyt huolta. Joskus se äityy huolestumiseksi ja kroonistuessaan siitä tulee huolehtimista, mutta ollessaan tasapainossa se saa kaiken tuntumaan järkevämmältä. Välittäminen tekee raajoista paksut kuin vanhalla puulla, joka natisee, mutta ei katkea.

Rakkaus on paksua ja tyyntä kuin hammastahna. Se ei liekehdi, räisky, hakkaa ja viillä. Rakastuminen, intohimo, flirtti ja sen sellainen ovat asia erikseen. Tärkeä asia, mutta eri. Asetuttuaan rakkaus on jotain muuta. Se on jotain niin tuttua, että sen olemassaoloa ei huomaa ennen kuin se jättäytyy pois. Se viiltää vasta sitten, kun sitä ikävöi.

Juttelin isän kanssa puhelimessa ehkä kahdeksan kuukautta sitten. Me puhuimme maantieteestä, kemiasta, koirasta, musiikista ja muistoista. Mä olin juuri alkanut seurustella ensimmäistä kertaa. Se teki isän iloiseksi. Me muistettiin sitä, kuinka leikittiin, kun olin ihan pieni. Vedettiin lakana pään yli olohuoneen sohvalla ja oltiin "installaatiossa". Oltiin Haluatko Miljonääriksi. Oltiin Heini poliisista päivää. Pelattiin shakkia ja opeteltiin Etelä-Amerikan pääkaupunkeja isosta kirjasta. Piirrettiin syanidin reaktioyhtälö.

Me puhuttiin puhelimessa tunti. Mä kävelin edestakaisin siellä, missä nykyään asun. Heilutin ranteita niin kuin aina heilutan, jos oikeasti innostun. Poskea vasten kuumenneen puhelimen läpi isäkin innostui, ehkä ensimmäistä kertaa taas moneen kuukauteen. Tuli pimeä. Lopulta isä sanoi, ettei se jaksa enää puhua. Että pitää mennä lepäämään. Samalla tavalla kuin se aina kotona meni, selälleen siihen pieneen huoneeseen, jonka katossa on halkeama, nukkumaan silmät auki. Mutta että nähtäisiin. Että nähdään taas.

Kun painoin punaista, kyllä tiesin, ettei nähtäis. Seuraavalla kerralla se oli uponnut taas siihen uuteen, nyt jo tavallaan tuttuun, etäiseen, käpertyneeseen, unohtuneeseen utuun, jota mä en tunne. Siksi mä itkin silloin niin paljon. Se on ainoa kerta, kun olen soittanut puhelimella menneisyyteen.

Tänään, kun mä annoin sille sen suklaakalenterin ja katsottiin toisiamme kunnolla silmiin, mä ehkä kunnolla vasta ymmärsin, ettei se ole poissa. Mennyt aika on.

Se oivallus ei tee mistään kevyempää tai ikävästä sileämpää niellä, mutta sen ymmärtäminen tekee helpommaksi antaa itsensä surra. Ikävä ei ole rikos. Se on hurja tunne ja menee nopeasti polviin, heitättää. Mutta kun sen antaa tuntua, äkkiä saa paljon paremmin happea ja halatuksi itse itseään.

Tänään mä itkin taas aika paljon, kun en saanut kuvia editoitua. (Luultavasti se liittyi kaikkeen ihan muuhun, mutta toimipahan laukaisevana tekijänä.) Vikisin itsekseni ja heijasin, olin mielestäni päästäinen ja tahallani kauhean säälittävä. Siitä tuli parempi olo. Halusin olla ihan lapsi ja tosi turvallinen aikuinen samaan aikaan. Ja olin.

Marketissa katselen tuttipulloja rivissä ja mietin, että loppujen lopuksi rakkautta on hirveän vaikea pyytää, mutta aika helppo saada. Riittää, kun katselee ympärilleen ja yrittää nähdä, mitä siellä on sen sijaan, että etsisi vain heijastavia pintoja ja moittisi niissä näkyvää nenäänsä.

Minä kaipaan - sellaista, mitä ei enää ole, ja sellaista, mitä ei ole nyt. Kaipaus muuttuu lempeydeksi, haaveiluksi, vahvuudeksikin, kunhan ikävä ajallaan irtaantuu polvista.

Tekoäly heijastaa vain ihmisen ääriviivat

Teko-etuliite harvoin lupaa mitään erityisen hyvää.

Tekokuitu kutittaa, tekokynsi irtoaa, tekopyhä tuputtaa ja tekotapa on usein kohteeseen nähden väärä tai ainakin kyseenalainen. Teko- on aidon vastakohta. Jokin, joka yrittää olla jotain, mitä ei oikeasti ole - ja lähes poikkeuksetta epäonnistuu surkeasti. Niin kuin makeutusainetabletti, jonka pitäisi kelvata sokerista, mutta joka näyttää e-pilleriltä ja maistuu e-vitamiinipilleriltä (joka taas pakkauksen mukaan maistuu appelsiinilta, mutta jättää oikeasti vain jauhoisen kalvon kitalakeen).

Teko- on yleensä liian hyvää ollakseen totta. Se on epäkäytännöllisyyttä, epäluotettavuutta, epäekologisuutta ja epäinhimillisyyttä. Ei siis ihme, että päivän sana, tekoäly, voi maistua huulilla epäilyttävästi esanssilta.

Tekoäly on kuitenkin tekokuituja ja tekoviiksiä mullistavampi, pelottavampi ja kiinnostavampi keksintö siksi, että siinä jäljitelmällisyys ei kohdistu enää johonkin, joka jo itsessään on ihmisen ulkopuolella, muokattavissa ja käytettävissä. Toisin kuin vaatteiden kuidut tai elintarvikkeiden makuaineet, älymme on paitsi käytössämme, myös erottamattomasti osa meitä. Äly on kehomme, toimintamme ja siten identiteettimme keskeinen rakenne, jonka merkitys elämässämme on paljon kokonaisvaltaisempi kuin jonkin sellaisen tuotteen, jonka arvo muodostuu vain sen käytettävyydestä välineenä.

Tästä syystä ajatus tekoälyn vallankumouksesta on niin pelottava. Miten voimme yrittää jäljitellä sellaista, minkä avulla yritämme jäljitellä? Sinänsä ajatus on kiehtova, mutta ongelmaksi se muodostuu esimerkiksi vaiheessa, jossa älyn kokonaisvaltainen merkitys yksilön ja yhteisön toiminnassa ja identiteetissä ohitetaan kaupallisten tavoitteiden nojalla. Siinä vaiheessa, kun tekoälyksi - ja siten ihmisen älyn kuvaksi - kutsutaan esimerkiksi algoritmia, eli älyä, joka toimii vain siihen ohjelmoitujen kaupallisten intressien ohjaamana, muuttuu haitalliseksi rinnastaa ihmisäly ja kone. Vaarana on, että lopulta aliarvioimme ihmisen kykyä ajatella ja kommunikoida vain siksi, koska olemme niin vaikuttuneita koneen yli-inhimillisestä laskentakyvystä, ja älyn uudeksi määritelmäksi muodostuu laskennallinen ja siten myös manipuloitava massa-analyysiäly.

Tekoälyn yhä kehittyvä laskentateho on niin hurja, että sitä on vaikea tajuta. Laskeminen laajentaa vaikutusmahdollisuuksiaan huomattavasti yli sille aikaisemmin arjessa asetetun suppean merkityksen. Kaikki, mitä maailmassa tapahtuu, on periaatteessa purettavissa kaavoiksi. Elämme syy-seuraussuhteiden tahmaisessa hämähäkinseitissä. Vuorovaikutussuhteet - niin ihmisten väliset kuin ihmisen ja ympäristön välisetkin - perustuvat lopulta muutoksiin. Kaikki toimintamme rakentuu tapahtumaketjuista, joiden toteuduttua tilanne ei ole enää sama kuin ennen. Kaikki muutokset voidaan oikeastaan ajatella tekijöidensä summana, jossa lopputulos, muutos, jää yhtäsuuruusmerkin perään. On siis teoriassa mahdollista, että jonakin päivänä koneet laskevat eteemme vaihtoehtojen kirjastoksi kaiken, mitä tilanteessa on mahdollista tapahtua, todennäköisyysprosentteineen päivineen, ja maailmasta tulee tekoälyn konsultoima valtaisa shakkilauta.

Tekoäly oppii oppimaan. Se opettaa itseään, luo verkostoja ja yhteyksiä paikkoihin, joissa niitä tarvitaan sekä etsii, havainnoi, luokittelee, korjaa itseään ja luo oppimansa pohjalta uutta. Oppiva tekoäly toimii kuten ihmisen aivojen hermoverkko - se vahvistaa niitä asioiden välisiä yhteyksiä, jotka ovat eniten käytössä ja katkoo niitä, jotka havaitsee hyödyttömiksi. Tekoäly oppii vain materiaalista, joka sille annetaan. Kaiken uuden se luo oppimansa pohjalta. Ainakin vielä tekölyn toiminta on ääridemokraattista. Sen oppiminen ohjautuu aineiston määrällisen enemmistön perusteella. Enin, klikatuin ja toisteisin voittaa. Hyvä esimerkki tästä on Microsoftin Twitter-robotti, joka imaistuaan itseensä Twitterin data-aineistoa muuttui hetkessä juutalaisten kansanmurhaa kannattavaksi törkypuheautomaatiksi.

Onko sitten mitään, missä tekoäly ei voisi päihittää ihmistä? Onhan se voittanut ihmismestarit on jo shakissa ja Go-pelissä (ei Pokemonissa, vaan siinä toisessa.) Tekäly kykenee päätähuimaaviin laskentasuorituksiin. Sen on nyt jo mahdollista paitsi jäljitellä erilaisten ihmisten, esimerkiksi ammattiryhmien, tyypillistä puhetapaa, kirjallisuuden eri formaatteja, musiikkityylilajeja, tiedettä ja urheilusuorituksia, myös toisintaa tunnekokemuksia ja tunteisiin perustuvaa vuorovaikutusta kuten empatiaa, riitelyä, rakastumista tai pettymistä.

Avainsana on kuitenkin jäljittely. Tekoäly toistaa ihmisestä sen, mikä on sille havaittavissa. Se oppii mallista ja soveltaa vain oppimaansa. Tekoälyn itseohjautuminen on prosessi, joka vääristyy helposti, koska tekoäly on toiminnassaan johdonmukainen, mutta ihminen ei. Ihminen esittää, painottaa, liioittelee, siloittelee ja on sarkastinen. Ihminen jättää asioita sanomatta, sanoo toisin kuin ajattelee ja toimii, ennen kuin tietää. Sosiaalisessa mediassa ihmisen erikoisimmat tempaukset saavat eniten huomiota, eivät arkiset ja tyypilliset asiat. Tekoäly tulkitsee ihmisten sosiaalisen pelin vallitsevaksi toimintakulttuuriksi. Se ei havaitse piilomerkityksiä.

Siksi uskonkin, että tekoäly ei ole parhaimmillaan toimimassa ihmisen puolesta, vaan osoittamassa meille päin naamaa, miltä toimintamme oikeasti näyttää. Tekoälystä saamme kaunistelematonta dataa siitä, miten tapamme toimia on päältäpäin tulkittavissa. Siten tekoäly voi toimia korvaamattomana siltana ihmisryhmien välillä. Tekoäly toimii paitsi tulkkina ihmiseltä toiselle, myös ennen kaikkea ihmiseltä itselleen. Se näyttää, mikä toimintakulttuurissamme on pielessä, mikä saa suhteettoman paljon painoarvoa ja mikä jää varjoon. Tekoäly on ainutlaatuinen mahdollisuus katsoa asioita niin kuin ne tällä hetkellä ovat, eikä niin kuin niiden olisi tarkoitus olla.

Ihmisen toiminta on syy-seuraussuhteiden äärettömyys, josta tutkijat ovat saaneet kartoutettua vasta häviävän pienen murto-osan. Itse uskon, että kaikki, siis aivan kaikki, on seurausta jostakin, mutta se jokin on niin monen monimutkaisen tekijän summa, ettei tekoäly pysty sitä jäljittämään sen paremmin kuin ihminenkään. Tekoälyn tiellä ovat etenkin kaksi sellaista ihmiselämän vallitsevaa ominaisuutta, joiden sisäistäminen tuntuu olevan koneelle mahdottomuus: sattuma ja minä.

Sattuma on iso luonnontieteellinen ja filosofinen ilmiö, jota ei vielä olla pystytty selittämään. Ihmiselämään se vaikuttaa ratkaisevasti heti siitä alkaen, kun jonkin geenin alleelit sattumalta jakautuvat sukusoluissa tietyllä tavalla ja jokin siittiö sattumalta saavuttaa munasolun ensimmäisenä. Sattuma vaikuttaa elämässämme joka hetki, isosti ja pienesti, mutta tekoälylle satunnainen sattuma on vain virhemarginaaliin menevää kohinaa. Jokin sattuma voi muuttaa yhden ihmisen koko elämän, tämän käsityksen itsestään ja ympäristöstään sekä suhteen kaikkeen totuttuun. Yhden sattuman painoarvo on kuitenkin vaikea laskea, kun sen vaikuttavuus riippuu sattuman kokevan ihmisen siihenastisen elämän kaikista aikaisemmista sattumista. Sattumalla on iso rooli yksilön identiteetin rakentumisessa ja tämän tavassa katsoa maailmaa, kun taas tekoäly ei tarkastele maailmaa minästä, vaan keskiarvoista käsin.

Identiteetti, siis käsitys minästä, on toinen tekoälylle kova pala. Synnyttyään ihmislapsi alkaa tarkkailla ja sisäistää maailman tapoja yksityisestä itsestään käsin ja sovittaa oppimaansa jo olemassaolevaan kehoon ja mieleen. Oppiessaan oman kehonsa rajat vauva tutustuu jo itsenäisesti ja riippumattomasti olemassaolevaan itseensä. Ihmislapsi on synnyttyään ainutlaatuinen ja erillinen, kun taas tekoäly rakentaa itsensä täysin ympäristöstään riippuvaisena jäljennöksenä. Identiteetin rakentuminen on ihmiselle helpompaa myös siksi, että ihmisen aivotoiminta kehittyy 25-vuotiaaksi asti ja keho kasvaa pehmeästä, kömpelöstä taaperosta hallituksi kokonaisuudeksi hitaasti. Ihminen ehtii tutustua itseensä ja rakentaa minäänsä kasvaessaan, kun taas tekoäly syntyy täydessä terässä, mutta tyhjänä.

Ihminen loi tekoälyn omaksi kuvakseen. Siis heijastuksen perusteella. Se ei ole kaikki, vaan itse asiassa yllättävän vähän. Tekoäly nostaa meistä esiin puolia, jotka tulevat yllätyksenä, mutta se ei tiedä meistä enempää kuin tiedämme itse. Tutkimusmatkalla se on hyvä taskulamppu, miksei karttakin, mutta ei lopullinen määränpää.