Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä

Nyt, kun pakkanen on koristellut kuistin sisäoven tomusokerimaisella hyhmällä, kuusenjalan viereen on rapissut vähän alakuloisia neulasia, ja loman loppumisen ajatuksesta säikähtänyt lämpöinen raukeus etsii mukavampaa asentoa kylkiluideni välistä, on ehkä hyvä hetki kirjoittaa tietämättä oikeastaan, mitä.

Kameran akun laitoin lataukseen. Olisi hauska videoida itseään useamminkin. Nyt teen sitä niin harvoin, että kun tuijottelen lopputulosta, huomioni kiinnittyy väistämättä vain moniulotteiseen leukaan ja leveneviin poskipäihin. Poimuja.

Oli ehkä huono idea sijoittaa lämpötilaa kumpaankin ääripäähän liioitteleva ulkolämpömittari olohuoneen ikkunalle, jossa se on jatkuvasti elämää kumpaankin ääripäähän liioittelevan äitini nähtävillä. Jos ulkona on todellisuudessa -20 astetta, lämpömittari katsoo parhaaksi pyöristää se kahteenkymmeneenviiteen. Lopulta äiti ei uskalla poistua rakennuksesta, koska ulkona paleltuisi kuoliaaksi ilman pilkkihaalareita. Ja jos tilanne pitää vielä ilmaista jollekin tuttavalle jälkikäteen, niin absoluuttinen nollapiste saavutettiin kynnysmattomme kohdalla.

Tänään päätin kirjoittaa sitten tälaisen tekstin lempiaiheestani, meistä, maailmasta ja todellisuudesta kaiken retoriikan keskellä.



Joskus riemusta kiljuen käsitteitä karkuun - koska maailma koostuu meistä.


Pikkuleijonat veivät voiton kotiin. Facebook räjähti. Snapchat itki. Torilla tanssittiin alasti purevassa pakkastuulessa. Minäkin hymyilin.

Enkä sillä tavalla kireän alistuneesti kuin Oscar-palkinnosta paitsi jääneet finalistit taputtaessaan, kun tv-kamera rullaa läheltä ohi. En sillä lailla ylimielisen maltillisesti kuin jotkut vaikutusvaltaiset pukumiehet ladellessaan käsittämätöntä taloussanastoa laiskasti aamutelevision sohvalla, selkä pehmusteilla, studiovalot nahkakenkien lestissä kimmeltäen. En edes vanhan juron rehtorin tavoin, hyväksyvästi suvivirren viimeisen säkeistön loputtua. Tai omaan tyyliini ujosti ja anteeksipyytävästi siksi, että näin kai nyt kuuluu tehdä.

Hymyilin ihan vahingossa; vatsanpohjani oli hetken taas pieni pomppulinna, jossa vastaukset ovat helppoja, yksiselitteisiä ja riemastuneita. Sosiaalisen median verkostojeni perusteella Suomi oli hetken taas kuin ison lastentarhan piha sillä hetkellä, kun päiväkodin hoitajat ovat lopulta antaneet luvan käynnistää sadettaja ja juosta sen ali alusvaatteisillaan, toukokuun iltapäivän hiostaessa harmittomasti niskan pesulappua. Onnea, lapsellista riemua, ylpeyttä.

Nytkin kenties jossakin lampsii ryhmä vihaisia suomalaisia miehiä valmiina puolustamaan valkoisten naisten ja lasten oikeuksia. Nytkin Suomi sulkee vastaanottokeskuksia, koska näin suurelle määrälle ei ole enää tarvetta. Koska Tanska ja Ruotsikin ovat nyt kiristäneet rajojaan kunnolla. Koska Eurooppa kiristää rajojaan kuin vyötä, johon huomaamattaan keskivartalosta turvonnut keski-ikäinen yrittää itsensä uudenvuodenlupauksistaan julmistuneena puristaa. Koska Euroopan päämiehet, joko kyynelsilmin tai terävää määrätietoisuutta katseessaan, yrittävät  väkisin pitää pystyssä sitä uljasta, sivistynyttä Eurooppaa, jota polttopulloja heittelevät, vihaisia katupartioita järjestelevät ja globaali kustannuskilpailukyky raamattunaan koulutuksesta ja tutkimuksesta leikkaavat ihmiset murentavat pala palalta perustuksistaan.

Minulla on tunne, että ihmiset ovat kadottamassa kosketustaan siihen, mikä on todellista, konkreettista ja tämänhetkistä. Minä olen.

Päivälehdet ja suuret, viralliset julkaisut puhuvat siitä, miten Eurooppa on kriisissä. Venäjä on oikukas, uhmakas ja uhkaava. Länsi, jolla ei käsitteenä ole enää mitään maantieteellistä merkitystä, on uhattuna. Raha virtaa, markkinat käyttäytyvät, sivistys muuttaa muotoaan, sosiaalinen media älähtää.

Ihmiset ovat enää vain lukuihin ja tilastoihin kuuluvaa massaa, jota talouden, ilmaston, ryhmäkohtaisten arvojen ja globaalien trendien kurssit ja heilahtelut riepottelevat. Päätösten takana ei ole enää ihmisiä, vaan organisaatioita, syy-seurausketjuja ja ennen kaikkea väistämättömyyksiä. Vaihtoehdottomuutta. Globaalia trendiä, joka on joko raamattumme tai vihollisemme. Maailma on kuin laiva, jonka kapteeni on hypännyt kannelta jo kauan sitten.

Sanokaa, että tämä on naiivia puhetta. Koska se on. Kyllä minä tiedän, että kaiken takana on ihminen. Että ihmisen häivyttäminen lauseesta vaihtamalla subjekti hallitsemattoman suureksi käsitteeksi on retorinen keino. Kyllä minä tiedän senkin, että maailmamme ei todella ole enää yhdenkään yksilön tai pienten ryhmien ohjauksessa. Että talous ja sen mukana hyvinvointi, kehitys ja sodat ovat pitkälle historiaan ulottuvia ketjuja, joiden syyt ja seuraukset ovat yhteensä aiheuttajiaan suurempia, käsittämättömämpiä ja kauaskantoisempia. Kyllä minä ymmärrän, että  pörssin liikahtelu on psykologiaa, ja raha ei ole enää sidottu kultavarantoihin, vaan liitelee nollina bittiavaruudessa. Kyllä minä käsitän, ettei varsinkaan valtiotasolla ole olemassa ilmaista lounasta ja niin ilmastonmuutoksen kuin terrorisminkin torjuntatoimet mitoitetaan ylätasolla aina niin, että viivan alle jää omaa taloudellista hyötyä.

Mutta se on liikaa. Se on kaikki liian monimutkaista. Vaikka maailma on täynnä ihmisiä, jotka ovat niin opiskelleita ja uteliaita, että pystyvät hahmottamaan elintärkeitä kehityksellisiä ja nykyhetkeen sijoittuvia kokonaisuuksia maailmasta, ulkopuolelle jää vielä miljardeja ihmisiä, joiden elämä ja ympäristö mullistuu NYT ilman, että heillä on minkäänlaista käsitystä omista vaikuttamismahdollisuuksistaan tai siitä, mistä kaikki johtuu ja mihin ehkä ollaan menossa.

Ihminen kaipaa ja tarvitsee turvaa. Tuttuus on turvaa. Vihollisen määritteleminen yksinkertaisesti on turvaa. Jos pahan alku ja juuri on tiedossa, ei tarvitse pelätä, että vaara ja mullistus piilee kaikkialla, lähellä ja kaukana, arjessa ja kulman takana. Koska kukaan ei voi perustaa katupartiota siltä varalta, että Itse Radikalisoituminen ja Globaalit Kriisit ilmestyvät viemään työpaikat, tuhoamaan kulttuurin ja raiskaamaan naiset, on helpompi perustaa uhitteleva partio kyyläämään turvapaikanhakijoita. Koska Ilmaston Lämpenemistä ei saada A-studioon kertomaan omin sanoin maailman tilasta, on helpompaa sysiä koko aihe mielestään joulukinkun äärellä. Siinä on sentään maku, joka tuo lapsuuden lumiset joulut takaisin. Koska Markkinat eivät vastaa puhelimeen ja kerro suunnitelmistaan, hallitus voi todeta, että Markkinoiden kesyttämiseksi ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää saada Suomi takaisin aikaisemmille kilpasijoilleen taloudessa valjastamalla puolueeton tiede, tutkimus ja koulutus tuottavuuskilpailuun.

Retoriikalla on merkitystä. Maailma on tietoyhteyksien nopeutumisen ansiosta "pienentynyt" niin nopeasti, että syntyy harha, jossa kaikki on tässä, ilmiöt kasvavat ja kuolevat pikavauhtia ja maailman suuret palaset reagoivat toisiinsa niin, että "tavikset" voivat vain seurata vierestä ja kommentoida aiheita äkäisesti keskustelupalstoilla. Tuntuu, että unohdamme aktiivisesti, miten suuri valta meillä ihmisillä, meillä yksittäisillä yksilöillä villasukissamme pakkasella, oikein on. Media, toisin sanoen mediaa tekevät ihmiset, reagoivat kohuihin, jotka syntyvät palstoilla kohuavista ihmisistä ja vahvistuvat, kun niistä tehdään juttuja.  Klikkaukset syntyvät klikkaajista ja klikkausmateriaalin analysoijat luovat lisää halutuilta vaikuttavia sisältöjä niiden perusteella. Raha liikkuu rahaa käyttävien käsissä, ei itsekseen. Tuotantoa kasvattavat ihmiset, kun tuotteita ostavat ihmiset.

Tämä kaikki kyllä tiedetään, niin voimakkaasti, että jos sitä uskaltaa epäillä, saa kuulla itse olevansa naiivi. Lapsellinen, ideologinen nuori, joka ei vain ymmärrä. Yhä hienompien termien käyttö synnyttää yhä koukeroisempaa kieltä, koska kukaan ei halua joutua olemaan se tyhmä. Sellainen lapsellinen urpo, joka ei sanokaan kuivasti: "Kustannuskilpailukykyä edesauttaisi irtautuminen yhteisvaluutasta ja sijoittaminen hajautettuun innovaatioon" tai " En voi tehdä asialle mitään, koska asemassani minulla ei ole siihen valtuuksia", vaan vain:

"Minä olen tässä. Minulla on sininen reppu ja unelma. Tykkään ruisleivästä. Minulla on arvot, joiden mukaan toimin ja uteliaisuus, jonka voimalla kysyn ja kuuntelen."

Pikkuleijonien voiton aikaansaama, puhdas päiväkotiriemu sai minut tajuamaan taas, millaisessa yhteydessä haluan Suomenlipun nähdä. Ja vielä enemmän:

Tämä maailma on täynnä meitä ihmisiä, joilla on ääni. Ja unelmia.

"Herää, Sipilä"

Tällaista tällä kertaa. Onhan se niin, että some mahdollistaa niidenkin päänsisäisten impulssien julkituomisen, jotka muuten olisivat ehkä suosiolla jääneet korkeintaan koiran ja keksijän välisiksi inside-läpiksi. Ei silti, hauskaa oli.

Ihanaa, idealistista, iloista, kuuntelevaa, oivaltavaa, armollista ja ahaa-elämyksientäyteistä, merkityksellistä uutta vuotta kaikille!