Mureneva tulevaisuuteni Ikean sohvalla.

Olen kamalan tyhmä. Ihan liian ujo. Ja vielä sillä tavalla epäsöpösti. En niin kuin seitsemän käppänän Vilkas, joka ei ole koskaan puhunut, koska ei ole kokeillut. Vaan niin kuin kivi. Sellainen sammaloitunut möhkäle, jonka kaikki ohittavat matkallaan markettiin. Olen kömpelö ja karvas. Kuivahtanut ja karvainen kuin parhaat päivänsä nähnyt kookospähkinä.

Nyt en puhu siitä, miten paljon syön tai kuinka laaja tuolin pintaan piirtyvä takalistoni taas olikaan. Te tiedätte jo ihan hyvin kaiken siihen liittyvän. Te tiedätte minun vatsamakkaroistani enemmän kuin ne tietävät itsestään, joten antaa sen aiheen nyt olla. Ei minun kulmikas, ruhjeille revitty itsetuntoni hankaa elämäni liitutaulua näin korviasärkevästi siksi, että olisin läski. En minä ole läski. Juuri nyt.

Minuun sattuu, koska tunnen itseni niin riittämättömäksi. Kaikilla elämäni osa-alueilla. Miksi minun täytyy tuntea niin suurta intohimoa juuri teatteria ja näyttelemistä kohtaan, kun kerran olen vain se typerä kivi. En osaa ottaa toista näyttelijää huomioon, viedä kohtausta eteenpäin tai tuoda siihen mitään uutta. Jo lavalle astuessani olen luovuttanut. Kyllä minä tietenkin väitän itselleni, niin kivenkovaa kuin kivi vain voi, että teen kaikkeni. Mutta minä pelkään yleisöä, vastanäyttelijää ja ennen kaikkea itseäni niin paljon, ettei edes yrittämisestä tule mitään.

Ensin minä siis luovutan, jo ennen kuin kohtaus on päässyt alkuun. Kesken kaiken minun tekee mieli juosta pois koko teatterista, pois maailmasta, purskahtaa raikuvaan, vapauttavaan itkuun. Vaan ei. En minä itke, vaikka kuinka rutistaisin naamani kätevään matkakokoon. Tuska jää rintalastan alle, jonnekin lähelle palleaa. Se vaikeuttaa hengittämistä, puhumista, nukahtamista. Se muuttaa muotoaan kun aikaa kuluu, kasvaa ja märkii, hyllyy kuin ykkösviili. Se muuttuu vihaksi, sisäänpäin kääntyneeksi viiltävän teräväksi piikiksi.

Ensimmäistä kertaa edes kirjoittaminen ei auta. Minä vihaan jokaista tavua tällä sivulla, jokaista ontuvaa kielikuvaa. Minä olen paha ihminen, koska en osaa rakastaa itseäni. En taida siis osata rakastaa ketään toistakaan. Olen tuomittu yksinäisyyteen, ikea-sohvan nurkkaan murustamaan  kevytlevitteellä voideltuja Vaasan ruispaloja siinä yksiössä, joka hamaan tulevaisuuteeni, johonkin maailman laidan sateiseen kortteliin, piirtyy.

Minusta ei koskaan tule näyttelijää. Vaikka toisaalta, ei minusta koskaan tule hyönteistutkijaakaan. Eikä sulkapallomailanvalmistajaa. Minulla on vain yksi suuri intohimo, taide, ja kun en saa rakkauteeni vastakaikua, lopulta tukehdun niihin perkeleen ruispaloihin. Vaikka vapaaehtoisesti.

Hymykuoppakipu

Olen luullut, että osaan. Olen luullut, että pystyn. Olen luullut, lapsellisesti, että kaikki on niin kuin olla pitää.

Olen elänyt siinä uskossa, että elämä kantaa. Tai no, ehkä olen ollut uskovinani. Hymyillyt, vaikka poskipäihin vähän sattuisikin, purrut hampaita yhteen kuin pähkinänsärkijä. Eihän sitä kauan ole kestänyt, valheellista tai ei. Murentunut se on joka tapauksessa.

Kallion lukiossa pitäisi olla ihanaa. Ja onhan siellä. Mutta minä en osaa ottaa sitä vastaan.

Kuvittelin, että kun pääsen pakoon, pois yläasteen ja menneisyyden hankaavista varjoista, aloitan uuden elämän. Olen jälleen normaali, mutta erityinen, niin kuin me kaikki. (Tai oikeastaan vielä vähän erityisempi kuin moni muu, kähisee pieni ääni. Hyi, minä sitten inhotan itseäni.)
Kuvittelin taas liikoja. Pulahdin odotuksiini ja jäin lämpimään veteen kellumaan. Mutta joku sulki hanan, se taisin olla minä, ja tässä sitä ollaan. Haaleaa. Vilu.

Minä en löydä sanoja. Äidinkielen ryhmätyön esittelyssä vien puheaikaa kaikilta muilta runsain mitoin, kauhon sitä itselleni kuin pelikaani vain toistellakseni jo mainittuja asioita. Mikä saakutin pelikaanipapukaija minusta on tullut? Psykologian ryhmätyössä kinastelen yhdestä sanasta. Olen kuin huonosti kasvatettu lapsi.

Herranjumala. Minähän OLEN huonosti kasvatettu. Olen regressoitunut lukiossa takaisin esikoululaiseksi.

Toisaalta käyn hetki hetkeltä hiljaisemmaksi. Vihaan omaa ääntäni ja käytänkin sitä lähinnä vain oppitunneilla. Olen ujo, sisäänpäinkääntynyt ja vaikea tapaus. Hymyilen kyllä vastaantulijoille, pidän ovea auki, mutta siihen se sitten jää. Mikä minusta on tullut? En tunne itseäni.

Muut nauravat. Yhdessä. Minä en osaa kuin kirjoittaa "taiteelliseen pysäyttäviä" yhden sanan lauseita. Yksin.

Olen väsynyt, kamalan väsynyt. Koeviikko lähestyy, enkä voi lukea tarpeeksi, koska unohdan heti, mitä olin lukemassa. Nukun bussissa. Tunnilla istun aina eturivissä vain tahmatakseni poskeni kämmenilläni. Kuvistyöni muistuttavat... Ne muistuttavat... Sanotaan, että sormivärejä syövä tenava on minuun verrattuna Leonardo Da Vinci.

Pahinta on, että kukaan ei edes naura minun työlleni hyväntahtoisesti. Jos joku kiusoittelisi, minä kuuluisin joukkoon ja voisin hyväksyä omat vikani helpommin. Mutta en minä voi pakottaa ketään pitämään itsestäni, enkä haluaisikaan. Tahdon ansaita ystävyyden, antaa saman verran takaisin. Tahtoisin, että joku pitäisi minusta sen vuoksi, kuka olen. En vain osaa olla oikein kukaan.

Minä ihailen niin paljon, kadehdin liikaa ja suren vain, lopulta. En osaa elää, vaikka viimeinkin minulla olisi kaikki edellytykset siihen. Jos elämä on tätä, miksi koskaan tein sen helvetillisen työn parantuakseni?

Minä olen aivan liian normaalipainoinen lääkärini suosituksiin nähden, saan asua kotona ja tehdä mitä huvittaa. Silti istun tässä ja pyydän maailmalta sitä samaa vanhaa, jonka luulin jo kaivertuneen itsekseen osaston ruokasalin seiniin. Antakaa minulle elämä!


// Kyllä minä tiedän, ettei elämä kävele luokseni, vaan minun täytyy se itse osata rakentaa. Olen vain niin kamalan väsynyt. Minun poskipääni ovat hymyilemisestä niin kipeät.

//Voisin valvoa koko yön tässä kirjoittamassa, haluaisin sanoa jotain yhteiskunnasta. Jotain tosi korkealentoista ja syvällistä samaan aikaan. Mutta kun ei minusta ole siihen, ei juuri nyt.

Nenä ja seikkailu ihmisten maassa - Osa 2

Noniiiin :DDD Pitkästä aikaa tätä tarinaa. Myönnän, että olin kauhean kiireinen (laiska) kirjoittaakseni, joten siksi venyi. Tämä osa onkin sitten niin pitkä, että lähetän sinulle dumletikkarin, jos onnistut lukemaan sen kokonaan... Olkaapa hyvät!
Edellinen osa luettavissa tästä: http://pollofani.blogspot.fi/2014/06/nena-ja-seikkailu-ihmisten-maassa.html




OSA 2

Nenä oli käynyt kaivamassa heittämänsä pallon mustikanvarpujen seasta Viherhämärän itäpuolelta, paikasta, jossa hän ei ollut käynyt milloinkaan aikaisemmin. Nyt pallo lepäsi tiiviisti hänen oikeassa kainalossaan ja nenänsä, sen hän oli suunnannut kohti kaupungin mölisevää paljoutta.

Keskuspuiston reunassa hän uhrasi epäilylle vielä hetken. Pienet vastuuntuntoiset, ikävän aikuismaiset ajatukset kiersivät kehää hänen takaraivossaan ja kutittivat niskaa kuin huonosti istuvat sammalvaatteet. Ja tosiaan, vaatteet! Ne hän oli saanut ylleen siinä samassa silmänräpäyksessä, kun hänestä oli tullut ihminen. Hänellä oli sammalenvihreä paita ja mudanharmaat, pitkät housut. Jopa kengät hänellä oli, vaikka öttiäisten kielestä ei niille sanaa löytynytkään. Ajatus ihmisvaatteista ja siitä, että ne olivät hänen, kutkutti Nenää niin suuresti, että hän unohti samantien, miksi olikaan pysähtynyt epäröimään.

Heti astuttuaan kadulle kokonaan, Nenä törmäsi oikeaan ihmiseen. Hän älähti, kun miehen kädessä oleva suorakulmainen, litteä esine töytäisi lujaa hänen vatsaansa. Mies ei sanonut mitään, mulkaisi vain ja kiirehti sitten jatkamaan matkaansa leuka edellä. Nenä oli niin hämmentynyt, ettei edes juossut ihmisen perään kysyäkseen, sattuiko häneen, pyytääkseen anteeksi omaa kömpelyyttään ja ehkä tiedustellakseen, mikä oli tuo litteä esine ja mihin sitä käytettiin.

”Sinä seisot keskellä kulkuväylää”, voimakas ääni kajautti Nenän korvan juuresta. Nenä pomppasi ilmaan säikähdyksestä ja kohtasi naispuolisen, kirkasvärisiin ja kahiseviin vaatteisiin pukeutuneen ihmisen jäänviileän ilmeen. Ihmisellä oli päänsä päällä kummallinen, kiiltävänpunainen jatke, ja hän tuki käsillään suurta esinettä, jossa kaksi ympyrää oli kytketty toisiinsa monimutkaisilla putkilla. Nenä tuijotti. ”Voisitko ystävällisesti siirtyä sivuun, tässä on ihmisiä työmatkalla ja vilkasliikenteinen katu”, nainen jatkoi samaan kovaan sävyyn. Nenältä vei vielä hetken, ennen kuin hän sai astuttua askeleen taaksepäin. Nainen pyöräytti silmiään, nousi Nenän hämmästykseksi monimutkaisen ympyräesineen selkään ja viiletti tiehensä.

Vähään aikaan ei Nenä uskaltanut liikkua minnekään. Hän seisoi suuren pihlajan varjossa, harmaan, joustamattoman tien reunassa ja katseli hurjaa vilinää silmät suurina. Rauhoituttuaan hän alkoi ymmärtää. Ihmiset liikkuivat koko ajan. Hän erotti useita samankaltaisia ympyrähäkkyröitä ja ihmisiä niiden kyydissä. Toiset kävelivät, toiset juoksivat, toiset menivät sisään puhiseviin, kaliseviin, tööttäileviin ja savuaviin laitteisiin, jotka kuten Nenä tajusi, eivät olleetkaan lemmikkejä, vaan jonkinlaisia kulkuvälineitä. Minne kaikki oikein olivat matkalla?

Toinen asia, jonka Nenä pani merkille, oli se, etteivät ihmiset puhelleet keskenään. He eivät edes katsoneet toisiaan, vaan tavallaan liu'uttivat ilmeensä yli vastaantulevien kasvojen ja jatkoivat sitten taas loputonta matkustustaan. Toiset kyllä puhuivat, kieltä, jota Nenä ihmismuotonsa ansiosta ymmärsi, mutta he puhuivat niihin suorakulmaisiin esineisiin, joissa, kuten Nenä arveli, asui varmaankin pienempiä ihmisiä, kenties ihmislapsia.

Lopulta Nenä löysi katseellaan paikan, jossa ihmiset ainakin hetken verran pysyivät paikoillaan. Se oli vihreä katos, jonka luota kaliseviin ja puhiseviin kulkuneuvoihin astuttiin. Nenä rohkaisi itsensä ja marssi tuon paikan ihmisten luokse.

”Päivää”, hän sanoi sujuvasti suomeksi ja ihmetteli itsekin omaa kielitaitoaan. Kukaan viidestä katoksen ihmisestä ei vastannut hänelle. Yksi kaivoi taskustaan kiireesti litteän suorakulmionsa ja ryhtyi kutittelemaan sitä sormellaan. Neljä muuta ottivat harkitun askeleen kauemmas hänestä. Nenästä alkoi tuntua, ettei ihmisten elämään noin vain käveltykään. Hän veti syvään henkeä ja sai heti kamalan yskänkohtauksen. Yksi katoksen ihmisistä oli sytyttänyt palamaan pienen valkoisen käärön ja savu tuntui kurkussa ja sieraimissa paljon paksummalta ja kitkerämmältä kuin iltanuotiopiirissä kotipuolessa.

Toivuttuaan Nenä päätti yrittää uudestaan. Hän kuivasi silmänsä ja kohdisti katseensa suoraan etummaisen ihmisen silmiin, jotka tutkailivat tiiviisti suorakulmion pintaa. ”Oletteko nähnyt tämän omistajaa?” Nenä kysyi kovaa ja selvästi.

Ihminen säpsähti rajusti. ”Eeen...” se sopersi ja pälyili katseellaan Nenän pään yli.

”Siis TÄMÄN”, Nenä korosti ja nosti ystävällisesti pallon niin korkealle, ettei se voinut jäädä ihmiseltä huomaamatta. Ihminen vilkaisi Nenää hyvin nopeasti silmiin ja kääntyi sitten kohti kengänkärkiään niin kuin katse olisi satuttanut sitä. ”En ole nähnyt.”

Nenä päätti luovuttaa hänen kohdaltaan ja kääntyi neljän kauempana seisovan puoleen leveästi hymyillen. ”Oletteko te nähneet tämän pallon omistajaa?” hän kysyi iloisesti. ”Minun todella pitäisi löytää hänet.”

Kahta neljästä hymyilytti. Kaksi muuta näyttivät vain typertyneiltä, yksi jopa vihaiselta. Lopulta toinen hymyilijöistä avasi suunsa. ”En ainakaan minä ole nähnyt”, se sanoi. ”Ehkä voisit laittaa vaikka feisbuukkiin ilmoituksen. Tai kaupan ilmoitustaululle?”se jatkoi, kun Nenä ei näyttänyt ymmärtävän.

”Kiitos”, Nenä sanoi alakuloisesti. Sitten hän kääntyi ja jatkoi matkaa.

Nenä oli niin hurmaantunut omista ihmisenjaloistaan ja pitkistä askelistaan, että käveli vain kävelemisen ilosta. Hän käveli hurisevien ja puhisevien kulkuvälineiden täyttämien teiden laitoja ja katseli ihmisiä haltioituneena. Vastaan tuli pienikokoisia ihmisiä isokokoisempien työntämissä kärryissä ja yksi sellainen osoitti Nenän kasvoja sormellaan. ”Äiti, kato! Isonenä!”se huusi. ”Hyi, Jalmari, ei saa osoitella!” hänen äitinsä komensi. ”Sinullakin on hauska pipo”, Nenä kehui, mutta äiti ja lapsi-ihminen olivat jo jatkaneet matkaa.

Kävellessään Nenä pani merkille, että toiset ihmiset säikkyivät katsomasta häntä kasvoihin, kun toiset puolestaan vain tuijottivat, pitkään ja tyhjin ilmein. Tosin kyllä tuijottajatkin käänsivät katseensa äkkiä pois, kun Nenä hymyili heille. Kyllä ihmiset sitten olivat kummallisia.

Eräällä hieman syrjäisemmällä vihreällä katoksella Nenä kohtasi kolme varmaankin hyvin köyhää ihmistä. Niillä oli huono ryhti ja aivan liian suuret vaatteet. Käsissään ne kantoivat kiiltäviä ruskeita pulloja, vähän metsänhaltian rohtovuosikertojen näköisiä.

”HEEI!” keskimmäinen huusi Nenän huomattuaan. Hänen silmänsä katsoivat Nenästä hieman ohi, mutta se taisi olla ihmisillä tapana.

”Heipä hei”, Nenä vastasi, mutta hänen äänensä hukkui vasemmanpuoleisen karjaisuun.

”ISO NENÄ!”

”Niimpä niin”, Nenä sanoi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin. ”Teilläkin on oikein...”

Mutta taas hänet keskeytettiin. Miehet alkoivat nauraa. Kovaäänistä, Nenän korvissa jotenkin ikävää naurua. Keskimmäinen osoitteli Nenän nenää, oikeanpuolimmainen kumosi kurkkuunsa nestettä ruskeasta pullosta ja vasemmanpuoleinen tarrasi Nenän hartiaan kovakouraisesti. ”HEEI, MÄ VEDÄN SUA NENÄSTÄ!” Ja hän väänsi Nenän nenää, lujaa.

Nenä kiljaisi ja riistäytyi vapaaksi. Kauhuissaan hän juoksi pois miesten luota, mutta vielä kaukana heistä hän oli kuulevinaan noiden ihmisten kumean naurun kaikuna korvissaan.

Nenä oli hädissään. Ei tämän näin ollut ollut tarkoitus mennä. Hetken Nenä kaipasi kipeästi takaisin kotiin. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi Hullu-Karvajalkaa, vanhaa öttiäistä kotikulmilla, joka oli saanut lisänimensä omituisista puheistaan ja tavoistaan. Varmasti ihmistenkin joukosta löytyi erikoisempia yksilöitä. Hän olisi vain yksi höpsö pelkuri, jos antaisi moisen säikyttää itseään.

Niin Nenä jatkoi matkaa. Kävellessään ihmisten seassa hän yritti kovasti olla välittämättä vatsanpohjassaan kasvavasta kylmästä epävarmuuden tunteesta, joka säteili hetki hetkeltä voimallisemmin raajoihin ja kurkunpäähän kihelmöimään. Hän nimittäin pani merkille, että ihmiset joko tuijottivat tai väistelivät hänen nenäänsä, eivät häntä kokonaisuutena. Pian hän huomasi kulkevansa kuin pienessä, läpinäkyvässä kotelossa; ihmisten ilmeet ja eleet kuvastivat toisia ihmisiä kohtaan lämmintä välinpitämättömyyttä, jonkintapaista yhteenkuuluvuutta, kun taas hän oli kaikin tavoin erilainen. Häntä pelättiin.

Nenä ei voinut suuttua ihmisille tavasta, jolla häntä kohdeltiin, mutta hän tunsi itsensä hyvin surulliseksi. Hän oli tottunut siihen, että hänen nenäänsä ihailtiin tai vähintäänkin kunnioitettiin. Hänethän oli nimettykin sen mukaan. Ei hän osaisi olla ilman sitä. Hän piti nenästään kovasti.

Lannistuneena Nenä käveli eräälle viheralueelle, joka näytti melkein yhtä yksinäiseltä määrätietoisesti etenevien ihmisten keskellä kuin Nenä tunsi olevansa. Hän löysi vihreän penkin ja istuutui sille, pää käsien varassa ja isovarpaat toisiaan vasten.

Ei hän ollut istunut siinä kauaakaan, kun hän äkkiä kuuli äänen, sanoja toistensa perään, aivan läheltään.

”Hei, onko jokin hätänä?”

Kesti hetken, ennen kuin Nenä tajusi äänen puhuttelevan häntä. Hän kohotti katseensa.

Noin kahden ihmisenaskeleen päässä seisoi vaaleahiuksinen nainen vaaleissa housuissa ja vaaleassa, napitetussa takissa. Nainen hymyili hänelle. Nenä hämmentyi huomatessaan, ettei hymy ollut samanlainen kuin vihreän katoksen ihmisillä, sellainen, joka sai hänet tuntemaan itsensä tyhmäksi. Eikä se ollut samanlainen kuin ruskeapulloisilla miehillä, ilkkuvaksi nauruksi vääntäytyvä. Se taisi olla, jollei Nenä oikein pahasti erehtynyt, vain ystävällinen.

”Ei varsinaisesti” , Nenä vastasi. ”Minä olen vain surullinen.”

Nainen nyökkäsi hitaasti. ”Haluatko jutella siitä?”

Nenä hämmentyi entisestään. ”En tiedä”, hän sanoi. ”Jos siitä ei ole haittaa. Miksi ei.”

”Minulla ei ole kiire”, nainen sanoi ja istuutui Nenän viereen penkille. ”Kerro vain.”

”Minä tunnen itseni yksinäiseksi”, Nenä sanoi suoraan. ”Ihmiset joko nauravat minulle tai sitten he eivät huomioi minua laisinkaan.”

Nainen rypisti kulmiaan. ”Tyypillistä”, hän sanoi. ”Ja aivan typerää. Minne sinä olit menossa?”

Nenästä tuntui, että hänen ihmisyyttään alettaisiin epäillä, jos hän sanoisi, ettei ole matkalla minnekään.

”Minä etsin tämän pallon oikeaa omistajaa”, hän sanoi ja näytti palloa. ”Mutten ole löytänyt häntä. Enkä ole koskaan käynyt feisbuukissa, joten en voi mennä sinne uudestaankaan. Tarkoitan, ilmoitusta laittamaan.”

Nainen nauroi, mutta lempeästi. ”Ei feisbuukissa ole mikään pakko olla”, hän sanoi. ”Ihmiset vain tuntuvat luulevan niin. Mutta tosiaan, tuo pallo. Olet kultainen, kun tahdot palauttaa sen, mutta omistajan löytäminen saattaa olla kyllä melkein mahdoton tehtävä. Miten olet yrittänyt?”

”Olen kysellyt ihmisiltä, jos he tietäisivät, kuka tämän pallon omistaa.”

”Mutta meitähän on täällä niin hirveän paljon.”

”Meillä kotipuolessa kaikki tuntevat toisensa ja pitävät toisistaan huolta ja lukua”, Nenä sanoi varomattomasti.

”Ai, mistä sinä tulet?” nainen kysyi kiinnostuneena.

Nenä nielaisi. ”Tuolta... Tuolta pohjoisesta”, hän keksi. Nainen nyökytti ymmärtäväisesti. ”Täällä etelässä asiat ovat vähän suurempia ja usein myös monimutkaisempia”, hän sanoi.

”Sen olen huomannut”, Nenä myönsi.

”Oletko vierailulla vai muuttanut tänne pysyvästi?” nainen tiedusteli.

”Minä... Se vähän riippuu. Minun pitäisi löytää tämän pallon omistaja.”

Nainen näytti vähän kummastuneelta. ”Mutta sehän on vain pallo. Niitä saa kaupasta uusia.”

Nenä ei tiennyt, tarkoittiko kauppa kenties samaa kuin sepän paja kotipuolessa, sillä siellä kaikki potkupallot valmistettiin. Seppä oli hyvin tarkka siitä, ettei uusia tehty kuin äärimmäisissä tapauksissa ja korkeintaan lahjaksi perheenlisäyksen päivänä.

”Jos nyt kuitenkin menisimme sinne feisbuukkiin”, Nenä ehdotti. ”Ja laittaisimme ilmoituksen.”

”Hyvä on”, nainen sanoi, kaivoi taskustaan litteän, toiselta puolelta kirkkaan vaaleanpunaisen ja toiselta puolelta kiiltävän suorakulmionsa ja hipaisi sitä etusormellaan. Mitään ei tapahtunut.

”Pahus, akku loppu. Kotoa kun lähdin niin oli vielä melkein viiskyt prossaa.”

”Onko tuo sinun lapsesi?” Nenä kysyi ”Vai kenties lemmikkieläin?”

Nyt nainen nauroi taas. ”Sinullapa on terävä huumori. Perheenjäsenestähän tämä jo melkein käy, olet oikeassa. Jos me haluamme feisbuukkiin, niin sinun täytyy tulla käymään meillä kotona, ihan tässä lähellä. Meillä on siellä pöytäkone.”

Naisen koti sijaitsi korkeassa, vaaleassa talossa. Pihaan oli pysäköity tööttäileviä kulkuvälineitä ja kahden ympyrän laitteita. Yksi pieni ihminen istui neliönmuotoisessa lavassa täynnä hiekkaa ja taputteli kepillä eri värisiä kulhoja ja kuppeja. ”Ällä tuule paha kaakku”, hän rallatti. Nenästä oli kummallista, että ihmiset tuijottivat häntä, kun joukosta löytyi monia muitakin vähän erikoisempia yksilöitä.

”Unohdin muuten esittäytyä”, nainen sanoi iloisesti, kun he olivat ahtautuneet pelottavaan pieneen koppiin ja vetäneet ristikko-oven kiinni. ”Minä olen Aino Vilkman.”

Nenä parkaisi ja tarrasi peilin vieressä olevaan kahvaan, kun koppi, jossa he seisoivat alkoi äkkiä liikkua ylöspäin. Aino Vilkman näytti kummastuneelta. ”Mikä hätänä?” hän kysyi.

Nenä oli puristanut silmänsä kiinni. ”Minä en ole tottunut lentämään”, hän sopersi. Aino Vilkman nauroi taas. ”Sinä olet varsinainen.”

”Ei kyllä minä olen mies”, Nenä korjasi vakavana. ”Tai siis poika.”

Ja TAAS Aino Vilkman nauroi. Nenä tunsi olonsa hämmentyneeksi.

”Tämä on tällainen tavallinen perhekoti”, Aino Vilkman sanoi, kun he astuivat ulos kamalasta lentävästä kopista kiiltävään käytävään. ”Ei mikään sisustuslehteen sliipattu kulissi.” Ja hän avasi punaisenruskean oven pienen kuhmuraisen esineen avulla.

Nenän eteen avautui kapea huone täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Lattialla matto oli kaislan tai sammaleen sijasta värikäs kuin sateenkaari. Seinustalla seisoi rivissä erikokoisia jalkineita ja niiden yläpuolella roikkui hienoja, sileitä ihmisvaatteita omituisen muotoisissa oksankarahkoissa. Huoneen vastakkaisessa päädyssä Nenää tervehti Nenä itse. Kun hän heilutti päätään, toinen Nenä teki samoin. Nenältä vei hieman tavallista öttiäisenajatusta pidemmän hetken, ennen kuin hän tajusi näkevänsä oman kuvajaisensa paljon metsälammenn pintaa kirkkaammassa esineessä. ”Astu vain peremmälle”, Aino Vilkman kehotti aivan hänen takaansa. ”Ei tarvitse ujostella.”

Nenä oli ihmeissään. Aino Vilkman johdatti hänet seuraavaan huoneeseen, jossa oli taas niin paljon nähtävää, että Nenää aivan huimasi. Siellä oli kasoittain asioita, joita Nenä ei osannut kuvailla. Hänen päässään toistuivat ilmaukset esine, vekotin ja laite. Hän olisi halunnut voida nimetä ympärillään huomiota vaativat tavarat. Vain yksi tutunkaltainen asia seisoi aivan seinässä erottuvan laajan läpinäkyvän aukon vieressä. Se oli puu, aivan varmasti. Nenä ei tunnistanut lyhytkasvuisen kasvin laatua, mutta siirtyi vaistomaisesti sen lähelle hakemaan turvaa.

”No niin”, Aino Vilkman sanoi. ”Laitetanpas se ilmoitus sitten sinne feisbuukkiin.” Hän istuutui, otti käteensä soikean, langassa kiinni olevan tavaran ja liikutti sitä pöydällä. ”Äh. Taas tämä temppuilee, vanha romu. Pitäisi hankkia uusi hiiri.”

Nenä mietti kuumeisesti, olivatko hiiret ihmisten lemmikkejä ja tarvittiinko niitä kenties puhdistamaan näitä vekottimia hännällään. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oravien hännät olisivat luultavasti puhdistuksessa tehokkaampia, ja että kylläpä ihmiset olivat kummallisia.

”Sinä löysit sen siis Keskuspuiston reunasta, Tullinpuomin Shellin vierestä? Joo... Laitetaan, että jalkapallo kaipaa omistajaansa. Ja sitten voisin laittaa tähän vielä sun puhelinnumeron. Luettelepas.”

Nenä tuijotti Aino Vilkmania epätietoisena.

”No?” Aino Vilkman näytti kärsimättömältä. ”Luettele!” Ja sitten hän hymyili jokseenkin vaikeasti.

Nenän öttiäisenaivoissa hyrräsi. Hän ei osannut luetella kuin ystäviensä nimet ja erään vanhan lorun, jolla Kihara-äiti oli laulanut hänet uneen. Jotenkin tuntui, ettei kumpikaan kelvannut tilanteeseen.

”Minä... minä en osaa”, hän sopersi lopulta. ”Olen pahoillani”, hän lisäsi vielä ennen kuin Aino Vilkman ehti vastata.

”Ei se mitään!” Aino Vilkman huudahti kovaa ja hymyili niin tavattoman leveästi, että Nenä tunsi itsensä yhä tyhmemmäksi. ”Keksitään joku toinen keino.”

”Meillä Viher... tuolla kotipuolessa yleensä merkitään tieto kadonneesta asiasta kylän vanhimpien kirjaan, josta sitten kaikki voivat käydä katsomassa”, Nenä selitti. ”Vaikka yleensä pelkkä keskusaukiolla huhuileminen riittää.”

Aino Vilkman henkäisi suureleisesti. ”Oi! Minä sitten rakastan tuollaisten pikkukylien yhteisöllisyyttä!”

”Että voisimmeko me merkitä tämän pallon -”

”Minä ehdotan, että sinä tulet nyt keittiöön ja otat minun kanssani mummin mustikkakeittoa ja keksejä. On meillä leipää ja päällisiäkin, olet varmaan nälkäinen. Mietitään sitten, mitä tehdään, jooko?”

Aino Vilkmanin ääni oli sillä tavalla ystävällinen, että Nenä aisti vaihtoehtojen vähyyden. Hän yritti hymyillä ja tuntea itsensä rohkeaksi, vaikka syvällä sisimmässään hän tiesi olevansa samalla tavalla sotkussa kuin koppakuoriainen keväthankien sulamisen aikaan.