Yksi kaikkia vai kaikki yhtä vastaan - mitä vapaudella tarkoitetaan?

Mitä yhteistä on eutanasiakeskustelulla, Suomen sote-malleilla, lukion uudella tuntijakokokeilulla ja ravintolassa pöytään ojennetulla ruokalistalla?

Niissä kaikissa tavoitellaan valinnanvapautta. Tilaa, jossa ihmisellä on oikeus päättää itse, mitä tehdä kehollaan, elämällään, tulevaisuudellaan ja makuhermoillaan. Ihmisellä on vapaus, eli oikeus tehdä päätöksiä itse, yksin, riippumattomasti, omaan harkintakykyynsä nojaten.

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan." , sanotaan YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1. artiklassa vuodelta 1948. Yhdessä lauseessa kytketään toisiinsa neljä suurta ja perustavanlaatuista asiaa. Neljä asiaa, joiden toteutuessa jokaisen ihmisen kohdalla maailma olisi tasapainossa ja tarve konflikteihin olematon. Vapaus, tasa-arvo, ihmisarvo ja oikeus.

Kysymys vapauden toteutumisesta sisältää paljon eikä sitä voida käsitellä tasa-arvosta irrallisena. Jotta vapaus todellisessa luonteessaan toteutuisi, kaikkien tulisi voida olla syntymähetkellään, elämänsä lähtöruudussa, yhtä vapaita. Siksi, koska täydellinen vapaus sisältää rajoittamattomuuden ajatuksen. Sen, että ihminen voi tehdä valintoja itsenäisesti, ympäristönsä siihen vaikuttamatta. Jos ympäristössä muut ovat vähemmän vapaita, esimerkiksi taloudellisen tilanteensa tai jonkin hallintojärjestelmän rajoittamia, ei enemmän vapaa yksilökään voi olla täysin vapaa. Häntä rajoittavat hänen etunsa, esimerkiksi varallisuutensa tai korkea asemansa suhteessa muihin. Ne rajoittavat häntä siksi, että ilman niitä hän ei olisi vapaa tekemään asioita, jotka hän niiden avulla pystyy tekemään. Hänen vapauteensa vaikuttaa siis hänestä riippumaton ympäristö, jota hän ei syntyessään ole ollut vapaa valitsemaan.

Sen sijaan oikeasti mahdottomassa, mutta mielikuvissa mahdollisessa tilanteessa, jossa kaikki syntyisivät täysin tasa-arvoisina kaikkien itsensä ja ympäristönsä ominaisuuksien puolesta, kaikki olisivat vapaita. Elämä todella olisi se tyhjä taulu, jonka täyttäminen on yksin yksilön valintojen varassa.

Tietenkin on huomioitava myös biologiset seikat; perintötekijät, sairaudet, alttius oppia ja niin edelleen. Vapaus valita tarvitsee kumppanikseen kyvyn ajatella. Siksi täydellinen vapaus tarvitsisi seurakseen täydellisen kyvyn ajatella; rajattoman aivokapasiteetin, jonka avulla punnita jokaista mahdollista vaihtoehtoa seurannaisvaikutuksineen ja verrata niitä keskenään.

Näin ajatellen täydellinen vapaus on utopia, jota ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa. Silti myös YK:n Ihmisoikeuksien julistuksen 1.artiklan sisältämä ukaasi yhdistää vapauden tasa-arvoon, käsitteeseen, johon se yhdistää myös kaikki muut oikeudet. Ihmisoikeuksien julistus on julistus kaikkien ihmisten oikeuksista, vapauksista ja velvollisuuksista. Se on siis julistus tasa-arvosta. Näin ollen on mahdotonta puhua yhdestäkään ihmisoikeudesta puhumatta samalla tasa-arvosta.

Vapaus on vahvasti pinnalla poliittisessa keskustelussa globaalin markkinatalouden aikana. Siinä missä perheet, suvut, kansat, valtiot, uskonnot tai muut ryhmät ovat eri aikakausina olleet keskustelun yksikköjä, ovat palvelukulttuurin ja globaalin talouden ajassa keskiössä ennen kaikkea yksilöt. Vaikka maailmassa on enemmän ihmisiä kuin koskaan ennen, maailmanlaajuisesti hallitseva länsimainen, niin poliittinen kuin kaupallinen, puhe tarkentaa aina lopulta yksilöön; yksilön vapauksiin, oikeuksiin, mahdollisuuksiin ja elämänkaareen.

Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat moniäänisen tiedonvälityksen, jossa yksilön on mahdollista nousta maailmanlaajuiseen tietoisuuteen "ohituskaistaa" - ilman pitkällistä opiskelua, varakkuutta tai edes välttämättä tasaisia ja turvallisia asuinoloja. Useimmiten mahdollista on myös vastaanottaa tietoa, trendejä ja mielipiteitä valikoiden ja muodostaa oma käsityksensä maailmasta, fyysisestä ympäristöstä riippumatta.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Ihminen on enemmän kuin fyysinen kehonsa ja ajattelevat aivonsa. Yksilö ja hänen arvonsa ja ajatuksensa ovat aina sidoksissa siihen ympäristöön, jossa hän kasvaa ja elää. Globaalin tiedonvälityksen ajassa on kapeakatseista nähdä yksilö vain ainutlaatuisena, globaalina toimijana, joka tietää aina, mitä haluaa ja etsii keinoja tavoitteidensa saavuttamiseksi. Fyysisen ympäristön merkitys ei hämärry, vaikka ihmiselämä saa uusia ulottuvuuksia. Se voi pikemminkin syventää hämmennystä ja vaikeuttaa ihmisen valintoja.

Maailmassa, jossa yhteiskunta ja yksilön toimiminen siinä on enää vain hyvin harvoin ideologisesti rajoitettua, on helppo ajatella, ettei yksilön aivopesu enää ole mahdollista. Todennäköisempää kuitenkin on, että se aivopesu, joka vielä toisessa maailmansodassa toteutettiin Hitlerin radiolähetyksinä ja kansankokoontumisina, toteutuu nykypäivänä enemmän vaivihkaa - vähemmän tarkoituksella ja vähemmän kohdennetusti, mutta silti vahvasti ja vaikutuksineen.

Globaali maailmantalous ja tiedonvälitys luo etenkin hyvinvoivassa asemassa elävälle ihmiselle illuusion siitä, että hän on täysin vapaa. Vapaa valitsemaan, mihin rahansa käyttää, mitä mediaa seuraa, miten ja missä tekee työnsä, ketä äänestää ja mihin uskoo. Silti korkeassa asemassa olevilla ihmisillä ja etenkin kasvavilla ja laantuvilla trendeillä on valtava vaikutus siihen, miten ihminen käyttää vapautensa.

Vielä esimerkiksi Hitlerin Saksassa propaganda kohdistui tiettyyn ihmisryhmään, kolmannen valtakunnan saksalaissyntyisiin ja tavoitteli tiettyä päämäärää, Saksan maailmanherruutta ja ihmisen rodunjalostusta. Nykypäivänä propagandaa tuotetaan hajanaisemmin, eri tasoilla ja välineillä. Sillä ei enää ole yhtä tarkkarajaista kohdetta tai tavoitetta. Kaupallinen propaganda, mainonta, tähtää kasvavaan kulutukseen ja myyjän kilpailuetuun. Se on kuitenkin epämääräinen tavoite, johon tähdätään kokeilemalla: josko tämä syötti purisi, josko ihmiset innostuisivat tästä. Kohderyhmän mieltymyksiä selvitetään kuluttajatutkimuksin ja netti täyttyy evästeistä, mutta kaikki tapahtuu silti silmät sidottuna. Pörssikursseja seurataan kuin sääilmiöitä, sillä tuottajalle kuluttaja ei ole enää oikea ihminen, vaan keskiarvo ja barometri. Siinä, missä raha on nollia avaruudessa, trendit ja ihmiset ovat kuin toinen laji, jonka liikkeitä pyritään ymmärtämään.

Tilanne kietoutuu vapauden ympärille. Jos ennen ihmisiä yritettiin huijata, nykyään heidät yritetään saada huijaamaan itseään. Vapauden nimissä tuotetta tai palvelua ylistävä ihminen, joka häivyttää taakseen myynnistä hyötyvän osapuolen, on paras mahdollinen mainos.

Kaupalliset tuottajat pyrkivät kasvattamaan tuotteensa menekkiä kasvattaakseen yritystään ja sitä kautta omaa hyvinvointiaan. He tavoittelevat asemaa, jossa vakaa ja muita parempi tulotaso mahdollistaisi heille vapauden. Vapaus tarkoittaa heille siis vapautta valita tarjolla olevista vaihtoehdoista paras sen hinnasta riippumatta: siis toimia osana sitä taloudellista "höynäyttämisketjua", jota he itse ovat luomassa. Ketjun huipulla kaikki vaihtoehdot ovat avoinna, mutta epävarmuus ei ole kadonnut. Kaikki voi yhä muuttua, trendi keinahtaa toiselle kyljelleen, dollarin arvo heikentyä, osake menettää arvonsa ja korttitalo kaatua. Markkinatalouden sanelemassa nykyajassa ajatus hyvinvoinnista on sidottu ajatukseen tasapainottelusta tietämättömyyden rajalla - ajatukseen kilpailusta ja menestymisestä, eli kyvystä olla huijausketjussa muita ovelampi. Oveluuden kierteessä voidaan kysyä, onko ovela menestyjä vapaa vai vain rahan valtaan perustuvan haavemaailmamme sätkynukke.

Jälkiteollinen, yksityisten palveluntarjoajien pyörittämä talous, joka perustuu kilpailulle ja tarpeiden luomiselle, eli jatkuvalle vapauden nimissä toteutettavalle huijaamiselle, on järjestelmä, jossa ihminen etsii vapautta takertumalla yhä tiiviimmin itseään kahlitseviin voimiin.

Kiinnostavaa on, miten jo Ranskan vallankumouksen aikana muodostunut oikeisto-vasemmisto -akseli suhtautuu vapauden ja tasa-arvon käsitteisiin. Molemmat puolustavat ehdottomasti vapautta, ainakin sikäli, kun vapauden ajatellaan mahdollistavan yksilön hyvinvoinnin ja toimivan siten myös ihmisarvoisen elämän synonyyminä. Akselin eri laidoilla keinot vapauden tavoittamiseksi nähdään kuitenkin eri tavoin. Ero perustuu niiden näkemyksiin yhteisöstä tai laajemmin yhteiskunnasta.

Äärimmäisimmillään oikeisto näkee yhteiskunnan yksilönvapautta rajoittavana holhouslaitoksena, jossa toisten, esimerkiksi älyllisesti lahjakkaampien, vapaus menestyä tukahdutetaan pakottamalla yksilöt huolehtimaan toisistaan esimerkiksi korkean verotuksen tai tasapäistävän koulutusjärjestelmän avulla.

Vasemmistossa yhteiskunta nähdään sen sijaan yksilönvapauden mahdollistajana - elimenä, joka tukee heikoimpia ja pyrkii tasa-arvoon, jotta kaikilla olisi vapaus elää ja olla onnellisia, vapaus muodostaa itse hyvinvointinsa tasa-arvoisista lähtökohdista niin kauan kuin se ei rajoita muiden vapautta tai hyvinvointia. Vasemmistolainen ajattelutapa näkee vapauden tarpeena ja lähtökohtana hyvinvoinnille, ei ansiona, jonka yksilö voi ominaisuuksillaan saavuttaa.

Omien arvojeni ulkopuolellakin näen vasemmistolaisen ajattelutavan oikeampana, jos todella puhutaan vapaudesta. Minusta on nimittäin hyvä erottaa toisitaan vapaus ja mahdollisuus. Vapaus on arvo ja oletus, josta kasvaa mahdollisuuksia. Sen sijaan, jos ihmisellä on jo syntyessään korkeammat mahdollisuudet menestyä kuin ympäristöllään, se ei tee hänestä vapaampaa, vaan onnekkaamman.

Jos oikeisto todella ajaa yksilönvapautta, sen ei tulisi väheksyä yhteiskunnan "holhousta". Sen sijaan, jos oikeisto ajaa vain yksilön mahdollisuutta menestyä, ja samalla allekirjoittaa sen, ettei tuo mahdollisuus ilman tasa-arvoa ole kaikille mahdollinen, olkoon niin.

Oikeisto voi ajaa esimerkiksi matalaa verotusta, jotta ihmiset, joilla on jo valmiiksi mahdollisuuksia, olisivat vapaampia käyttämään mahdollisuutensa. Tämän perusteleminen yrittäjähenkisyydellä ja sillä, miten "toiset ovat vain ahkerampia ja yritteliäämpiä kuin toiset" on kuitenkin törkeää maailmassa ja maassa, jossa ihmisten mahdollisuuudet eroavat jo syntymähetkellä räikeästi toisistaan. Esimerkiksi matalan verotuksen puolustaminen yksilönvapautta peräänkuuluttamalla on paradoksi. Jos ajatellaan, että julkisten palveluiden hyvä ylläpito rajoittaa yksilönvapautta, on ajateltava samalla, että yksilönvapaus on yhteiskunnassa jo toteutunut.

Vapaus on käsite, jota tulisi käyttää harkitummin kuin sitä nykyisin käytetään. Se on tavoittelemisen arvoinen, suorastaan utopistinen tila, joka sisältää ajatuksen tasa-arvosta. Jos vapautta ajetaan ajamatta samalla tasa-arvoa, ollaan jälleen tilanteessa, jossa ihmisarvo punnitaan yksilön lähtökohtien perusteella.

Totuudenjälkeinen taika - mihin tarinaan tahdomme kuulua

Olipa kerran. Kunnes tapahtui jotakin mullistavaa. Ja sitten ei enää ollutkaan. Ei ainakaan koskaan kuten ennen. Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka.

Ihminen rakastaa tarinoita. On aina rakastanut. Oli kyseessä sitten luolan seinään maalattu metsästyssaalis, päreen palaessa kähisten kuiskittu kansantarina, valkokankaalla kiinni juostu rakastettu, laukussa kosteudesta käpristynyt dekkaripokkari tai tekstiviesti, joka pysäyttää sydämen hetkeksi. You're a wizard, Harry. Run, Forrest, run! Lahtist ja konekiväärii. Syökää kanaa! Tahdon.
Kun kyyhkyset katosivat, kuinka koulutat lohikäärmeesi, kuinkas sitten kävikään, kuinka Jeesus paransi halvaantuneen ja how I met your mother.

Tarinoita on aivan kaikkialla. Paitsi, että niitä on paikoissa ja tilanteissa, joihin niitä mennään katsomaan ja kokemaan, niitä on myös hetkissä, joissa etsimme, rutiininomaisesti tai epätoivoisesti, totuutta.

Jo lapsena me opimme ja meille opetetaan, miten tunnistaa tarinan ja totuuden ero. Että keijuja ja ihmissusia ei oikeasti ole olemassa eikä se näyttelijä, jonka roolihahmo televisiossa juuri sulki seesteisenä silmänsä, oikeasti kuollut.

Silti tarinoissa nähdään tärkeä kasvatuksellinen arvo. Niihin lapsen tulisi peilata omaa elämäänsä ja käsityksiään totuudesta. Niihin sisällytetään opetuksia. Nallella on hauskempaa, kun se ottaa kaikki mukaan leikkiin. Kaveria ei jätetä. Toista ei saa satuttaa. Ei saa roskata. Toisaalta myös paha saa palkkansa.

Saako? Ja mikä sitten tekee jostakusta pahan? Mikä määrä pahaa on niin paljon, että joku ansaitsee saada siitä palkkansa? Mikä on oikea palkka?

Näitä kysymyksiä ei, ainakaan nykyisin, juuri käsitellä lastenkulttuurissa, koska ne ovat aikuistenkin maailmassa liian suuria täysin purettaviksi. Niiden pohtiminen herättää ristiriitoja ja luo konflikteja. Aikuiset ovat kysymysten äärellä usein vastakkain, vihaisia, peloissaan. Ja etsimässä totuutta.

Yhtä intohimoisesti kuin kullankaivajat, aikuiset etsivät totuutta, mutta ennen kaikkea jotakin sellaista, joka todistaisi totuuden totuudeksi. Joskus todisteeksi kelpaa vuosia opiskelleen asiantuntijan tai muun auktoriteetin lausunto, medialähteiden jutut tai oma koulutus materiaaleineen, joskus ystävien, läheisten tai suurenkin yhteisön yleinen mielipide, joka pohjautuu yhteiseen historiaan, arvopohjaan ja näkemyksiin. Yhä useammin totuutta etsitään yksin, omiin kerroksiin syventymällä, eri lähteisiin sokkona sukeltamalla ja omia tunteita ja reaktioita pikkutarkasti syynäämällä. Miltä minusta tuntuu? Kerro, kerro kuvastin, ole kiltti.

Tämä yksilökeskeinen totuusjahti ja sen seuraukset etenkin politiikassa ovat synnyttäneet käsitteen "totuuden jälkeinen aika". Sen mukaan elämme ajassa, jossa totuus on enää sivuseikka, koska ihmisiä ei kiinnosta, mikä on totta - ihmisiä kiinnostaa, mikä tuntuu hyvältä ja palvelee heidän omaa etuaan.

En kiistä, etteikö olisi olemassa absoluuttisia totuuksia, joita ihmiset vain kieltävät. Mutta kiistän, että he kieltäytyisivät hyväksymästä totuuksia samalla kuitenkin tiedostaen, että ne ovat totuuksia. Kiistän, että totuus olisi menettänyt merkityksensä ihmisen elämässä.

Ihminen etsii elämälleen tarkoitusta, siis totuutta. On aina etsinyt. Vuosituhansien ajan totuus löytyi milloin mistäkin jumalasta. Kaikki maanpäälliset, jopa oman mielen sisäliset tapahtumat kyettiin selittämään uskonnon avulla. Niin tapahtuu isojen ihmismassojen elämässä yhä. Uskonnon tai jonkin muun vahvan intohimon kautta.

Hiljalleen historiassa siirryttiin vannomaan maallisten hallitsijoiden ja sukujen, sitten järjestelmien ja aatteiden nimeen. Tieteen, tutkimuksen ja teorioiden nimeen. Kaikkea on aina nimitetty totuudeksi, mutta yhä totuus päivittyy. Vain koska emme voi nähdä tulevaisuuteen tai kysyä mistään varmasti, miten asiat todella ovat tai miten niiden pitäisi olla, meidän täytyy luottaa tuoreimpaan tietoon. Toisin sanoen, totuus perustuu aina viime kädessä luottamukseen. Ja luottamus on tunne.

"Elämme totuuden jälkeistä aikaa" -fraasiin sisältyy usein ajatus, että nykypäivänä on ihmisiä, jotka ovat vain niin vihaisia ja itsepäisiä, että kieltävät totuuden, vaikka aivan hyvin tietävät, miten asiat oikeasti ovat. Että he kieltävät totuuden, kunhan vain saavat tahtonsa läpi.

On kuitenkin erotettava toisistaan aidot uskomukset ja niiden palvelemiseen tähtäävät keinot. Toisin sanoen ihminen, joka levittää netissä valeuutisia maahanmuuttajien tekemistä raiskauksista edesauttaakseen esimerkiksi kaikkien Suomeen saapuneiden muslmipakolaisten palauttamista, ei välttämättä toki usko levittämiensä uutisten todenperäisyyteen itsekään. Hän siis "valitsee totuutensa" välittämättä faktoista, kuten totuudenjälkeisestä ajasta puhuttaessa usein sanotaan. Taustalla on kuitenkin vakaata uskoa johonkin sellaiseen, mitä henkilö pitää totuutena. Hänelle totuus on esimerkiksi, että pakolaisten integroiminen länsimaiseen yhteiskuntaan on mahdotonta ja aiheuttaa aina vain kestämättömiä kulttuuritörmäyksiä. Hänelle totuus on, että terrorismi tai raiskaaminen kuuluu muslimikulttuuriin. Hänelle totuus voi olla, että ihonväri tai uskonto määrittää ihmisen arvon. Ihminen voi uskoa myös asioihin, joihin uskomista ei myöntäisi itselleenkään.

Kun ihminen uskoo löytäneensä totuuden ja on onnistunut vakuuttamaan itsensä, kantaa on vaikea horjuttaa. Ihminen rakastuu totuuteensa, koska se määrittää häntä itseään. Jos minä olen ensin uskonut itse ja sitten vakuuttanut muille, että ruoho on vihreää, en halua uskoa, että se on punaista, vaikka näkisin sen omin silmin, koska silloin joutuisin järjestämään koko maailmankuvani uusiksi, kyseenalaistamaan jopa mielenterveyteni. Jos olen joskus nähnyt asian näin, mutta se ei olekaan näin, voinko luottaa itseeni? Luottamuksen menettäminen itseen on kenties järkyttävintä, mitä ihmiselle voi tapahtua, koska kukaan ulkopuolinenkaan ei voi pelastaa sellaista, joka murenee sisältäpäin.

Totuuttaan muuttaessaan joutuu myöntämään olleensa väärässä, siis tehneensä virheen, koska totuuden käsitteeseen sisältyy absoluuttisuus. Se, että totuuden kanssa ristiriidassa olevat asiat ovat epätotta. Virheen myöntäminen aiheuttaa häpeää. Tunteen siitä, että olen hukannut aikaani, ollut tyhmä. Pahinta kaikista, olen ollut tyhmempi kuin ne, jotka alusta asti tiesivät totuuden.  Siis tyhmempi kuin ne, jotka ovat tässä tarinassa minua vastaan. Tyhmempi kuin pahikset. Vai onko niin, että minä olen pahis?

Lopulta ihminen etsii totuutta ennen kaikkea löytääkseen itsensä. Jos en tiedä, mikä on totta, en tiedä, olenko itsekään totta. Jos minusta ajatellaan tai sanotaan jotakin muuta kuin itse ajattelen olevani, mistä voin tietää, etteivät sanojat tiedä paremmin kuin tiedän itse? Jotta pysyn koossa enkä sorru vihaamaan ja pelkäämään itseäni, minun on tukeuduttava argumentteihin, jotka tulevat kunnioittamiltani ja arvostamiltani ihmisiltä. Siis valittava totuuteni. Vastaavasti voin yrittää selvitä yksin ja puolustautua minua tai ajatuksiani vastustavia argumentteja kohtaan vihalla ja yhä kärkevämmillä vasta-argumenteilla. Siis valita totuuteni.

Minusta ihmiset ovat siis halki historian etsineet sitä oikeaa, absoluuttisinta ja objektiivisinta totuutta niin itsestään kuin maailmastaan ja etsivät yhä. Lisäksi he ovat aina valinneet totuutensa. Ja valitsevat yhä. "Totuudenjälkeinen aika" syntyy korkeintaan uusista keinoista. Globaalista sosiaalisesta mediasta, nopeasta tiedonvälityksestä, ilotulituksen lailla syntyvistä ja kuolevista kohuista, trendeistä ja ilmiöistä sekä rahan vallasta. Siitä, miten valheella ja kärjistyksillä on yhä helpompi ansaita rahaa ja mainetta. Siitä, miten ääntään on kärjistämättä vaikea saada kuuluviin. Siitä, miten yksinäisyytensä voi unohtaa vihan lietsonnan ollessa yhteistä ja siitä, miten helppo netin äärettömyyteen on eksyä.

Asia, jota ei kuitenkaan minusta vielä sanota ääneen riittävästi, on, etteivät tarinat ja totuus oikeastaan ole erossa toisistaan. Kirjat ja elokuvat syntyvät tekijöidensä sekä aikansa ilmiöiden ja ihmisten peilkuviksi. Tarinat syntyvät unelmista ja yrityksestä ymmärtää maailmaa ja ihmistä. Hahmot ja juonenkäänteet kuvaavat ja symboloivat oikean maailman asioita.

Me paitsi rakastamme lukea, kokea ja keksiä tarinoita, myös luomme niitä arkeemme ja haluamme elää niissä. Haluamme rakentaa Facebook-aikajanallemme, Instagramiimme ja LinkedIniimme tarinan elämästä, joka kulkee kronologisesti, järkevästi ja tavoitteellisesti, koska haluamme näyttää sen tarinan muille ja uskoa siihen itse. Kun uudenvuodenraketit räjähtelevät, me haluamme tarttua toista kädestä, juoda kuohuvaa ja katsoa taivaalle, koska haluamme ajatella, että elämämme tarinassa kääntyy taas yksi merkityksellinen sivu. Kun joku vaikutusvaltainen henkilö sanoo jotakin sykähdyttävää, tartumme lauseeseen, twiittaamme ja käytämme sitä, painamme sitä paitoihin. Haluamme, että se lause on lause, jonka joskus kerrotaan muuttaneen maailmaa, ja että me olimme mukana muuttamassa sitä. Mukana elämämme, ihmiskuntamme ja maailmamme suuressa tarinassa.

Uskon, että vahva halu kuulua tarinaan aiheuttaa paitsi elintärkeän merkityksellisyyden kokemuksen, myös ylilyöntejä totuuksien tulkinnassa ja aggressiivisuutta totuuksia puolustettaessa. Siksi, koska tarinamme on kaikki, mitä meillä on.

"Totuudenjälkeinen aika" ja sen ilmiöt toistuvat aikoina, jolloin ihmiset kokevat turvattomuutta ja maailma on monin tavoin myllerryksessä. Silloin on vaikea luottaa samoihin auktoriteetteihin, joihin rauhallisempina aikoina luotettaisiin. Silloin koetaan, että tarina, johon kuulumme, on tärkeässä käännekohdassa ja on myös meidän vastuullamme vaikuttaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Silloin marssitaan kaduille etsimään totuutta. Se on ylilyöntien, mutta myös äärimmäisen osallisuuden aikaa.

Koska lopulta tarinat ovat totta ja totuus on tarinoita, minusta olisi jo korkea aika muuttaa se narratiivi, jossa lapsi kasvaa aikuiseksi, kun lakkaa uskomasta taikuuteen. Arkitodellisuuden erottaminen satukirjasta on tietenkin välttämätöntä, mutta tapahtuu yleensä aivan omalla painollaan. Tärkeää olisi, että aikuiset harjoittelisivat luopumaan tiukasta rajanvedosta totuuden ja tarinan välillä. Silloin olisi helpompaa havaita, miten paljon elämässämme vaikuttaa halumme uskoa onnellisiin loppuihin ja oikeudemukaisuuteen sekä halumme kuulua tarinaan. Jos totuuden ja tarinan raja nähtäisiin yhtä häilyvänä kuin se on, ihmisten olisi helpompi olla armollisia itselleen ja toisilleen sekä antaa totuuksiensa kasvaa ja muuttua. Jos "hihhulointi" nähtäisiin ennemminkin uteliaisuutena, mielipiteen vaihtaminen etsimisenä ja viha eksymisenä, näkisimme toisemme kirkkaammin. Jos totuus olisi lähempänä tarinaa, eri vaiheineen ja intensiteetteineen, ihmisen ei tarvitsisi romahtaa huomatessaan, että nyt meni metsään.

Tietenkään väärän tiedon levittämistä ja vihasta ja epätietoisuudesta syntyneitä vääriä tekoja ei tule missään mittakaavassa hyväksyä. Vanha viisaus kuitenkin sanoo, etteivät ymmärtää ja hyväksyä ole sama asia. Jos suostumme ymmärtämään itseämme, meidän on helpompi ymmärtää toisiamme ja siten lopulta maailmaa.

Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä mörköä, hänelle sanotaan, ettei se ole oikeasti olemassa. Kun lapsi pelkää televisiossa näkemäänsä sotaa, hänelle sanotaan, että se on kaukana. Kun lapsi väittää nähneensä metsässä keijukaisia, hänelle sanotaan, ettei saa valehdella.

Mitä jos sanottaisiin, että kerro lisää. Kysyttäisiin, miksi sinusta? Miksi ei? Mitä jos sanottaisiin vain, että en tiedä, mutta etsitään. Etsitään yhdessä.