Tänään, Helsingissä

Tänään Helsingissä järjestettiin hallituksen kaavailemia opintotuen leikkauksia vastustava mielenosoitus. Tänään Helsingissä marssittiin aavemaisessa sumussa, kenkien ulkosyrjät lätäköistä roiskuneista loskanlipareista tummuneina. Tänään Helsingissä päivitettiin instagramia, facebookia ja snapchattia suurella sydämellä. Tänään Helsingissä sanottiin taas ääneen. Kaduilla, ruuduilla, lööpeissä, yleisönosastolla, kommenteissa, sormenpään tahmaamilla näytöillä, välkillä ja vessanoven läpi.

Eri asia on, kuka kuunteli. Eräässä lastenrunossakin kissa voittaa hiirten vaalit, koska yksikin ääni riittää, jos se on tarpeeksi suuri.

Juuri nyt, tänään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Köyliönjärven (ehkä jo sohjoisella) jäällä, tien päällä, laivan kannella, marketin kassalla, jonoissa, pää pulpetissa, vastaanottokeskuksissa, yliopistorakennuksissa, saattohoito-osastoilla, Kamerunissa, Kabulissa, Ohiossa, Ottawassa, kriisialueella, virastossa, salaa, hukassa, kunnan omistuksessa, virka-aikana, kotona, vieraissa, meillä ja naapurissa, siellä täällä, myöhässä ja paikan päällä - on tapahtunut tämä päivä.

Tämän päivän tapahtumiseen vaikuttaa väistämättä tämä aika, nykyaika, ajan kuva. Se, mitä maailmalla pidetään arvossa, Se, miten ja kuka on turvassa. Se, mihin panostaminen nähdään kannattavana. Se, keillä on valta ja se, mihin valta käytetään. Se, mihin verrataan. Se, mikä nähdään merkityksellisenä. Se, kuka nähdään ihmisenä. Kuka nähdään tulevaisuuden tekijänä ja kuka vain menoeränä.

Ihmisryhmän näkeminen vain yhdeltä puolelta on paitsi loukkaavaa ja epätasa-arvoista, myös isku arvioijan omaan nilkkaan. Toiset määrittelevä taho pitää itseään kasassa työntämällä toiset otsakkeen alle kuin sateelta suojaan. Te olette tuollaisia, mutta luottakaa minuun, minä tiedän, että huomenna sataa. Siksi on parempi, että pysyttelette siellä, omassa karsinassanne. Sillä tavalla te toteutatte maailmassa sen osan, jonka minä olen teille kirjoittanut. Jonka minä olen teitä tarkkailemalla teille ennustanut.

Arvioiva taho ei kuitenkaan töniessään tajua, että  luokittelu ja ennustelu ei toimi, koska ennusteet ovat epävarmoja ja johtaessaan tiukkoihin toimenpiteisiin, myös itsensä toteuttavia. Siksi, koska ne ryhmät, joihin toimet kohdistuvat ovat moniulotteisia, koko spektrin värisiä, syviä ja arvaamattomia jopa itselleen. Mitä syvemmin ryhmiin kuuluviin tutustuu, sitä pohjattomammin monipuolisiksi he muuttuvat ja lopulta tullaan kauhistuttavan keskeneräiseen tilanteeseen, jossa ihmisryhmiä ei ole. Ei ole meitä, teitä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, kotimaisia ja muunmaisia, terveitä, sairaita, nuoria, vanhoja, asiantuntijoita ja jotain niitä muita. On vain valtava määrä tekijöitä, kokijoita ja parhaimmillaan kokeilijoita, jotka ovat niin täynnä limittäin, lomittain, vierekkäin ja päällekäin vieriviä yhteneviä OMINAISUUKSIA, että on lopulta mahdotonta määrittää, kuka on eniten minkäkin ryhmänsä edustaja, ennusteensa toteuttaja.

Kun päätöksiä pitää tehdä, huipulla huojuessaan on helpompi ottaa kiinni karkeista linjauksista. Te opiskelijat olette tällaisia, Te yliopistot olette tuollaisia. Te maahanmuuttajat, te dosentit, te vanhukset, te taiteilijat. Koska tilastojen mukaan te olette tällaisia, me reagoimme nyt tähän ja tulemme samalla vahvistaneeksi sitä synkkää skenaariota, johon meidän on nyt välittömästi reagoitava.

Kun jokin ryhmä määritellään menoeräksi, se oppii karusti olevansa sitä. Kun koulussa häiriköivälle sanotaan, että sinä olet vaan niin tuollainen häirikköluonne, se yrittää olla paras mahdollinen häirikköluonne, koska eihän se siis kuulemma muuta osaa eikä opi. Kun leikataan ja kilpailutetaan, jotta paineen alla tulokset muuttuisivat timanteiksi, päädytään ohituskaistoille; tutkimusvilppiin, Volkswageniin. Nokian renkaisiin, pelokkaisiin lyhyen tähtäimen ratkaisuihin.

Kun tavoitteet siirtyvät ajan hengessä kauemmas lopullisesta, alkujaan hyvästä päämäärästä, päädytään tilanteeseen, jossa hiekkalaatikon reunat nousevat nousemistaan ja sisäpuolella päädytään julmiin hiekkalapiotappeluihin, koska ei ole aikaa eikä resursseja kasvaa aikuiseksi ja katsoa ulos.

Tänään Hesarissa toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kommentin opintotukileikkauksia koskien. Liitenin mukaan hänen opiskeluaikanaan opiskelijat olivat kuuliaisia ja nöyriä, luopuivat arjen luksuksesta kuten matkustamisesta, koska tiesivät, että ahkeralla opiskelulla tulevaisuuden työ kyllä maksaa laihat vuodet moninkertaisesti takaisin. Liiten vihjaa, että nykyopiskelijat näkevät opiskeluaikansa sellaisena panostuksena yhteiskunnan eteen, että kokevat tarvitsevansa siitä suorastaan "palkkaa", siis opintotukea.

Kyllä, opintotuki on aika uusi juttu. Ennen vanhaan sitä pärjättiin vähemmälläkin, jopa ilman. Siksikö, että ennen laivat olivat puuta ja miehet rautaa? Ja nykyään pullamössöä suoraan suoneen vetänyt sukupolvi tahtoo julkkikseksi ja medianomiksi helposti ja nopeasti, Thaimaanmatkoineen ja netflikseineen?

En tiedä, mutta tämä aika on myös aika uusi juttu. Digitalisaatio on uusi juttu. Älypuhelinten vallakumous ja kaikki hehkutettuun uudistumiseen ja kehityksen mukana pysymiseen uppoava raha on uusi juttu. Epävarmat työmarkkinat. Kehityksessä roboteille delegoitavat "perusduunit". Yhä kiihtyvä globalisaatio. Yhä kiihtyvä julkinen keskustelu, epävarmuus ja loputtomat vaihtoehdot. Sosioekonomiset erot, jatkuvat kansainväliset vertailut, gallupit ja tutkimukset, joista voi katsoa, kuka minä taas olinkaan. Testaa, millainen olet ja mitä voit yhteiskunnalle tarjota.

Onko se, että elämänpolkuaan haluaa rakentaa niin turvalliseksi, monipuoliseksi ja mielekkääksi kuin mahdollista, itsekästä pullamössöilyä? Tulevaisuudessa työn käsite laajenee vielä lisää. Teollistumisen ajan kahdeksasta neljään duunit, joissa on selkeä kulku ja tavoite, jäävät koneiden vastuulle. Työstä kuin työstä tulee soveltavaa, vaativaa ja aikaavievää - työtä, johon on annettava jotain itsestään. Siksi olisi jo tärkeää luopua ajatuksesta, jossa työ on aina vain tuskaa ja hupi suoritetaan vapaa-ajalla. Ihminen on parhaimmillaan saadessaan työskennellä intohimonsa parissa. Kun työ kiinnostaa, nälättää ja kutkuttaa, kuuluisia innovaatioita ja tuloksia syntyy tehokkaammin.

Intohimonsa pariin päästäkseen on usein opiskeltava, harhailtava ja etsittävä vähän pidempään. Ehkä nostettava enemmän tukia ja otettava lainaa, kyllä. Ehkä jopa tehtyä virheitä, vääriä valintoja, suunnanmuutoksia! Oltava yhteiskunnan menoerä.

Toisaalta elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja. Jos opintotuen avulla vaikkapa kouluttamattomasta suvusta nousee intohimoinen korkeakoulutettu tutkija, se on kuitenkin kai parempi kuin päätyä tilastojen valossa kenties oletetumpaan vaihtoehtoon, alkoholismiin, yksinäisyyteen, mielenterveyskuntoutujaksi? Intohimonsa toteuttajaksi, oman alansa innovaattoriksi ja veronmaksajaksi päätyminen on kai parempi vaihoehto, vaikka tavoitteen saavuttamiseen menisi pitempi aika kuin kotiovelta leipäjonolle? Jos nuoruuden väärä valinta ja virhearviointi olisikin vaikka tutkinto-ohjelman vaihtaminen ennen valmistumista eikä koviin aineisiin johtava huumekokeilu?

Jos kokeiltaisiin?