Kun nykyisen maailmanpolitiikamme kaksi kenties keskeisintä ja kaikissa epäselvyyksissään epäilemättä myös nöyhtäisintä napaa tapasivat, olin itse Budapestissa syömässä elämäni parhaita tomaatteja. (Tomaatti tarkoittaa unkariksi myös paratiisia - osoitus siitä, että aina on ainakin jotakin, joka arvomaailmoja yhdistää. Tässä tosin pitää tietää, että tomaatteja himoitsen enemmän kuin mitään.)
Kun pallomme johtavin "hups", Donald J. Trump, ja aikamme merkittävin "ähäkutti", Vladimir Putin, kokoustivat Helsingissä, kaikki olivat hetken täällä. Kaikilla oli kamera (The Nationin toimittajalla myös yksi kyltti, mutta hänet jo sitten poistettiinkin lehdistötilaisuudesta), lapset vilkuttivat, aikuiset hikoilivat, bussit seisoskelivat, Putin antoi Trumpille jalkapallon ja äkkiä kaikki olikin jo ohi ja Sauli Niinistö meni hyvin ansaitulle bisselle. (Tai terassille, juomavalintaa ei ole vahvistettu.)
Kiinnostavimmaksi ja ehkä merkittävimmäksi yksityiskohdaksi nousi lopulta Trumpin hitusen odottamatonkin pienuus sen miehen rinnalla, joka helposti muistuttaa kuivaa ja rasittunutta selleriä, mutta tarpeen tullen hymyilee lyhyesti ja kääntää kaiken vitsiksi, väärinymmärrykseksi tai pois päivänjärjestyksetä - tai päiviltä. Trump oli pikkupoika, sanottiin. Fani, joka uskoi mieluummin coolia etäistä setää kuin johtamansa maan tiedustelupalvelua. Se oli jo tönäisy uskollisimpienkin kannattajien palleaan. Myös Putinin lipsautus osallistumisesta Itä-Ukrainan separatistien kansanäänestyksen järjestämiseen oli herkullinen.
Minusta huippukokouksen - tai lounastapaamisen, kuten toimittajat Euroopassa ovat todenneet - järjestäminen Helsingissä oli ihan suotavaa. Boikotointi toimii harvoin niin kauan kun se ei aiheuta boikotoinnin kohteille erityisempää haittaa, vaan vain yhden vaihtoehdon vähemmän. Hyvänä esimerkkinä toimii tapaus, jossa sekä Lidlin että muistaakseni S-ryhmän tuonnissa oli kyseenalaisissa oloissa lapsityövoimaa teettävä ulkomainen yritys. Lidl katkaisi suhteet kokonaan, jolloin yritys saattoi vain etsiä paremman diilin. S-ryhmä taas neuvotteli jopa entistä paremman sopimuksen ehtonaan, että työolot korjataan, ja ne korjattiin. (Ikävä kyllä en muista tarkempia tietoja enkä ajankohtaa, mutta Hesarissa oli juttu tästä.)
Keskusteluyhteys, vaikka sitten näennäinen, on minusta niitä harvoja asioita, jotka politiikassa ja vaikuttamaan pyrkivässä toiminnassa tulisi mahdollistaa viimeiseen asti. Keskustelu ei ole automaattisesti hyvittelyä. Keskustelun mahdollistamisesta kieltäytymällä Suomi olisi saanut sanoa yhden sanan, ja hyvin lyhyesti. Olisimme välittäneet viestin, jossa emme hyväksy Trumpia ja Putinia tai heidän toimiaan millään tasolla, ja menemme mieluummin kotiin murjottamaan kuin takaisin hiekkalaatikolle argumentit valmiina kurahaalarin hihassa. Koska sitähän tämä kaikki on ollut jo pitkään, pihaleikkiä. Leikkiä siitä, kuka saa rakentaa, rikkoa, rajata ja leipoa, ja seuraako vastatoimena hyvä vai paha kakku. Jos Suomi olisi sulkenut ovensa, presidentit olisivat menneet Wieniin ja myhäilleet sitten siellä, eikä Porin Suomi-Areenassa sote olisi SILTIKÄÄN mennyt yhtään mihinkään.
Vakavasti puhen, ajat ovat valtavan kiinnostavat. Kylmän sodan hengitys heikkenee, ja maailmankirjat ovat sekaisin, kun Yhdysvaltoja kiinnostaa äkkiä kaveerata ennemmin Venäjän kuin EU:n kanssa. Olen kaikkea muuta kuin politiikan tuntija, mutta haluan silti pohtia, miksi.
Trumpilla ja Putinilla on paljon yhteistä. Molemmat arvostavat autoritäärisyyttä, vahvuutta ja karismaa. Autoritääristen johtajien tavoin kumpikin uskoo, että mihin tahansa voi päästä, kunhan tarpeeksi tahtoo ja on muita parempi kaikessa, mihin ryhtyy. Molemmilla on jatkuva tarve nopeaan muutokseen, jota ohjaa kaiken yhteisen ja rauhassa rakennetun halveksunta. Tuntuu, että molempien halu järkyttää vallitsevia asetelmia on niin voimakas, että muutoksen tavoittelu ylittää voimakkuudessaan lopputuloksen tavoittelun. Luova tuho kiinnostaa, ilmeisesti.
Molempien ulkopolitiikkaa yhdistää myös mentaliteetti, jota tavataan sanoa uhriutumiseksi, vaikka kumpikaan ei halua olla uhri, vaan epäkonventionaalinen sankari. Che Guevara tai Peter Pan. Ratkaiseva ero on kuitenkin mielestäni tavassa, jolla presidentit sankarikuvaansa rakentavat.
Trump pyrkii olemaan aina ensin äänessä. Hän tuntuu uskovan, että kunhan suu on auki, sieltä tulee kyllä jotain, ja kunhan sieltä tulee jotain ennen kuin muilta, erä on voitettu. Ja silti - täysin ristiriitaisesti - Trumpin tapa tehdä politiikkaa on populistien tavoin ennen kaikkea reaktiivinen, ei aktiivinen. Trump reagoi todellisiin, liioiteltuihin ja täysin keksittyihin uhkiin ja kehittää järisyttäviä vastatoimia vain vetääkseen ne pois. Hän toimii ja poukkoilee koko ajan, mutta ei ole aloitteellinen, vaan reagoi ja saa ylimitoitetut reaktionsa näyttämään kannattajien silmissä rohkeilta pelinavauksilta. Teräksen ja alumiinin tuontitullit olivat reaktio Kiinan kasvaneen terästuotannon vaikutuksiin - ilmiöön, joka harmittaa yhtä lailla Eurooppaa. EU:nkin tarjoamiin uusiin vapaakauppasopimuksiin Trump ei kuitenkaan suostu, koska muitakin kuin Yhdysvaltoja hyödyttävä ratkaisu ei olisi voitto, vaan yhteinen strategia. Sanoja "yhteinen" ja "strategia" Trump tuntuu inhoavan eniten, koska yhteisyys laimentaa kilpa-asetelmaa, ja stretegia on hidas prosessi ja vaikea sana.
Putin taas näyttäytyy - silloin, kun nyt avoimesti näyttäytyy - aktiivisten ratkaisujen tekijänä. Hänellä ei ole tarvetta olla ensimmäisenä kukkulalla huutamassa, vaan halu kaivaa tunneli kukkulan ali kaikessa hiljaisuudessa. Putin pitää strategioista ja salamyhkäisyydestä. Kuten Trump, Putinkin haluaa kunniaa, mutta ei oman henkilönsä, vaan kuin luonnonvoimana maailmaa myllertävän Venäjän valtion lävitse. Putinkin vaihtaa suuntaa, mutta ei siksi, koska töppäilee lehdistötilaisuuksissa, vaan koska haluaa hämmentää.
Tietenkin lähes kaikki politiikka on reaktiota johonkin, mutta Trump ei innovoi. Hän panssaroi, huutelee ja käpristyy kuin siili. Kunnian saaminen on Trumpille niin tärkeää, että hän ei edistä mitään, mikä saattaa mennä pieleen, vaan uhkaa ensin ja vaihtaa suuntaa sitten. Trump haluaa pitää koko muun maailman varpaillaan ympärillään siinä missä Putinkin, mutta Trump tuntuu haluavan sitä siksi, koska rakastaa valokeilaa. Putinia taas ei haittaa kadota hetkeksi, kunhan asiat jatkavat hiljaista kytemistään ja langat pysyvät käsissä.
Trump on asemassaan ja viestinnässään onnistunut luomaan itselleen täysin muusta maailmasta irrallisen normiston sekä törkeyden ja järjettömyyden uuden nollatason. Hänen epäjohdonmukaisuutensa suojelee häntä. Kun on osoittanut voivansa sanoa mitä tahansa, voi sanoa mitä tahansa ilman, että joutuu siitä tilille - toisaalta myös ilman, että kukaan ympärillä voi rentoutua. Pekka ja susi -ilmiö ei toteudu, koska Yhdysvaltain presidentillä yksikin oikea susi on liikaa.
Putin taas on luonut itselleen salamyhkäisyyden normiston, jossa kukaan ei oletakaan häneltä rehellisyyttä. Kaikki ympärillä pysyvät alttiina reagoimaan, koska aina, jos jossain on heikko kohta, Putin on jo siellä.
Äänekkyyden ja aktiivisen tai reaktiivisen toiminnan erot tekevät Putinista ja Trumpista vaarallisen kaksikon. Kun toinen melskaa, toinen edistää strategioitaan. Pahimmillaan vielä siten, ettei melskaavalla osapuolella ole hajuakaan - tai maailmalla, joka juoksee siivoamassa melskaajan jälkiä. Trump pitää Putinista kuin coolista isoveljestä, joka pelkällä olemuksellaan tyhjentää pihan luusereista. Trump ihailee Putinia kuin kovista, koska ei itse ole kovis, vaan kantelija. Putin taas näkee Trumpissa huvittavan, mutta varsin hyödyllisen hölmön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti