Enkä kirjoitakaan - meemit ovat niin iso sosiologinen ilmiö, että niistä analyyttisesti kirjoittaakseen pitäisi hankkia riittävä aineisto. Mutta haluan käyttää meemejä havainnollistajana arvotuksille ja sopimuksille rakentuvasta todellisuudesta. Meemit, nimittäin - netissä ja livenä - ovat aikamme, mutta myös koko ihmisyytemme ilmiö, joka kertoo meistä enemmän kuin arvaisi. Ne ovat kiehtova sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, jota haluan käyttää esimerkkinä sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta - ajatuksesta, joka mielestäni tärkeältä osaltaan mahdollistaa vuorovaikutuksemme ja sitä myöten myös käsityksemme todellisuudesta.
Meemejä on ollut kautta aikain. Kuvia ja lentäviä lauseita, jotka perustuvat yksinomaan kontekstiin. Kun tiedät, mihin juttu viittaa, voit nauraa sille - tai sitten et tiedä ja paikkasi on kyseisen ryhmän ulkopuolella. Itse meemi harvoin on yhtä hauska kuin tunne siitä, että tiedän, mihin se viittaa. Meemin ymmärtämisen myötä olen osa aikaani, osa ryhmääni, osa todellisuutta. Poliittiset pilakuvat, sanaleikit ja arvoitukset ovat meemejä. Niillä on kansallisia, kielellisiä ja arvopohjaisia yhteisöjä sisältäpäin vahvistava vaikutus.
Luonteeltaan nopeat, äärimmäisen kontekstuaaliset meemit sopivat 2010-luvun sometodellisuuteen hyvin. Ne tarraavat vikkelästi loppuun palaviin ilmiöihin, kohuihin ja trendeihin - ja kuolevat yhtä nopeasti. Meemeissä, tai ehkä ennemmin meemikulttuurissa, on sisäänrakennettu turvajärjestelmä, joka räjäyttää meemin ennen kuin siihen ehtii kyllästyä. Meemit ovat liukkaita, kuten vahva ironisointi aina on - niitä ei voi juuri kyseenalaistaa, koska ne ehtivät kyseenalaistaa itsensä ensin. Se on turvallista, sillä se säästää meemin ympärille kerääntyvän, usein toisilleen entuudestaan tuntemattoman yhteisön erkaannuttavalta häpeältä. Meemit ovat yleensä niin ohuita, etteivät ne kestä pitkällistä syventymistä, mutta juuri siksi niillä on niin helppo murtaa jää ja tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan.
Meemit liittyvät käsitykseemme todellisuudesta laajemminkin kuin vain osoituksena ajan hermoilla olemisesta. Erityisesti 2010-luvun nettimeemien ilotulituksessa tutuiksi ovat tulleet meemit, joissa ei ole mitään älyllistä: kuvasarjailmiöt, videoklipit ja Youtube-persoonat, joiden tavoitteena ei ole kommentoida, referoida eikä uudelleenvalottaa mitään ajankohtaista, vaan yksinomaan härvätä - tosin usein yltäkylläisen aikamme ironisoinnin varjolla. Päättömyyden ja turhuuden ironisointi on kuitenkin mennyt niin pitkälle, että ironia on kääntynyt päälaelleen. Älyttömistä meemeistä on tullut aikuisten leikkiä, paluu viattomaan hölmöilystä intoutumiseen, jonka kuitenkin voi peittää ironiaan heti, jos viattomuus alkaa tuntua liian vaaralliselta.
Kun älyttömät meemit löytävät faninsa, niiden ympärille muodostuu hetkellisiä nettiyhteisöjä, joiden ytimessä ei ole enää eksklusiivinen ajatus tietyn kontekstin ymmärtämisestä, vaan pelkkä tunne kuulumisesta, yhteydestä toisiin. Älyttömyyttä ei kuitenkaan koskaan myönnetä täysin, koska se rikkoisi yhteeenkuluvuuden tunteen. Ollaan henkimaailmassa, jota ei haluta selittää, mutta johon halutaan uskoa. Jokin tässä vaan puree, juuri meihin.
Tilanteissa, joissa meemi elää omaa elämäänsä sitoutumatta muuhun kuin itseensä ja kuluttajakuntaansa, puhutaan mielestäni sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta: tärkeästä vuorovaikutuksemme välineestä, joka on nähtävissä välillämme kaikkialla, ja jonka avulla rakennamme merkityksiä - tai todellisuuttamme.
Vanha ja hyvä kysymys kuuluu, onko mikään todellista itsessään. Vai onko todellisuus ite asiassa sama asia kuin kokemus - konsepti, joka on riippuvainen kokijasta ja kokemuksesta, havainnosta ja tulkinnasta? Lähteekö kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa?
Kukaan ei oikein tiedä, koska ainakaan vielä meidän ei ole mahdollista havaita kuin itsemme kautta. Asetelma voi muuttua, kun teknologia ja tutkimus kehittyvät. Ehkä joskus pystymme havainnoimaan itsemme ulkopuolisen havaitsijan - tekoälyn tai vaikkapa eläimen - havaitsemista niin tarkasti, että todellisuutemme järkkyy - tai katoaa.
Kiinnostavaa on pohtia paitsi todellisuuden kokemussidonnaisuutta, myös todellisuuden riippuvaisuutta arvotuksista. Meemit ovat hyvä esimerkki välittömästi ja ainakin osin tiedostamatta tapahtuvasta arvottamisesta, joka luo todellisuutta ennemmin kuin perustuu siihen. Meemit ja some liikkuvat niin nopeasti, että yksittäiset tykkäykset ja postaukset rakentavat ensin illuusioita massoista ja vetävät sitten massat mukanaan, kun esimerkiksi perinteiset mediat luovat ilmiöitä niistä uutisoimalla. Kiinnostava kysymys on, onko olemassa todellisuutta kokonaan ilman havaitsijansa sille antamaa arvoa ja merkitystä? Lakkaako jokin todella olemasta kuin Joulupukki, jos siihen ei usko? Ja onko uskominen, arvostaminen ja merkitysten luominen edellytyksenä todellisuuden kokemiselle? Jos arvottaminen katoaisi, ja kaikki näkisivät äkkiä kaiken yhtäläisesti tärkeänä, katoaisiko samalla kykymme havaita todellisuutta?
Voi olla, koska havaintokykymme on rajallinen. Me havaitsemme sen, minkä koemme merkitsevän meille jotakin - vievän meitä eteenpäin, sopivan aikaisempaan, muodostavan kehityskulkuja. Aivomme rakentavat tarinoita ja muokkaavat muistomme ja havaintomme loogisiksi jatkumoiksi, joissa me itse olemme päähenkilö. Toisin sanoen, jos merkityksen tunne häviäisi, kohtaisimme ehkä jonkin objektiivisen todellisuuden, mutta siinä todellisuudessa "minä" lakkaisi olemasta ja samalla havaitsija - todellisuuden muodostaja - katoaisi. Todellisuus katoaisi.
Merkityksellisyyden tunnehan on kuin valuutta - se vahvistuu, kun siihen uskoo ja on sitä vahvempi, mitä useampi sen allekirjoittaa. Arvostus on joukkopsykoosi, jota ilman ihmiskuntamme olisi ajautunut lopulliseen tuhoon jo ennen kuin kunnolla pääsi alkamaan. Sillä vaikka me sodimme, kilpailemme, tuhoamme ja hyväksikäytämme, me teemme sen juuri siksi, koska uskomme saavuttavamme sillä suurempaa arvoa ja merkitystä. Jos ihmiskunta kollektiivisesti luopuisi arvon ajatuksesta, me emme kuolisi toistemme luoteihin vaan omiimme.
Olen alkanut ajatella, että ihmielämän edellytyksenä on pakeneminen. Me pakenemme toisiamme, jotta yhteiselomme olisi mahdollista. Sosiaalinen vuorovaikutuksemme perustuu pitkälti sovittuihin salaisuuksiin. Merkityksellisyyden tunne syntyy ja on todellinen, kun sitä rakennetaan yhdessä. Ja yhdessä rakentaminen edellyttää, ettei todellisuuksien tai arvotuksien rajoja tuoda näkyviin. Sovittuja salaisuuksia ovat kaikki tapamme kommunikoida, sanallisesti ja sanoitta. Välittäessämme viestejä toisillemme me annamme ymmärtää ja teemme tulkinnalle tilaa, koska rikkoisimme tulkintoihin perustuvan yhteiselomme kysymällä liian tarkasti, miksi.
Totta kai me kysymme, miksi. Mutta kysymme sitä yhteisen salaisuutemme sisällä, meemin maailmassa, todellisuuttamme kyseenalaistamatta. Jos olemme rohkeita, kysymme toisiltamme, mitä meidän välillämme on. Jos olemme helvetin rohkeita, kysymme, keitä me olemme toisillemme. Mutta emme kysy toisiltamme, keitä me ylipäätään olemme tai varsinkaan, olemmeko ollenkaan. Me emme kyseenalaista sitä, havaitseeko toinen meitä alkuunkaan, kun kysymme yhteisen salaisuutemme sisällä, mitä minä sinulle merkitsen. Yhteinen salaisuus on illuusio yhteisestä todellisuudesta. Viihdymme niin hyvin samoin asioita arvottavien kanssa, koska todellisuutemme perustuu niin pitkälti arvotuksiin, emmekä halua lakata olemasta.
Rakastamme inside-läppiä, meemejä ja eksklusiivisia hetkiä keskenämme, koska tunne siitä, että meillä on tässä jotain yhteistä ja meille ainutlaatuista, pelastaa meidät eksistentiaaliselta kriisiltä, turhuuden ajatukselta ja loppumattomalta yksinäisyydeltä. Jos kaikki olisi jaettua kaikkien kanssa, lähestyisimme taas ajatusta objektiivisesta todellisuudesta, jossa minä en ole kukaan, eikä kukaan ole minua varten.
Jos minä en ole kukaan, maailma on täynnä "ei keitäkään", ja ihmiskunta on vain yksittäinen jätös universumin pöntössä. Se on fakta, jonka myönnämme, mutta fakta, johon todellisuutemme ei perustu. Niin kauan, kun arvotamme näkemämme, teemme itsemme todellisiksi - ja niin kauan, kun rakastumme älyttömiin meemeihin, olemme ihmisiä, sillä merkityksellisyyden tarvitseminen taitaa olla ihmisyyden mitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti