Vihoviimeisiä värssyjä rivissä.
Niin vaaterääsyjä yks kaks narulla, hylsyjä juhannuksesta lanteilla, kun helma helmaa vasten tyystin tyngässä tyrskyssä alla tämän ilman, nyt pyykkipoikain hampaissa, kas, sateessa.
Nytkö jo sataa.
Vihoviimeisellä ratikalla vihoviimeiseen junaan, kun auringon älytön suu punaa taivaan luukut ja luut selässä sen sileän, siliän tien, jolla yö yötä lupaa - suutut, jos kysyn mukaan, sillä tänään, täällä, etenkään ikinä, me emme ole kukaan.
Vihoviimeinen aurinko ajaa omaa häntäänsä. Ja valo ei säiky mitään, paitsi haaleutta, koska haaleuteen se ei pysty. Haaleus on aina, aina välillä ja väleissä, koska auringonkin täytyy pysähtyä nielaisemaan ennen uutta vihoviimeistä.
Kahdesta molemmilla on mikrofoni. Tässä kohtaa, kun kerrankin jännittää niin, että silmiin pesii typertyneitä sakkaumia, sen kuuluisi kiertää. Vihlojan vinkua vielä vihoviimeisensä ennen kuin hassu tärkeä "tahdon" tekee hiljaisuudesta tarpeellista. Saivat toisensa, sanotaan. Saivat seikkailun, sanoisin.
Tähän aikaan vuodesta yö kiipeää niin kuin hyönteinen. Ei pääse pitkälle ja jos pääseekin, niin putoaa heti. Tiet vihoviimeistä tyhjyyttään kiiltävät kuun puolesta ihan kuin jossain pilvellä joku ukko olisi, katsomassa kuka ansaitsi ja mitä. Muka.
Sanovat, että luota. Luota vaistoon, huomiseen, elämään, viimeiseen käyttöpäivään ja reseptivapaisiin valmisteisiin, vaikka luotasi lähtisi luominen mukanaan huominen, ja luodoilla vaan pasianssia pelaisivat paskaiset pääskyset.
Luota haaleuteesi, sanoisin. Luota siihen, ettei haaleus voi haalistua, vaan väkevöityä yksinomaan, väkevöityä villiksi vihoviimeisten lomaan, kunnes uusi viimeisesi on vasta syntynyt.
Ehkä jäädäkseen. Siten, kuten nyt viimeiset jäävät. Moikkaamaan, uudestaan. Kellumaan. Morjens.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti