Tämän kevään jää

Tämä kevät on taas vasta talvensa räkäinen jälkeläinen, hamuamassa taivaanrantaa hampaattomalla, happamalla suullaan kuin valas tai vauva. Tähän aikaan se on vasta joku, jolla on valta, mutta ei käsiä tai kasvoja. Ja lahdella jää potkii ja kitisee ja hiertää ja rikkoo itseensä rumia jälkiä, ja rannoilla kuolleista kierähtäneet kaislat törröttävät taivaaseen kuin keskenkasvuiset Jeesukset. On aprillia ja kuravettä ja lyttyyn imetyt rännikourut, ja kaikki on matalalla ja osuu sääriin, kun kävelee.

Tämän ilman väri satuttaa ja pelottaa ja lyö ja sitten heti jännittää ja odottaa ja puskee rintalastaa kuin rapsutettava eläin. Kiirii iholla ja lihaksissa kuin väärä vesi, pesii sisälle paikoin paleltuneeseen suruun ja puseroon, tönii.

Vasen silmä itkee aina ensin. Tänään jo aamussa pihalla, kun puhelinmyyjä soitti ja sanoi, että Apu-lehti tulee nyt, kuule, kun tämä on arpajaisvoitto, ja ihan sama mitä sanot, mutta kokeilujakso on jo matkalla ja sinähän maksat, kahdessa erässä, ja kaupan päälle saat lahjakortin risteilylle, menet sinne, kato, kaveri kainaloon, halpaa viinaa ja auringonlaskuja ja katkarapuleipä.

Ja sitten itki jo oikeakin silmä. Tuli olo ja löi yli ja soitti korvasta toiseen kohahduksia kuin kello, joka ei ole enää lehmän eikä kissan eikä kirkon, mutta kimmahtelee aina vaan, itkua soittaa, tyhjään keuhkoon.

On vasta tämän kevään tämä päivä, syljenvalkoiset aamut ja illat, ja minä olen jo nyt niin sisältä kipeä, että haluan lakata olemasta, vaikken ole vielä kunnolla alkanutkaan.

Olen itkenyt tässä lähiaikoina bussissa, junassa, portaissa, vatsa vasten karvalankamattoa ja kuusimetsässä: siellä, missä katulamput eivät syty ja ohi viistävät kokovartalojuoksijat hohtavat suuren maailman valoa.

Minä toivon, että itkustani on jotain hyötyä. Että mättäät saavat siitä niitä tärkeitä suoloja, jotka sulava lumi on raapinut mennessään. Tai että silmäni karaistuvat nyt niin, että voin vastaisuudessa aina sukeltaa ne auki ja nähdä ihan kaikki kalat. Tai että minussa vihdoin jokin sisältä terävä sulaa ja valuu tiehensä niin kuin nyt alituiseen räystäiltä tippuva, vinkuva jää.

Mussa on taas muodoton pelko. Haluan istua alas ja käydä hyvän keskustelun vaikka Venäjän informaatiovaikuttamisesta, mutta sit taas toisaalta haluan vaan jäädä jälkeen ja tulla jonkun tapaamaksi, havaitsemaksi ja halaamaksi kesken lauseen. Pelkään, että itkuisuuteni näyttäytyy ulospäin epätasapainottomuutena, johon tehoaa vain pakkopaita tai body&mind -hyvinvointivalmennus, ei suinkaan toinen sekopäinen, tavallinen, todellinen ihminen ja jälleen uusi vuosi.

Pelkään, ettei mua jostain syystä voi rakastaa. Ja että hassu rakkauteni muita kohtaan on siksi vain kauhean vaivaannuttavaa. Että se nostaa sääliä kohtaamieni kitalakiin kuumina, epämiellyttävinä kimpaleina ja jättää pään kylmäksi.

Tänään pelottaa tämän kevään jää. Jokainen vetistelevän maan reuna ja teiden kaljuiksi käyneet päälaet.

Kevät on aina ollut mun lemppari, koska se ei piittaa mistään: pyyhkii vaan kyynisillä kämmenillään puhtaaksi kaiken, mikä vielä hetki sitten oli ledvalojen ja joulupukkien peitossa. Ja silti se on niin äärillensä täynnä toivoa ja uutta ja uskomatonta, että siihen ei halua kuin kaatua ja siinä kieriä ja antaa sen salvata suun ja sieraimet kaikilla pajunkovilla lihaksillaan. Kevät on ällikällä lyövä, älytön, rikkova ja rellestävä vuodenaikaradikaali. Se on joka kerta yhtä nuori ja levoton ja hajallaan ja niin ruma, ettei ikinä uskoisi, että vielä se puhkeaa tuhansiksi valkovuokoiksi ei kenenkään mättäisiin ennen kuin se sen jo tekee. Kevään selkään on aina ollut helpottavaa ja läkähdyttävää kiivetä, koska se ei vaadi mitään. Se on niin pasmat sekaisin itsekin, ettei sillä ole aikaa jäädä kyhnäämään toisten virheitä.

Nyt en tiedä enää, mitä jää, kun ei ole enää tämä kevät ja tämän kevään tämä jää. Validi kysymys kuuluu, onko sitten enää tämä minäkään. Luultavasti ei. Todennäköisesti ei.

Minä mietin, mitä minuun jää, kun nyt jo muistoiksi kasvaneet, totiset asiat ja ytimet ja ihmiset ovat menneet ja menneet ja menneet.

Nyt ikkunalla jääpuikko sulaa ja joku pieni lintu tuijottaa sitä intensiivisesti, mutta etäältä.

Bizarre birds - spoken word in English

I want to fall in love
and out of it, immediately
keenly fight the scenery with my heaving, leaning inquiry
slippery floor under my thigs evenly, high skies over the eyes of the wise
nice
I want to fall ill and found a rattling, aching mill and keep twitching my fingers until they will
lose their meaning and lose the thrill
of playing and saying and laying still

I want to become the one I've never been
the one who has seen without being seen
the one who HAS the sea and all of its means
(the waves and the brave haze and the bizarre birds with all whom they amaze)
days after days, unfolded by the bold ways of the rays of the sun and its mates
I want to be
the one who has to be

And again I realise how I disguise everything from my own eyes
how I cry and hide from my own mighty mind
and want to be more than I can ever reach
and less than the beaming beats of my own, childish needs
(who linger in the deeps of my hot, stupid cheeks)

I want to be fully independent: render, but not to be affected by the tender
(they're better at breaking than any kind of bender)
I want to enter the world of an endless surrender where everyone accepts they're not bigger than their heads
I want to let the weaving, gleaming, mature nature get us pushed against our barriers and hushed us silent until we stop weeping, until we start feeling
all the things we haven't felt due the pity that has melt inside our brain and all the things we want to gain before it's too late
mate
we're still here
and we're never independent, dear
but hear
hear how the birds keep shouting
there's something warm inside there
mounting the ladders to everywhere

Let's go climbing.

Jahtaamisen arvoinen mahdottomuus

Tänään vietetään valtakunnallista Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Liput saloissa haukkovat ilmaa kuin uppeluksista kala suussaan nousevat silkkiuikut, Hesari listaa rutiininomaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon ongelmia, lunta pyryttää, kaikilla on ainakin vähän nuha, eikä maailma ole vieläkään valmis.

Tasa-arvo on sanana kuin biohajoava jätekassi: tuttuudessaan jo tylsäksi käynyt, mutta tarpeellinen, ajamassa isompaa edistystä ja arvomaailmaa kuin ensikatsomalta uskoisi. Paljon on jäljellä tehtävää, ääneen sanottavaa, myönnettävää ja uskallettavaa.

Demokratiassa keskeisimpiä konflikteja on kautta aikojen ollut kysmys tasa-arvon määrittelemisestä. Mitä me tavoittelemme, kun tavoittelemme tasa-arvoa?

Minä kysyn sitä itseltäni nyt.

Minulle täydellinen tasa-arvo on utopia, jonka konkreettisen toteutumisen näen inhimillisessä maailmassamme mahdottomana, mutta jonka jatkuva tavoitteleminen on mielestäni elintärkeää. Koska me emme koskaan lakkaa pyrkimästä toistemme yläpuolelle, emme myöskään saa lakata pyrkimästä keskenämme tasoihin. Maailma pysyy liikkeessä vain edistystä tavoittelemalla. Sillä hetkellä, kun todetaan, että kaikki on jo tehty, aletaan valua taaksepäin.

Sunnuntain Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla ruotsalainen menestyskirjailija Lena Andersson toteaa jotakuinkin, että #metoo antaa ymmärtää naisten asian olevan Suomessa yhtä huonosti kuin Saudi Arabiassa, ja on siksikin tyhmä kampanja.

Argumentti on paitsi liioiteltu, myös vailla pohjaa, koska tasa-arvoa voi joko tavoitella tai olla tavoittelematta. Kehittyvissä maissa tavoiteltava tasa-arvo on ihan samaa tasa-arvoa kuin esimerkiksi metoo-kampanjan myötä länsimaissa tavoiteltava tasa-arvo. Ei ole olemassa mitään pistettä, jossa esimerkiksi naisten, lasten, rodullistettujen tai vammaisten ihmisten asiat ovat "jo ihan tarpeeksi hyvin", elleivät ne ole täsmälleen yhtä hyvin kuin kaikilla muilla. Se, mihin paikkaan, kehoon, yhteisöön, tulotasoon ja elämän lähtöpisteeseen synnyt, ei saa uhata henkeäsi tai mitään muutakaan, mitä haluat elämässäsi tavoitella.

On raakaa saivartelua ajatella, että pitäisikö luonnonlahjakkaan pianistin sormia nyt sitten lyhentää, kun muilla ei ole samankaltaisia synnynnäisiä etuja. Ei tietenkään, vaan lyhytsormisemman pitäisi antaa halutessaan harjoitella niin paljon kuin sielu sietää ja saavuttaa unelmansa. Ei tasa-arvo poista taistelua. Mutta täydellisessä tasa-arvossa ihminen saisi taistella itseään vastaan sokeiden rakenteiden ja ylhäältäpäin katsovien ennakkoluulojen sijaan.

Lena Andersonin mukaan #metoo on vaarallinen massaliike, jota seuraavat ihmiset lopettavat itsenäisen ajattelun ja demonisoivat miehiä sokeasti.

Olen samaa mieltä siitä, että miessukupuolta ei tulisi demonisoida. Ei ole mitään järkeä väittää, että "miehet ovat sitä ja tätä", kun eivät he ole. Ei ole olemassa sellaista ihmisryhmää kuin miehet tai naiset, joka toimisi, ajattelisi ja reagoisi samalla tavalla. Siksi myöskään kaikki miehet eivät ole sikoja tai naiset sankareita. Itse en usko, että kukaan on pelkästään sika tai sankari, paitsi Nalle Puhin Nasu, joka on molempia.

On täysin totta, että myös miehiä ahdistellaan. Se ei ole yhtään naisten ahdistelua mitättömämpää ja on tärkeää luoda ilmapiiri, jossa miehen kokema ahdistelu otetaan tosissaan. Se ei ole hassua, se ei ole uhrin heikkoutta tai feminiinisyyttä, se on väärää vallankäyttöä ja rikos.

Binäärisen sukupuolijaottelun ulkopuolella olevat ja muut yhteiskunnan vähemmistöt, joiden ääni jää liian usein kuulumatta, kokevat hekin ahdistelua ja itseensä kohdistuvaa julmuutta, välinpitämättömyyttä ja nöyryyttämistä ja avun hakeminen vaikeutuu entisestään, kun apua tarjoava taho voi kyseenalaistaa paitsi kertomuksen, myös avun tarvitsijan koko identiteetin.

Minusta #metoo ei ole tämän kaiken esilletuomisesta pois. Uskon, että #metoon vahvuus on nimenomaan sen massaliikkeisyydessä. Massojen liikuttaminen vaatii napakan iskulauseen ja pelkistetyn sanoman. Mutta kun massa on saatu liikkeelle, massassa on voimaa pakottaa keskustelu paitsi laajemmalle, myös syvemmälle.

Minusta #metoon ytimessä ei alun alkaenkaan ole ollut mies- tai naissukupuoli, vaan vallankäyttö. Kieroutunut, epäreilu vallankäyttö, joka on traditiossa pesiytynyt kohdistumaan naisiin ylhäältä alaspäin. Vaikka #metoo lähti naisista, sen ei tarvitse jäädä naisiin. Intersektionaaisen feminismin tavoin #metoo voi laajeta kyseenalaistamaan väärän vallankäytön kipupisteitä kaikkialla. Manipulaatiota, nöyryyttämistä, kiusaamista. Toisen mahdollisuuksien viemistä toiselta pois. Siis tasa-arvon vastaisuutta.

"Sanotaan, että kaikki mitä naiset sanovat on pyhää. He eivät voi valehdella. He eivät voi sanoa asioita saadakseen etuja. Ja mitä tahansa miehet sanovat, se ei ole kiinnostavaa, koska nyt naisten pitää puhua", sanoo Lena Andersson Helsingin Sanomissa.

En tiedä, missä on sanottu, että kaikki naisten sanoma on pyhää, mutta ei ainakaan siinä ainoassa paikassa, missä mitään pyhänä enää pidetään, eli uskontojen yhteydessä.

Minusta on aika lapsellista antaa ymmärtää, että naisten kuunteleminen on sama asia kuin kaiken heidän sanomansa hyväksyminen kiistattomana totuutena. Julkisessa keskustelussa on hyvä muistaa oikeuslaitoksissa käytössä oleva syyttömyysolettama - jokainen syytetty on syytön, kunnes toisin todistetaan. Kaikkia todistajia kuunnellaan. Muutos aikaisempaan on #metoo:ssa vain se, että nyt myös naiset lukeutuvat kaikkiin.

Miehet saavat edelleen sanoa. Heidän sanomisensa kyllä joutuvat tiukkaan syyniin ja usein kyseenalaistetuiksi, mikä kuuluu yhteiskunnallisesti kiihkeään keskusteluun. En kiistä, etteikö mukana olisi varmasti myös ylilyöntejä, mutta ei yksittäisistä moukkamaisuuksista #metoo:ta tule syyttää. Sen sijaan miesoletetun keskustelijan syyttämistä ja erottelemista pelkkään sukupuoleen vedoten pidän vaarallisena.

Lena Andersson sanoo pelkäävänsä, että #metoon myötä naisten ja miesten väliin jää loputon kuilu, jota ei enää uskalleta ylittää.

Minullekin tasa-arvon tavoitteleminen perustuu nimenomaan avoimeen keskusteluyhteyteen. Siksi
intersektionaaliseen feminismin kuuluva safe space -kulttuuri, jossa etuoikeutetussa asemassa olevat eivät saa esimerkiksi osallistua johonkin keskusteluun, vaan tila varataan aiheen asianomistajille, mietitytti minua aluksi kovasti.  Perehdyttyäni olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei safe spacen tarkoitus ole eristää ihmisryhmiä toisistaan ja kieltää keskustelua, vaan antaa tilaa MYÖS oman ryhmän sisällä tapahtuvalle, täysin muiden perusteluista, selittämisestä ja kotikentistä vapaalle keskustelulle. Esimerkiksi suomalaiset, valkoiset heterot eivät tarvitse turvatilaa Facebook-ryhmässä, koska heidän turvatilansa on teoriassa koko Suomi.

Haluan kuitenkin nostaa esiin, että vain teoriassa. Minusta on oikeastaan aika törkeää, että valkoisia heteromiehiä syytetään monesti syntymisestä valkoisiksi heteromiehiksi niiden taholta, jotka vastustavat syntyperän perusteella erottelua. Ei valkoinen hetromies automaattisesti pääse helpolla, vaikka hänen ongelmansa ovatkin erilaisia kuin toisten. Valkoinen heteromies voi olla yksinäinen, kiusattu, nöyryytetty ja ohitettu sekä joutua lisäksi elämään sen kanssa, että ne muut kovia kohdanneet, joihin hän voisi parhaiten tunteen tasolla samaistua, näkevät hänessä vain helpolla päässeen, rajoittuneen sortajan. Valkoisesta heteromiehestä on tullut jonkin sortin Sauron tai Voldemort, etäinen pahis ja myyttinen hahmo, jonka voi huijata ansaan hyödyntämällä sitä, mitä se ei ymmärrä.

Minusta omat syntyperäiset etuoikeutensa pitää tiedostaa, mutta niistä ei todellakaan tarvitse ruoskia itseään, jos asemansa ottaa toiminnassaan huomioon ja pyrkii kohtaamaan toiset niin kuin ihminen. Mikään syntyperäinen syy ei saa estää kohtaamasta muita.

Lena Anderson ei ymmärrä myöskään kuukautisista puhumista, koska kuukautiset ovat yksityisasia. Hän ei piilota kuukautisiaan miesten alistavan katseen takia, vaan itsensä. Se on täysin okei. Oikeastaan kuukautisista puhutaan juuri nyt niin paljon siksi, että kaikki voisivatkin rauhassa ja helposti pitää kuukautisensa vain luonnollisena osana arkeaan, yhtenä henkilökohtaisen hygienian osa-alueista.

Että kuukautisia ei tarvitsisi hävetä ja piilotella ja pyydellä anteeksi. Että kuukautissuojia ei verotettaisi ylellisyystuotteina hygieniatuotteiden sijaan. Että kuukautisia ei käytettäisi verukkeena jättää ottamatta naisten sanomisia tai tunnetiloja tosissaan. Ja että kuukautiskipujen voimakkuus ja tosiasiallisuus toisaalta ymmärrettäisiin. Että kuukautiset eivät olisi kamala ja likainen, vaan ihan tavallinen, joskus vähän läppä ja oikeasti tosi tärkeä asia.

Lena Andersson sanoo haastattelussaan myös, että jos nainen vasta esimerkiksi #metoo-kampanjan myötä tajuaa tulleensa vuosia sitten raiskatuksi, hän ei ole tullut raiskatuksi.

Tehdään tämä nyt kerralla selväksi. Raiskaus on sana. Ihmisten määrittelemä käsite. Ei jokin taivaasta pudonnut yksiselitteinen kivenmöhkäle. Se on rikosoikeudellinen termi, jonka määrittely muuttuu ja on muuttunut ajan myötä. Avioliitossa tapahtunut raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Miehen on voinut rikoslain mukaan raiskata vasta vuodesta 1998 eteenpäin. Tällä hetkellä eduskunnassa käsitellään suostumuspykälän liittämistä raiskauksen määritelmään.

Kaiken kaikkiaan tasa-arvon ajatus saa minut kaipaamaan paljon isompaa sukupuolianarkiaa. Väkivalta on väkivaltaa, rakkaus on rakkautta ja lapset ovat lapsia riippumatta siitä, kuka ne hankkii.

Ja maailma muuttuu, kun sitä muutetaan, oli muuttamassa sitten minä, sinä, Nasu tai me. Mieluiten tietysti me.