Korvat jäässä, nuoruuteni Käpylä

Eilisyön taivaalla oli perunalastun muotoinen kuu. Siellä, korkeimmassa kohdassa tyhjää se jomotti kuin kuhmu pakkasen kiristämässä ilmassa. Jossain roikkui hiuksenpaksuisia pilviä pitkin poikin, ja kylmä vihma hieroi leukaa kuin teräsvillainen hansikas. Oli yö niin täynnä yötä, että läikkyi. Kaiken vaitonaisuus painoi tärykalvoja ja nosti huuruiset kalvot silmiin.

Eilen yöllä, aikavälillä kahdesta neljään, kun valoa on vähemmän kuin pimeää ja hiljaisuus on niin suoniin asti syvää, ettei voi tietää, vaikka kaikkien sälekaihtimien takana ihmiset olisivatkin jo kuolleet tai muuttaneet pois. Kahdesta neljään Pohjois-Helsingissä maailma voi olla jo loppunut, mutta minä en vaan vielä tiedä sitä.

Olin tulossa yökerhosta. Se on eri asia kuin päiväkerho, sillä päiväkerhossa väritetään liiduilla ja yökerhossa ei.

Mulla oli tosi kylmä, koska olin joutunut odottamaan junaa Käpylän asemalla puoli tuntia. Opettelin HSL:n eri lähijunareittien pysäkkejä ulkoa, koska pelkäsin, että aivoni hyhmettyvät, jos en juoksuta niiden läpi dataa niin kuin etikkaa pitää juoksuttaa kahvinkeittimessä kerran kuussa. Enää en muista, mikä tulee Leinelän jälkeen. Huulipuna jäätyi kiinni huuliin.

Bileet ovat kanssakäymisen muoto, jossa ihmisten on tarkoitus olla hyväntahtoisella törmäyskurssilla keskenään ja kerääntyä yhteen niin kuin perunajauhon kimpaleet kasaantuvat reunaan kiisselikulhossa. Mä en ole koskaan ollut erityisen hyvä siinä kiisselissä, mutta kehityn - vapaasta ja tietoisesta pyrkimyksestäni, sillä bilettämisen arvoitus kiusaa mua. Tähän mennessä olen oppinut jopa viihtymään desibelirajoilla ja tanssimaan jalat paikallaan ahtaissa olosuhteissa.

Eilen olin jo aikeissa jättää välistä koko karaokebaarin tohkeissaan pumppaavan tahmaisuuden, mutta leuka jäässä Osmontiellä sain jonkinlaisen ateistisen enkeliherätyksen ja tulin ajatelleeksi, että tässä on paljon, mistä voin jäädä paitsi. Kun sitten vielä törmäsin juhlivan joukkomme jälkipuoliskoon, käänsin lopullisesti toppatakkini ja liityin sittenkin seuraan.

Mä kun olen aina nauttinut enemmän illanistujaisista. Sellaisista, joissa on hämärää ja rumiinlämpöistä ja hiljaista musiikkia, ja joissa ihmiset juovat hiljakseen ja syövät sipsejä yksi kerrallaan ja keskustelevat äkkinäisin käännöksin ja kiiltävin silmin kaikista tärkeistä asioista, kuten viinereistä ja koirista ja EU-politiikasta. Mulle nuoruuden impulsiivisuus, eloisuus ja ylikuumennut itsetietoisuus tulevat yhtä lailla esiin pienissä huoneissa ja tyynykasoissa kuin tärähdellessä ja välkkyessä ja huutaessa.

Silti tämä jo mainittu paitsijäämisen raapiva tunne on yhä olemassa. Mulla on hengästyttävän paljon, mutta tällä hetkellä askarruttaa taas kaikki se, mikä puuttuu. Askarruttaa siis ennemmin kuin varsinaisesti ahdistaa: olen jo hyvin kiitollinen kaikista aina oikeassa paikassa ja useimmiten myös oikeassa olevista ystävistäni ja illanistujaisistani, mutta mua mietityttää puuttuva sektori.

Multa puuttuu humaltuminen, hullaantuminen, hurjistuminen ja hellittäminen sekä näitä usein seuraavat ajautuminen, majoittuminen, mahautuminen ja havahtuminen. Multa puuttuu perseet olalta ja pää pilvistä - ja ennen muuta - kollektiivinen känni.

Mua vilpittömästi kiinnostaa, millaista humalassa on olla. Miltä oikeasti tuntuu ensiksi ja miltä sitten? Koko lapsuuteni ja tähänastisen aikuisikäni mittaisen empiirisen havaintoaineistoni perusteella humalassa on vaiheita ja tyyppejä ihmisestä, iästä, tilanteesta, seurasta sekä nautintatahdista ja -vahvuudesta riippuen. On hihityshiprakka, syvällinen pohdintahumala, provokaatiokänni (jossa keskustellaan politiikasta, uskonnosta, veganismista ja feminismistä, vaikkei ikinä muuten keskusteltaisi), anteeksipyytö- ja avautumisvaihe, väistämätön reiviepisodi tanssilattialla, halailuhumala, "nyt mennään porukalla röökille" -hetket sekä etappi, jossa bilettäjät jakautuvat yhä pienempinä ryhminä lojumaan lähelle huoneen nurkkia ja neuvomaan toisiaan hiljaisella äänellä.

On ollut hetkiä, eilenkin oli, joissa pääsen mukaan johonkin näistä vaiheista. Se on hienoa ja lämmittävää. Silti useimmiten jään auttamattomasti pihalle. Se taas on ymmärrettävää, mutta tekee alakuloiseksi.

En edes ole absolutisti. En vain tule humalaan. Olen kyllä yrittänyt. Mutta päässäni on ilmeisesti jokin pieni, panimoteollisuuden sponsoroima laite, joka liuottaa alkoholin verestäni pois, vaikka miten kittaisin. Olen sitten lakannut yrittämästä, kun se on niin kallistakin ja röyhtäilyttää.

Tämä on kaiken kaikkiaan typerä ongema, jos miettii alkoholin kaikkia haittavaikutuksia. En varsinaisesti hingu osaani suomalaisten sukupolvet ylittävästä kansanterveysongelmasta. Mutta hingun ehkä sitä, että kun lähden bilettämään biletystarkoituksella, osaisin tehdä sen. Päästää irti ja ottaa kiinni ja hihittää ja kuplia ja flirttailla ja olla niin messissä, ettei itse Messikään ole enempää ollut (olipa huono, anteeksi Messi).

Mutta vakavasti puhuen. Välillä baarissa tuntuu kuin olisin Harry Potterin basiliski, jonka keltaisten silmien kohtaaminen tappaa. Monesti ihmiset, niin tutut kuin tuntemattomat, välttelevät katsettani. Yritän miettiä, mikä minussa on pelottavaa, mutta vielä en ole ihan keksinyt. Ehkä humalattomuus huokuu minusta, ja ihmiset pelkäävät, että vesiselvyyteni lähettyvillä on pakko suoristaa kaulus ja alkaa vertailla veroprosentteja. (Koska sitähän selvänä tehdään. Veroprosentit nousevat esiin heti, kun promillet putoavat. Ei ihme, että aikuiset ovat niin mielellään humalassa.) Tai sitten silmissäni kiiluva vimmainen yhteenkuulumisen tarve antaa ymmärtää, että vaadin jokaista katseeni kohtaajaa välittömästi kanssani karaokelavalle. On se vaikeaa.

Miten kiinnostavia ihmisiä lähestytään? Mä tuppaan lähestymään joko niin hitaasti, että kiihtyvyydestäni tulee negatiivista ja hidastun, kunnes jo etäännyn tai sitten niin vauhdilla, että lähestymisestä tulee törmäys. Miten avata keskustelu? "Haluaisitko jutella kanssani maailman ilmiöistä?" (Menee ehkä liian lähelle niitä veroprosentteja.) "Onko tässä tilaa?" (Ei kuitenkaan ole, tai jos on, on liikaa.) "Hieno fleda." (Tätä olen käyttänyt, koska kiinnostavilla ihmisillä on lähes poikkeuksetta myös hieno fleda, mutta ongelma on se, että f-kirjain hukkuu helposti taustameluun, ja kerran jouduin kiusalliseen tilanteeseen, kun puhuttelemani henkilö luuli minun sanoneen "hieno Edam" ja oli kaiken lisäksi vegaani.)

Kuulemma erityisesti suomalaiset juovat niin paljon siksi, että hento humala helpottaa kanssakäymistä. Että promillet vievät turhan ujouden ja antavat sosiaalisia eväitä. Mun kokemukseni on päinvastainen. Humaltuneista ihmisistä muodostuu humaltuneiden kupla, jossa heillä on hauskaa ja jonka venynyt seinämä vääristää kasvoni heille vieraiksi ja luotaantyöntäviksi. Tietysti tarkastelen asiaa itseni ja omien kaipuitteni kautta enkä yleisen hyödyn näkökulmasta. Kansantalous elpyy, pienpanimot ja ystävyyssuhteet vahvistuvat ja rakkaudenkipuiset löytävät toisensa tosielämän Tinderistä.

En mä oikeasti ole katkera enää, koska ei mulla ole mitään syytä. Olen löytänyt ystäviä illanistujaisista, yökylistä ja aktiviteeteista sekä oppinut tulemaan toimeen myös bileympäristössä. Joskus on älyttömän hauskaa.

Siksi mä edelleen saan bileherätyksiä pakkasessa Osmontiellä ja haaveilen odottamattomista käänteistä ja kämmenistä ja katseista ja karaokesta. Olen äkkiä tullut tähän ikään, jossa mulla on sisäänpääsy yökerhoihin ja tupakkapaikoille ja etkoille ja jatkoille ja ihmisten lomaan. Se on kiinnostavaa - ja antaa odottaa itseään kuin T-juna Käpylän korvat turruttavassa pakkasessa.

(Käpylän korvat. Heh. Mikä nimi bändille.)

Vielä kerran, Lauri Törhönen

Vitsi, vitsi. Letkeä sisääntulo tukalaan tilanteeseen. Oppikirjaesimerkki vallankäytöstä asenteella. Kas näin:

Lukuisista, naispuolisiin opiskelijoihin kohdistuneista ja toistuvista seksuaalisista häirintätapauksista julkisuudessa syytetty, entinen elokuvataiteen professori Lauri Törhönen saapuu Ylellä Arto Nybergin haastateltavaksi ja kättelee itseään ohjelmassa edeltäneitä haastatteluvieraita, Valtteri Bottasta ja Tuomas Holopaista, sanoen ilmeisesti: "Nyt myös miesten." Mikkiin lause ei kuulu, mutta Arto Nyberg toistaa sen. Nyt myös miesten - ahdistelusta syytetty, siis. Kun eihän sitä kohta enää kätelläkään saa.

Vitsi vitsi, hei. Huuli, heitto, läppä, mitä näitä nyt on. Vähän keventämään tunnelmaa.

Lauri Törhösen haastattelu Arto Nybergin ajankohtaisohjelmassa oli tyylipuhdas oppitunti kaikesta siitä retoriikasta, jolla etuoikeuksiinsa nojaava voi vielä yrittää kiemurrella irti kiipelistä, oli tilanne kuinka toivoton tahansa. Törhönen pyrki käsikirjoittamaan itselleen polun pois piikkipensaikosta järjestyksessä näin:

1. vähättelemällä ja naurunalaiseksi asettamalla
2. neutraloimalla ja siloittelemalla
3. kyseenalaistamalla vallitsevan asetelman
4. painopistettä siirtämällä
5. syyttämällä ja roolit kääntämällä
6. yläpuolelle asettumalla ja "nöyrtymällä"

Minusta teatteriesitys epäonnistui. Lauri Törhönen ei poistunut studiosta herraskerhon taputukset hartioillaan. Hän ei tule nöyrtymään viisauttaan, vaan koska ei enää muuta voi.

Toisaalta ainakin Ilta-Sanomien toimituksen Törhönen näytti vakuuttaneen varsin nopeasti. Seitsemän minuuttia lähetyksen loppumisen jälkeen Ilta-Sanomat julkaisi verkkosivuillaan jutun otsikolla "Lauri Törhönen Ylellä: "Olen käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti". Otsikkoon nostettiin siis asiayhteydestään irrotettuna käytännössä ainoa Törhösen haastattelussa esittämä, nöyrtymistä puoltava sitaatti. Koko sitaatti kuuluu: "Olen varmasti temperamenttini ja ammattini vuoksi käyttäytynyt tyhmästi ja harkitsemattomasti." Ammatin tapoihin ja geeniperimästä kumpuavaan temperamenttiin vetoaminen vähentää merkittävästi nöyrtymisen tehoa, toisin kuin otsikko antaa ymmärtää.

Ilta-Sanomien jutussa ei myöskään mainittu esimerkiksi Törhösen toistuvasti esille nostamaa ajatusta "nykyisistä standardeista", joiden mukaan hänen entisten aikojen normistoon kuuluva käytöksensä on alkanut vasta nyttemmin näyttäytyä arveluttavana. Sen sijaan Ilta-Sanomat päätti sijoittaa juttunsa alkuun videon, jolla kerrataan lukuisia Törhösen uran ahdistelukohuun täysin liittymättömiä meriittejä ja todetaan, että hän on jo pyytänyt STT:n välityksellä anteeksi.

En missään nimessä väitä, että anteeksipyyntö tulisi jättää huomiotta. Mutta väitän, että yksi anteeksipyyntö ei saa kumota kaikkia muita - vieläpä samaan aikaan annettuja - lausuntoja.

Arto Nyberg toimi haastattelutilanteessa juuri niin kiihkottomasti kuin journalistista työtä tekevän kuuluu. Laadukas journalismi edellyttää lähes oikeuslaitosmaista tarkkuutta, neutraaliutta ja asiallisuutta, jotta huomio ei pääse kääntymään pois kohteestaan. Syytetyn on helppo ryhtyä uhriksi, jos haastattelija ryhtyy tuomariksi tai erehtyy olettamaan. Nybergin haastattelussa Lauri Törhösen pelastautumiskeinot tulivat näkyviksi.

Haluan yrittää valottaa tapoja, joilla Törhönen ja lukuisat muut samankaltaisessa tilanteessa olleet, arvovaltansa ja valtansa tiedostavat henkilöt ovat pyrkineet säilyttämään asemansa. Huomautan vielä, etten ole journalisti, ja mielipiteeni värittää myös tätä kirjoitusta. Tarkastelen Lauri Törhösen toimintaa ja sanomisia omasta näkökulmastani, rajaten ja painottaen. Silti näkökulmani on olemassa ja sille on perusteita.


1. Vähättely ja vähättelevä huumori

Huumori on paras puolustus. Etenkin silloin, kun se kohdistuu heikompaan. Jo yläasteella väittelykilpailussa oli helppo huomata, kuinka yleisön kannatus voitettiin näpäyttämällä, siis "servaamalla" vastapuolta ja tämän asiapohjaisia argumentteja. Kukaan ei halua olla tosikko. Jos muut nauravat, kannattaa nauraa mukana tai menettää ryhmään kuulumisen tunteen.

Jos joku sanoo esimerkiksi, että feministit ovat huumorintajuttomia pilkunviilaajia, joiden tiukkapipoisuus kumpuaa ehkä seksinpuutteesta, hän onnistuu olemaan monen silmissä kekseliäs ja sanavalmis sekä ajamaan samalla vastapuolen täyteen ahdinkoon. Huumoriin on vaikea vastata muulla kuin huumorilla, tai joutuu nöyryytetyksi. Tosikko on paha leima, jonka takaa tosipohjaisia väitteitä ei enää edes kuunnella.

Törhönen tokaisi myös huumorilla, että miesten "syntilistassa", josta hänen nimensä on nyt tullut julkisuuteen, voi hyvinkin olla hänen lisäkseen enää esimerkiksi Väinämöinen. Näin hän tuli viitanneeksi myös Aino-triptyykkikohuun, taas yhteen feminismiä naurunalaiseksi tekevään, pienestä suureksi lietsottuun mediamyllytykseen.

Lauri Törhösen sisääntulo, jossa hän huumorilla kumosi ahdistelukohun hysteeristen ylireagoinniksi, kuvastaa yritystä voittaa puolelleen onnistujien jengi, "me äijät", suorassa tv-lähetyksessä, jossa esiintyjät ovat kotikatsomoiden yläpuolella. Yritys onneksi epäonnistui.


2. Neutralointi ja pehmittely

Ensi töikseen Lauri Töhrönen ryhtyy puhumaan harmaan sävyistä. Tulkintaeroista, monista näkökulmista. "Jos vastaan kyllä, se ei ole koko totuus. Jos vastaan ei, niin sekään ei ole koko totuus." Koko totuutta ei ilmeisesti ole, vaikka noin 20 naista on nimellään ja kuvallaan antanut yksityiskohtaisia tietoja Törhösen teoista. Riisumiseen pakottamisesta, väkisin suutelemisesta, puhelimella vainoamisesta ja hotellihuoneeseen raahaamisesta.

Neutralointi on pehmeä keino tehdä asia tylsäksi ja särmättömäksi. Kaikki on niin suhteellista. Näkökulmia on niin monia. Neutralointi on vähättelyä, joka puetaan relativismin, suvaitsevuuden ja sananvapauden vaatteisiin. Tärkeä aate siitä, kuinka jokaisen kokemukselle on saatava ääni, palvelee näin myös jo valmiiksi äänekkäimpiä. Totuuksia ei enää ole, on vain näkökulmia ja kokemuksia. Ääneen sanomattomana tähän näennäisen suvaitsevaan lausuntoon sisältyy, että toiset kokemukset ovat enemmän huuhaata kuin toiset. Toisin sanoen, totuuksia kyllä vielä on, mutta annetaan niiden kokemustenkin nyt vähän kukkia, niin pysyvät siellä jossain tyytyväisinä.


3. Vallitsevan asetelman kyseenalaistaminen

Kun jotakuta pyydetään vastaamaan itseään koskeviin syytöksiin, tehokas keino välttää piinapenkki on heittää vastakysymys ja kyseenalaistaa koko tilanne. Erityisesti roolit saavat kyytiä. Olenko minä vastaaja ja sinä haastattelija? Eikö kysymys ole paljon laajempi? Onko syytettynä minä vai yhteiskunta? Trendit ja kampanjat? Alan oikut? Koko maailmanjärjestys?

Törhönen kyseenalaisti heti kaiken. Kun Nyberg kysyi: "Mitä vastaat?", Törhönen loukkaantui, koska kysymyksenasettelu oli hänestä niin laaja. "Toi on niin helppo kysymys esittää, että tekisi mieli ehdottaa, että vaihdetaan paikkoja", Törhönen sanoi. "Mitä vastaat" on ilmeisesti kysymys, joka on aivan liian suora ja vaativa esitettäväksi yhdelle ihmiselle, vaikka tällä olisikin vastassaan syytöksiä, joihin vastata.

Törhönen puhui paljon "nykyisistä standardeista", joiden valossa hänen toimintansa näyttäytyy eri tavalla kuin ennen. Myös taiteen perusluonne oli syynä. Hitchcockin ja Jouko Turkan hän mainitsi taiteilijapersoonina, joiden toiminta oli aikanaan hyväksyttävää. Lauri Törhönen aloitti keskustelun kulttuurisista virtauksista, kun keskustelu piti käydä hänen omasta toiminnastaan. Hän asetti itsensä osaksi vyyhtiä, josta tulikin äkkiä ison taiteen kaanon. Asetelma ei ollut enää "haastattelija haastattelee ahdistelusta syytettyä Lauri Törhöstä", vaan "paneelikeskustelijat keskustelevat taiteen tekotavoissa ja kuvastoissa nähtävistä muutoksista". Törhönen neutraloi itsensä vastaajana ja ryhtyi keskustelijaksi, jonka panos keskusteluun syntyi yksinomaan taiteellisista saavutuksista. Kun Nyberg mainitsi Törhöstä syytetyn riisumiseen pakottamisesta, tämä vastasi kirkkain silmin ohjanneensa aikoinaan elokuvan Riisuminen, ja alkoi kertoa sen kulttuurisesta sisällöstä.



4. Painopisteen siirtäminen

Toisin sanoen, puheenaiheen vaihtaminen. Törhönen vaihtoi aihetta jatkuvasti. Aihetta vaihtamalla painopiste siirtyy käsiteltävästä asiasta toiseen, usein henkilökohtaiseen ja henkilökuvamaiseen ennemmin kuin yhteiskunnallisesti tulenarkaan.

Kun Törhönen puhui ahdisteluun liittyvissä asenteissa tapahtuneesta muutoksesta, hän ei puhunut metoo-kampanjasta, vaan itsestään pikkupoikana isän kanssa koskella, katsomassa, kuinka sulavat jäälohkareet murtuvat. Elokuvaohjaaja loi kauniin kuvan, elokuvallisen ja tunteisiin vetoavan. Asetelma muuttui taas, nyt oltiinkin kuvaamassa dokumenttia Lauri Törhösestä, henkilökuvaa taiteilijasta muuttuvassa maailmassa. Ahdistelusyytökset kun eivät vain mitenkään liity jäälauttoihin.


5.  Syyttäminen

Kun pehmeät keinot eivät enää tepsi, alkaa hyökkääminen.

Arto Nyberg kysyi toistamiseen aihetta välttelevältä Törhöseltä yhä uudelleen, mitä hän vastaa suoriin syytöksiin nimellään ja kasvoillaan esiintyviltä naisilta. Lopulta Törhönen kielsi kaikkein kovimmat syytökset täysin ja siirtyi itse syyttämään: naiset muistavat väärin. Sana sanaa vastaan.

Vastasyytös on silotteluja ja maalailuja epätoivoisempi pelastautumikeino, etenkin suorassa tv-lähetyksessä. Siihen päädytään vasta, kun on ihan pakko. Se on yksiselitteinen lausunto, ei aiheenvaihto, vaan sitouttava sitaatti. Nyt kaikki voivat sanoa, että Lauri Törhönen kiistää syytökset. Ja vielä enemmän: käytännössä syyttää ulostulleita naisia valehtelijoiksi.

Törhönen vieritti syytä läheisyyttä tukevasta toimintakulttuurista myös jo edesmenneen Outi Nyytäjän hartioille. Tämä kuulemma "toi halailu- ja pussailukulttuurin elokuva-alalle". "Spontaanina ihmisenä saatan halata toisia sillä tavalla kuin jääkiekkoilijat halaavat toisiaan, mutta siitä on aika pitkä matka kielareihin, joita en tiedä harrastaneeni", Törhönen sanoi.

Syyttämään siirtyvä luottaa arvovaltaansa. Siihen, että kantti kestää. Minä, joka nyt selvin sanoin asetun uskomaan Törhöstä syyttäneitä naisia, asetan tietysti myös itseni alttiiksi. Jos kyse on valheista, olen väärässä. Arvovaltainen Törhönen on vienyt tilanteen pisteeseen, jossa puoli on valittava.

Syyttäminen kääntää myös roolit. Ensiksi syytetty onkin uhri, joka ajetaan kuseen. Törhönen mainitsi, että hänen maineensa on pilattu lopullisesti.



6.  Yläpuolelle asettuminen

Syyttämisestä voi vielä luikerrella hurskaaksi aika helpoin askelin. Törhönen syytti ensin syyttäjiään, mutta kun häneltä kysyttiin mahdollisista oikeustoimista, hän näki ne epätodennäköisinä ja esiintyi loppuun saakka maltillisena ja elämää kokeneena.

Kun ensin syyttää ja sitten perääntyy, voi saada harteilleen viisaan viitan. Sitä kasvaa kuin Jeesukseksi, joka kääntelee poskiaan aina tilaisuuden tullen. Taas ala-asteelta tuttu esimerkki: muistan itse, kun halusin mukaan johonkin peliin, johon minun ei millään annettu osallistua. Lopulta, kun joku opettaja käski päästää minut mukaan, peliväline tiputettiin maahan ja sanottiin, ettei koko peli edes ollut yhtään kiinnostava, mutta ota nyt sitten, kun niin kovasti tahdot. Minusta tuli tyhmä ja liian vaativa, joka sai itseään parempien jämät ja jonka pitäisi ymmärtää olla niistä kiitollinen.

Yläpuolelle nousemisen keinoja ovat oikeastaan kaikki edellämainitut. Toista voi painaa alas huumorilla tai nolaamalla, itseään voi nostaa käymällä eri keskustelua kuin muut. Oikeastaan vain syyttäminen on jotakin tasa-arvoista, kutsu taisteluun. Mutta toki syyttäminenkin voi olla vain osa suunnitelmaa, joka jättää tekijänsä koskemattomaksi jalustalleen.


--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------


Minä en ole kirjoittanut metoo-kampanjaan liittyen aiemmin. En myöskään aio kirjoittaa aiheesta enää tämän jälkeen. Tilaa pitää antaa niiden kokemuksille ja kertomuksille, jotka eivät vielä ole tulleet kuulluiksi. Ei Törhösille ja muille, joiden käsissä valta on ollut siitä asti, kun ihmiset alkoivat perustaa instituutioita.

Tämänkin kirjoituksen keskiössä on Lauri Törhönen. Valta-asemaa nauttinut ja nauttiva, yläpuolella toimimaan tottunut ja monia etuoikeuksia kantava ihminen. Se, jonka ääni on kuultu jo tosi monta kertaa.

Siispä vielä kerran, Lauri Törhönen, mutta tämän jälkeen ei enää.

Kaktus kainalossa

Havainto: minuun on nyt taas ilmaantunut jokin uusi. Epäsuhtainen ja itselleni erikoinen kuin kainalosta äkkiä kasvava kaktus.

Olin kuin en olisikaan, mutta sitten menin ja avasin suuni, ja esiin työntyi ihan kokonaan uusi, ensi kertaa näinkin viheliäinen tyyppi: sisuksistaan hyökkäilevä ja omituisia kimeitä äkeyksiä itsestään yökkäilevä pisteliäs hiihtäjä. Taas yksi minä, taas hämmentynyt ja hämmentävä.

Jossain vaiheessa omaa halkeilevaa historiaani aloin niin tyytymättömäksi vaatimattomaan virnuiluuni, että näköjään käänsin kelkkani vahingossa ihan kaakkoon, täysillä päin itsetyytyväistä, äkäistä puuta. Minusta tuli vaivihkaa nokkava kuin liian nopeasti lentämään oppinut sinisorsa. Pelkäsin lapsellisuutta niin lujaa, että nostin leukaani ja olin aina ihan onnistujaa, oli tilanne mikä hyvänsä. Minusta tuli typertyneisyyttäni typerä, huomaamattani esiintyvä, ensin kiroilevaa nahkatakkista Peppi Pitkätossua salamyhkäisesti jäljittelevä ja sitten pelkkä kyynisesti naurahteleva, inttävä jäärä. Voi häh.

En ihan totta tiedä, mistä nyt tuulee. Minusta on hävinnyt se häveliäs hihittäjä, joka lähestyy joka ikistä uutta tai muuten jännittävää ihmistä kuin rocktähteä. Olen lakannut tutisemasta ja mutisemasta itsekseni itseäni rohkaistakseni ja naurahtelemasta vääriin paikkoihin. (No ehkä en sitä.) Loppusoinnut estävät minua nyt olemasta vähemmän häilyvä tässä. Herätys.

Mutta ihan tosissaan. Tää on mulle taas ihan täyttä kryptistä ruutuhyppelyä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen kuin yksi elämän matopeli. Koko ajan törmään seinään tai päädyn syömään omaa häntääni.

Eikä tämä ole niinkään itsesääliä, vaan itsehätää. En tiedä, mikä mua taas vaivaa. Aina, kun yritän olla ystävällinen ja itsevarma samaan aikaan, päädyn tökkimään keskustelukumppaniani pitkillä verbaalisilla sukkapuikoilla. Ja sitten ihmettelen, miksi en koskaan ole tilanteeseen sopiva, viehättävä tai edes lempeästi lähestyttävä. Voi häh!

Tässä on nyt se iänikuinen problematiikka, että en tahtoisi olla säälittävä, mutta en myöskään hyökkäävä. Vaikuttaisi siltä, että en osaa olla kuin toista tai molempia. Itsevarmuuteni kumpuaa kummallisesta teräsputkimaisesta itsenäisyydestä, sillä olen alkanut ajatella, että pärjään parhaiten, kun vain päätän, etten tarvitse ketään. Missä välissä musta tuli a.) Aikuinen Nainen b.) voimaantunut keski-ikäinen c.) Paula Koivuniemi? Tjeesus.

Viime yönä näin unta, että elämästäni jo poistunut rakas ihminen tuli takaisin, ilmestyi istumaan nurmikolle, ja minä menin istumaan viereen. Siinä me sitten istuttiin ja nojailtiin ja halailtiin ja oli älyttömän turvallista ja pehmeää. Lopuksi se ihminen nousi ja löi minua niin, että upposin tyhjästä ilmestyneeseen lumihankeen. Siinä unessa ajattelin vaan, että ansaitsin sen, vaikka leukani irtosi.

Minussa asuu edelleen pieni, terävä ja joka kudoksesta läpi mahtuva syyllisyys, jonka tarkka syy on toistaiseksi tuntematon. Välillä se ajaa minut nurkkaan. Tiivis, pieni, sitkeä inho, joka sylkee päälleni sisältäpäin eikä laimene, vaikka sen yrittäisi oksentaa pois. Joskus, kun se oli vielä isompi ja tarkkarajaisempi ja väitti tietävänsä minusta kaiken, sitä vastaan oli helpompi taistella järjellä. Joskus riitti, kun sanoi, että et sinä mistään tiedä. Nyt, kun olen tapellut sen pieneksi ja teräväksi, se ei sano enää mitään. Viiltää vaan. Ja viheltää.

Minulle on uutta, että olen alkanut taistella sitä inhoa vastaan olemalla itse vähän inhottava. Kova ja kupera, tarttumaton kuin se maalauspaperin kiiltävämpi puoli, jolle aina ala-asteella yritti tuloksettomasti piirtää liidulla. Pienenä sanottiin aina, että kiusaaja on itse epävarma. Minusta ei ole tullut kiusaajaa, mutta aika kiusallinen kyllä. Tyrkky ja järkky ja äkeä vikisijä. Pienenä, kun minua kiusattiin, pyysin anteeksi ja menin leikkimään yksin kynillä. Nykyään, jos kiusattaisiin, sanoisin varmaan jotain kyynistä ja kohauttaisin olkiani. Onko se yhtään parempi?

Olen myös alkanut esittää itseäni uusissa ympyröissä. Muistelen, että minähän pidän pienistä faktoista, tieteestä, kotitontuista ja loppusoinnuista. Niillä sitten mennään, kunnes minustani tulee Sims-hahmo, 2010-luvun Pelle Hermanni ja mukapätevä pätijä. Unohdan tuoda ilmi kaiken sen, mikä ei ole niin heposti puettavissa ominaispiirteiksi, ja päädyn lopulta kysymään itseltäni, miksi tämä hahmo tekee näin. Mikä sitä motivoi?

Nyt kun miettii, niin ihminen. Ihminenhän sitä aina motivoi. Toinen samanmoinen, katseineen ja ihoineen ja kröhineen ja lämpötiloineen, kosketuksineen ja äännähdyksineen. Fyysinen ja kömpelö, ihminen lähietäisyydeltä. Ei mitenkään seksuaalisesti, vaan vain tosi fyysisesti. Todellisesti.

Teatteritreeneissä yksi tuli ohimennen letittämään. Siis ilman, että erikseen pyysin tai kiehnäsin. Ja yhden kanssa vaihdamme tuon tuosta kuiskattuja kommentteja ja tietäviä katseita kuin siskokset. Välillä olen niin ihminen ihmisten välissä, että unohdan inhota reisiäni tai pelätä olevani ahdistava. Välillä nojaan ilman, että harkitsen ensin, nojaisinko.

Aina minä puhun tästä. Nälästä päästä lähelle ja jäädä siihen. Haaveesta olla yhtä viaton kuin koira tai vauva, joita rapsutetaan vain, koska ne ovat olemassa. Halusta olla olemassa kainalossa. Niin, ettei se ole yhtään säälittävää, vaan tavallista.

Minulla on hassu halu olla itsestäänselvästi halattu.