Sukupuolineutraaliuden kirosanasta

Nyt vittu oikeesti.


Tai nyt, totta munassa, oikeesti.


Todellisuudessa mulle on tässä yhteydessä aivan sama, mitä jalkojen väliin yleisessä kielenkäytössä paikannettavaa tai vähemmän yleiseen kielenkäyttöön vakiintunutta, mut nyt OIKEESTI.

Perussuomalaisten nuorisojärjestö myy nyt lippalakkeja tekstillä "tyttö" tai "poika". Jotta kaikki meistä, siis ne yksiselitteiset tytöt tai pojat, uskaltaisivat rohkeasti kulkea otsassaan teksti, josta heidän sukupuolensa käy ilmi. Näin sukupuolesta ei pääse syntymään hankalia väärinymmärryksiä esimerkiksi bussissa tai kaupan kassalla, joissa keskustelun aloittaminen aiheesta ("Kolme euroa seitsemänkymmentäviisi senttiä, löytyikö pins-korttia ja oliko sukupuoli tyttö vai poika?) voisi hidastaa ja kankeuttaa näiden kahden sukupuolen keskinäistä, arjen jouhevaa yhteiseloa. Nämä tekstitetyt päähineet ovat siis todellinen osoitus ylpeydestä ja rohkeudesta osoittaa sukupuolensa tuntemattomille vastaantulijoille ilman tarvetta vielä rohkeampaan ja rehellisempään, joskin myös julkisilla paikoilla laittomaan, ulostuloon (googlaa:itsensäpaljastaminen). Kun se syntymässä saatu sukupuoli nyt kuitenkin pitää voida ylpeästi ja yksiselitteisesti tuoda esille, myös täysin tuntemattomille. Eipähän enää kukaan pääse kadulla ihmettelemään. ettei tuosta nyt erota, kumpi se on, kun on pitkä tukka, mutta housut jalassa. Seuraavaksi kampanjaksi ehdotan hiustenvärjäämiskieltoa. Kun olet syntymässä ne maantienharmaat saanut, niin ole ylpeästi, kuka olet. Ja jos olet jo mennyt värjäämään, niin voit ostaa t-paidan, josa lukee: "Olen oikeasti harmaatukkainen".







Tiedotteessaan perussuomalaiset nuoret kannattavat luopumista kaikista pyrkimyksistä sukupuolineutraaliuteen. He ovat huolissaan "feminismin pyrkimyksestä kyseenalaistaa sukupuolet". Vanhempia ja kasvattajia kehotetaan olemaan laittamatta lapsiaan "tällaisten trendivirtausten kokeiksi". Koska "sukupuolten kyseenalaistaminen hämmentää nuoria".


Ensinnäkin; sukupuolineutraali ajattelutapa ei missään vaiheessa ole kyseenalaistanut sukupuolten olemassaoloa. Ajattelutapa ei ole lahko tai uskonto, joka kyseenalaistaa biologian lainalaisuuksia. On totta, että sukupuolten välillä on eroja. Lisäksi on totta, että kaikki eivät ole, edes synnynnäiseltä biologialtaan, vain tyttöjä tai poikia. Sen sijaan on voimakkaasti kyseenalaistettavissa, kuinka kapeita käsitteitä kaksi yleisesti tunnustettua sukupuoltamme ovat.

On totta, että XY-kromosomipari perimässään ihminen on biologian oppikirjassa poika, XX on tyttö. Sukupuolineutraalius ei kiellä kivespussien, munasarjojen, äänenmuroksen tai kuukautiskierron olemassaoloa. Kuitenkin se, miten pitkälle kahden sukupuolen käsitteet yhä nyky-yhteiskunnassa sanelevat elämäämme, on kaukana biologian määrittämistä asioista. On hämmästyttävää, miten syvällä arjessamme käsitykset "tyypillisestä" tytöstä tai pojasta elävät, kasvavat ja vaikuttavat.

Kyllä, tutkimuksia kahden sukupuolen välisisistä eroista aivoissa, oppimisessa, ajattelussa ja kehitystahdissa on tehty, tutkimustuloksia on saatu. Sukupuolentutkimus, niin kliinisellä kuin humanistisemmalla sarallaan, on kuitenkin vielä hyvin tuore ala, jonka saavutukset ovat kiisteltyjä ja vasta ohuita pintaraapaisuja siitä, mitä sukupuoli kokonaisuutena, niin sosilogiassa kuin yksilötasolla, tarkoittaa.

Tämän maailmamme ja elämäntapamme keskellä on vaikea vedenpitävästi määrittää monimutkaisten ilmiöiden syitä ja seurauksia. Asiat etenevät kehänä. Oikeasti ei voida suoraan yleispätevästi todeta, että juuri "sukupuolen kyseenalaistaminen" hämmentää nuoria.

Nuoria hämmentää, se on varmasti totta. Jokainen ihminen käy aikakaudesta ja ympäristöstä riippumatta nuoruudessaan läpi fyysisten ja psyykkisten muutosten myrskyn, joka hämmentää jo itsessään. Identiteetti rakentuu vaihdellen ja lomittain esimerkiksi harrastuksen, kodin, kaveripiirin tai sukupuolen ilmentämisen varaan. Kun nuori oppii jo pienestä pitäen olevansa tyttö tai poika, alkaa ympäristön havainnointi tämän olettamuksen kautta.
Oman sukupuolen edustajista muodostuu malleja käyttäytymiselle, ulkomuodolle, asemalle maailmassa. Sille, mikä minulle kuuluu, mikä on oikein ja sopivaa, millainen minun on oltava, jotta olen minä.

Kehitykseen kuitenkin kuuluvat myös ajatukset ja tunteet, jotka eivät sovi ulkopuolelta poimittuun kuvaan "oikeanlaisesta" sukupuolen ilmentämisestä. Ihmisen mieli ja keho ovat kuin avaruus, se mahdollisuuksien rajaton pallomeri, jota lähinnä taaperot vielä uskaltavat käyttää inpiraationlähteenä ajatuksiaan ja impulssejaan rajoittamatta.

Mutta, kun nuori on omaksunut kulttuuristaan ja lähiympäristöstään osin tiedostamattaankin kuvan "oikeanlaisesta" tavasta olla, kuvaan sopimattomat tunteet ja ajatukset hämmentävät, tuntuvat oudoilta, uusilta, äkkiä myös vääriltä. Jos poika on tällainen, mutta minusta tuntuukin tältä, olenko enää poika? Jos en ole enää poika, olenko enää minä?

Sukupuolineutraalius ei tarkoita sitä, etteikö ihminen saisi olla ylpeästi tyttö tai poika ja ilmentää juuri niitä tyypillisimpinä nähtyjä sukupuolensa piirteitä ja toimintatapoja. Se tarkoittaa sitä, että niin poikia, tyttöjä kuin muunsukupuolisia on erilaisia, niin harrastuksiltaan ja musiikkimaultaan kuin syvemmiltä ja henkilökohtaisemmilta ominaisuuksiltaan. Sukupuolineutraali ajattelutapa tekee mahdolliseksi olla täysin ja täysillä tyttö tai poika tai jotain siltä väliltä, ja silti toteuttaa kaikkia niitä piirteitä, jotka tuntuvat omilta juuri nyt. Eikä niiden edes tarvitse tuntua omilta enää myöhemmin. Se antaa mahdollisuuden kasvaa, kokeilla ja kuunnella itseään, jotta kaiken ei tarvitsisi olla niin pelottavaa, ja jotta omaa kokonaisuuttaan ei ikinä tarvitsisi hävetä.






Sukupuolineutraalius ei pakota ketään hylkäämään sukupuolista identiteettiään ja muuttumaan osaksi tasapäistä massaa, päinvastoin - se antaa luvan ja mahdollisuuden olla tyttö, poika, intersukupuolinen, transsukupuolinen, täysin määrittelemätön - ja silti yhtä lailla erilainen ja samanlainen verrattuna muihin kuin me kaikki, joka tapauksessa, olemme.

Perussuomalaisnuoret ovat huolissaan myös poikien huonommasta koulumenestyksestä. Sukupuolineutraalin kasvatuksen vieminen kouluihin nähdään uhkana poikien oppimistarpeet huomioivalle opetukselle.

Samaan aikaan voisi pohtia, kuinka paljon "pojat on poikia"-asenne on vaikuttanut poikien oppimistuloksiin. Tai se, että poikien nyt yleisesti oletetaan olevan parempia luonnontieteellisissä kuin humanistisissa aineissa? Tai se, että jos poika ei pyydä apua tunnilla tai hakeudu tukiopetukseen, niin hän kai sitten osaa. Mutta saadessaan huonoja koetuloksia, hän on luultavasti vain laiska, jalkapallohuligaani, murrosikäinen, jotain sellaista.

Ei kysymys ole pelkästään opettajien asenteista. Uskallan väittää, että suurin osa opettajista on valtavan edistyksellistä, taitavaa ja oppilaitaan kunnioittavaa porukkaa. Kysymys on järjestelmän tasapäistävyydestä, kiireestä, valtavista työmääristä niin oppilailla kuin opettajilla, byrokratian jähmeydestä ja ennen kaikkea, mielestäni, syvään juurtuneista yhteiskunnan asenteista. Se, että kymmeniä vuosia vanhemman, yhden aineen opettajan mielestä "pojat on poikia" tai "pojat ovat hyviä jalkapallossa" ei ole useinkaan yhtä paineistavaa ja pahimmillaan haavoittavaa kuin se, että sama asenne välittyy koko luokan, koko koulun, koko kaupungin ja koko niversumimin mittaisen somen ilmapiireistä. Kotoa. Kavereiden katseista.

Tarvitaan pitkäjänteistä, muutokseen sitoutuvaa työtä. Kotikasvatuksessa, päiväkodeissa, kouluissa, päättäjissä, mediassa, taloudessa ja teollisuudessa.

Itse koulussa muutos ei ole helppo, koska siihen sisältyy niin paljon enemmän kuin pelkkä asennemuutos. Asennemuutos on kuitenkin jotakin, jota ilman uudistuminen ei toteudu.

Oppivelvollisuuden alaisia lapsia ja nuoria on maassamme valtavasti, rahaa koulutuksen kehittämiseen ei juuri tipu, koska vain digitalisaatio nähdään pelastavana enkelinä. En tuomitse koulujen digitalisaatio-ajatusta kokonaan, sillä yhä suurempaa digitalisaatiota kohtihan koko maailmamme on siirtymässä. Kyseenalaistan lähinnä ajatukset digitalisaation kiireellisen edistämisen taustalla. Omatoimisuus ja sisältöjen tuottaminen pienestä asti vain tähtäimessä kansainvälinen kilpailukyky. Kilpailun ihanne, joka johtaa pian oppilaiden väliseen kilpailuun. Mun softat on paremmat kun sun softat.

Digitalisaation edistäminen vain ajatuksella, jossa se luo tulevaisuuden startup-yrittäjiä, digialan moniosaajia, on lyhytnäköistä. Digitalisaatiotakin voisi kyllä hyödyntää yhä yksilöllisemmin yhteisöllisessä opetuksessa. Sillä tarkoitan sitä, ettei yksilöiden huomioimisen tarvitse tarkoittaa veristä kilpailua ja yksinäisyyttä. Se voi tarkoittaa ryhmien muodostamista ja oppimisen uudistamista uusilla tavioilla, joissa ikä tai sukupuoli ei ole enää määräävin tekijä, vaan kiinnostuksenkohteilla, vahvuuksilla ja vaikeuksilla on enemmän tilaa näkyä. Enemmän tilaa tulla hyväksytyiksi. Peruskoulussakin yksilön ominaisuudet ja ennen kaikkea ajatukset paremmin huomioimalla voitaisiin muodostaa uudenlaisia ryhmiä ja tapoja, joilla erilaiset kohtaavat toisia erilaisia, eri tavoin samanlaisia, eri yhteyksissä.

Koulu, työpaikat, kodit, harrastukset, kaveripiirit, mainokset, viihdeteollisuus, talous. Niiden kaiken sisällä, takana ja kohteena olemme me. Me kaikki. Muutos ei siksi voi tapahtua yhden ihmisryhmän ehdoilla. On jo korkea aika tajuta, että maailmamme koostuu ihmisryhmistä, joista yksikään ei ole toista arvokkaampi, tärkeämpi tai lopulta, yksityiskohtaisella tasolla, edes suurempi. Toisilla vain on enemmän valtaa sanoa, enemmän hiljaista hyväksyntää puolellaan. Enemmän "normaaliuden" luomaa turvaa, vaikka itse normaalius taitaa olla vain harhakuva, jota eivät toteuta länsimaissa kuin Barbie ja Ken.
Ilmassa välillämme liikkuu käsityksiä ja olettamuksia kuin haamuja menneisyydestä - kuiskauksia, joilla ei enää ole todellisuuspohjaa. Ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Kaiken ylimääräisen alla meistä jokainen on erilainen ja silti sanmanlainen, meistä jokainen kuuluu useampaan kuin yhteen ryhmään, lomittain.

Sukupuolineutraalius, feminismi, translain uudistuksen puolestapuhuminen... Ei niiden tarkoitus ole polkea ketään. Niiden tarkoitus on rakentaa tätä maailmaa sellaiseen suuntaan, jossa voimme keskittyä olennaisiin, yhteisiin asioihin. Olla vahvasti ja vapaasti tyttöjä, poikia, välillä tyttöjä, välillä poikia, transtyttöjä, transpoikia, intersukupuolisia, ei mitään, kaikkia, nuoria, vanhoja, tummia, vaaleita, ylipainoisia, normaalipainoisia, alipainoisia, ateisteja, harrasuskovaisia, kasvissyöjiä, sekasyöjiä, keliaakikkoja, kehonrakentajia, pitkäiaikaissairaita, ironmaidenfaneja, robinfaneja, pinaattikeitonvihaajia, riisipuuronrakastajia, ihmisiä.


Ja kun olemme ihmisiä, voimme kohdata toisemme ihmisinä. Vaikeuksinemme, väärinkäsityksinemme, kirosanoinemme, loukkaantumisinemme. Iloinemme, suruinemme, haaveinemme, epätoivoinemme, suunnitelminemme, mutta emme yksin.

Vaan yhdessä, erilaisina. Tänään. huomenna ja tulevaisuudessa.

Vittukyrpä. Nii.










//Kuvat by:

Minä itse 12-vuotiaana hiihtolomalla, kun järjestin barbien muuttumisleikin ja muotikuvaukset. En silloin tajunnut, että osasta tuli aika karmivia. Kerrankin löysin kohteen, johon niitä hyödyntää. 

Muistaakseni kyseisessä leikissä joku barbeista päätyi tuolloin seurustelemaan muotikuvaajan kanssa ,ja muut tulivat mustasukkaisiksi, mutta muotikuvaaja paljastuikin petturiksi, joka pyöritti ihmiskauppaa ja pahoinpiteli uhrinsa. Lopulta pahoinpidellyt tulivat julkisuuteen uusissa muotikuvissa mustelmineen ja muotikuvaaja-sutenööri tuomittiin vankeuteen, mutta SE on toinen tarina. ;D

Arjen havinaa

Kojelaudan kello näyttää liikaa suhteessa liikenteeseen. Aurinko on delegoinut pilvipeitteelle kaiken, mitä yö ei ole vielä verhoillut tasavärisellä bulkkipimeydellä. Taivaalta sataa pehmeitä riekaleita painavaa, valkoista vettä. Heti imurin kaappiin sullomisen jälkeen koirankarvat  valtaavat taas sohvapöydän alatason. Vatsa on liian täynnä, posket eivät enää mahdu valokuviin ja vihlovan hartian alueelta leviää tyytymättömyyttä alahuulen asentoon asti.

Arki.

Jokapäiväistä leipää, johon en käytä leipäveistä, koska silloin se ei maistuisi samalta. Revin siististi, mutta tunteella, eikö se trendikäs nyhtö ollutkin in.

Kotioloissa, karvalankamatolla, kännykän lääppimistä liian myöhään illalla, muumilakanoita, uutisten tunnari ja värinähälytys.

Helsingin Sanomat, tomaatin nestettä kolumnistin pikkukuvan naamalla. Jäähtynyt teepussi mukissa, talouspaperirulla, kolme tummunutta hopealusikkaa koulurepun pohjalla - käytän niitä iltapäivisin raejuustossa, aina sitä yhtä, jonka luulen pelkästään olevan mukana.

Kauppakuitteja, vanhaksi menneitä Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisen etukuponkeja, pahvisia kanta-asiakkuuskortteja, joiden pintaan sade ja terotinroskan kaltainen tumma tomu ovat piirtäneet kuin tuhkaa.

Suomalaisia kurkkuja, vaakanumerolla 27. Sinisiä kauppakoreja, sinisiä busseja, sinistä ilmaa juuri ennen suhisevaa Hämeentien pimeää.

Kosteat sormikkaat pikkueteisen patterilla. Jostakin kuin varjona keittiön kaakeliin hivuttautunut tahra. Se on ehkä kahvia. Lähtee fairylla. Tai sillä S-ryhmän vastaavalla, jonka nimeä en nyt muista.

Isäni joskus päivitti päivittäin blogia vain kertomalla, miten ulkona sataa. Ja että televisiossa taas hymyillään. Ja että Neuvostoliitto oli joskus olemassa. Että soitettiin bändissä ja puhuttiin ruotsia. Että nyt tulee antiikkia antiikkia. Ja elämä on sellaista. Mutta nyt pitää lopettaa, koska menen kauppaan ostamaan appelsiinimehua.

Se oli arki, joka piti kiinni. Josta ei tarvinnut pitää kiinni, koska vaikka kojelaudan kello on kesäajassa, aika kuljettaa. Sade lakkaa. Mennään kauppaan.

Minun oloni ei ole nyt paha, ahdistunut, vaikeroiva, sisältäpäin sortuva. Se on toiveikkaan hidas, kuulosteleva. Etsin arjesta sen ihastuttavia, kerroksittaisia sävyjä, elämän riimejä, värejä. Toivon yhä, että myös isä jaksaisi kiinnostua yksityiskohdista. Havisevasta pölystä nurkissa. 

En tietenkään voi vaatia. En tiedä, mitä siellä on olla. Silmien takana. Tiedän vain, mitä on olla täällä. Enkä aina edes sitä. Ajoittaisten kuvotuksen myrskyjen silmässä, itsessä, jäykistyessä, toivon aina, etten olisi minä. Että voisin lehahtaa olemaan yksityiskohta tai happimolekyyli matkalla tuoksusta toiseen, sitoutumatta mihinkään, varsinkaan kehoon tai arkeen.

Mutta sitten taas, joskus loskan luiskahtaessa kengän varresta sisään, minua naurattaa. Löydän sisältäni kolon, jossa jokin varmuus asuu, jokin itsenäinen ja oma. Löydän arjen askelmerkkien välistä kutkuttavaa ilmaa, huumoria itseni keskeltä ja lupaa olla minä. Ihan itse.

En vieläkään pysty rentoutumaan, jos joku halaa. Mutta itken onnesta, kun huomaan, että silti ympärilläni on käsivarsia. Trampoliinina toimivia, yhteisiä hymyjä, hetkiä ja levollisuutta, aikaa huojua ja hihittää.

Kun kauan kauan sitten nukuin vielä korkealaitaisessa sängyssä, vanhempieni sängystä noin puolentoista metrin päässä, oli joka ilta kysymys rohkeudesta. Äiti luki minulle jostakin ja sain pitää kiinni kädestä niin kauan kuin koin sen tarpeelliseksi. Minua pelotti, kun en tiennyt, millaisiin uniin putoan, kuka niistä on vastuussa, mikä määrä painajaisia kuussa on tavallista ja mikä kohtuutonta.

Joka ilta, kun tunsin äidin jo melkein nukahtavan, otin itseäni niskasta ja sanoin: "En tarvitse enää sormea."

Sitten irrotin äidistä ja olin yön itseni kanssa, sängyn laitojen sisäpuolella, ja se pieni varmuuden otus saattoi harjoitella kasvamista rauhassa. 

Minä olen tukehduttanut sen omalaatuista ääntä kamalan monta vuotta. Mutta tuntuu kuin hiljalleen alkaisin tajuta, mitä se yrittää minulle sanoa.

Arki on lahja, turvallinen kehys. Aika kelluttaa, kun siihen luottaa. Yksityiskohdissa ja sattumuksissa on kiehtovaa voimaa. Ympärillä on käsivarsia. Kun uskallan luottaa, että minut nähdään, eri valoissa, ja eri kulmista, mutta säilyn silti kokonaisena, voin huokaista helpotuksesta. Ollakseni minä, en tarvitse enää sormea. Mutta ympäröiviä elämiä minulla on lupa halata.