Ennen taivaat taipuivat
koskettamaan nenää, kun vaan taivutti takaraivoa taakse ja siristi silmät. Syreenit
ja koristekirsikkapuut ja ruusunmarjat ja piharatamoiden nahkeat sormet ja
nurmet ja mätälammikot haisivat kovaa ja taipuivat jalan alla, ja tuuli huusi kutsuvasti
kuin ryövärintytärään syömään kutsuu ryövärintyttären isä. Lahkeet vetivät niljaisina
kohti pohjaa, kun ui joessa ja heitti kengät keinusta, vauhdissa, päin kaikkea eikä
yhtään mitään. Golfkentät vierivät ruskeiksi puroiksi ja kantoivat pehmoisilla
pohkeillaan koko kulmakunnan koppavimmat lippalakkiluupäät, jotka huusivat
kurkku suorana ja töksähtelivät kuin kellot aamusta iltaan. Minä vietin aikaa
sillalla ja syötin sorsia, ja irtokarkkeja yksi kerrallaan yhteisestä pussista
koskella söimme me, minä ja Pinja, vaikka oli keskiviikko ja myöhä. Isä nukkui
enemmän kuin isät keskimäärin nukkuvat, ja jouluna me puimme sille keijunsiivet
ja otimme kuvan.
Nyt taivaat väistävät,
kun niitä yrittää ymmärtää. Liejuiset uomat ja maan märät rypyt ja toscakakut
ja muoviset purkkakiekot ja Mp3-soitin ovat hiljaa ja tiessään, ja minä vietän
aikaa ihan toisella sillalla enkä syötä sorsia, vaan punnitsen ja kysyn.
Minulla on uusi kyselyikä. Etsin toisista itseni kuvaa, pelkään yksin jäämistä
ja väärin ymmärtämistä ja toistaiseksi tiedostamattomia totuuksia ja uusia
kysymyksiä, ja kaikkein eniten pelkään, että lakkaan kysymästä. Väsyn. Sammun. Lakkaan,
mutta en lempeästi ja ajallaan niin kuin sade, vaan niin kuin hammastahna.
Littanana ja kesken. On niin ähky. Ja vähemmän keskimääräinen isä ei enää pysty
kääntymään itse tai tunnista minua ihan heti tyttäreksi, jos ihmiseksikään, ja minä
pelkään yhtäkkiä kaikkia maailman jäähyväisiä.
Tulevaisuudessa taivaat mahtuvat
pilvien lomaan. Kaikista korkeimmat talot piirtävät kaupungin horisontin selkään
ja minä katson ja hengitän mentospastillinsinistä ilmaa enkä pelkää. Tai
pelkään, mutten pelkäämistä. Ja pelosta on tullut tunne, tunne niin kuin
haukotus on tai tahto. Ja minulla on hansikkaat kädessä ja hiukset auki ja
venekangastakki ja varsikengät. Ja minulla on koira ja koiralla minut. Ja nauru.
Ja minä nauran itsekseni, itselleni, ja karvaisille toukille ja painovirheille
ja ajatukselle tontuista. Ja minä vaellan. Vaellan ja vaellan ja kiipeilen
mäkiä ja vuoria ja harjuja ja kiviä ja soramonttuja ja suppia ja onsiloita ja
poljeita. Vaellan, kunnes en enää vaella ja sitten vaellan taas. Jossain
vaiheessa istun jossain laella, niin korkealla, että taivas yltää taas
koskettamaan nenää, ja varpuja ja liejua on sydän täynnä. Ja sitten joskus, kun
minulla on lapsi ja lapsella minut, me istumme kumpareella kumppareissa ja
keskustelemme transformersista. Tai mistä tahansa. Ja jossain takaraivossa on
aina myös vähemmän keskimääräinen isä, joka tiesi, että kävelemällä pääsee, ja
ratikalla, kun vaan menee eikä meinaa, tai jos meinaakin ensin, niin menee
silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti