Kaiken tietoisuuden todistamisen takana - Brexitistä ja muista hashtag-ilmiöistä

Maailmalla tapahtuu taas.

Kukaan ei tosin oikein osaa sanoa, mitä. Jo silkka epävarmuus siitä, mitä on tapahtumassa tai mikä olisi hyvä, saa asioita tapahtumaan - pörssikurssit heilahtelemaan ja nesteen myrskyämään aina yhtä potentiaalisen puolityhjässä lasissa.

Vaikka kukaan ei tiedä, tai ehkä juuri siksi, on tullut yhä tärkeämmäksi sanoa heti, mitä ajattelee. Tai mitä ehkä ajattelee, kunhan asia tuosta etenee. Tai ettei ajattele vielä mitään eikä koko asia voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa - siltä varalta, että joku nyt ajattelee, että kiinnostaisi.

On tärkeää olla äänekäs, äänekkäämpi ja itsevarma, ettei vain jäisi kinni siitä, ettei ihan tiedä. Tärkeintä on ainakin tiedottaa, ettei tiedä, jotta muut tietävät tiedottajan olevan ainakin hyvin tietoinen - tarkasti perillä siitä, mitä tapahtuu ja vankasti aikuinen, hereillä ja järkevä.

Tässä kaikessa tiedon, tunteen ja tietoisuuden tulvavyöryssä on vaikea hahmottaa, mitä oikeasti tapahtui, miksi tapahtui ja mitä siitä mahdollisesti seuraa. On vaikea kysyä itseltään, mitä minä tästä kaikesta ajattelen, ja vielä vaikeampi muodostaa ajatus siitä, mitä minä oikeastaan haluan. Pelko siitä, että muut tietävät kuitenkin jotain sellaista olennaista, mikä minulta on mennyt ohi, ajaa nyökyttelemään mukana, heristämään nyrkkiä. Tiedon voi aina korvata tunteella, ja kun tunne on yhteinen ja suuri, on sen oltava jotenkin merkityksellistä.

Kuvaavaa on se, kuinka brittiläisten hakukonetietojen perusteella maassa innostuttiin googlaamaan EU:n varsinaista tarkoitusta heti äänestystuloksen varmistuttua. Ennen sitä aika oli kulunut tärkeämmältä tuntuvaan touhottamiseen ja sen vastakkainasettelun rakentamiseen ja ylläpitämiseen, josta media otti tietenkin kaiken irti.

Kun kiihkeä, maailmanlaajuinen tiedonkulku jyllää sosiaalisilla verkkoalustoilla, syntyy illuusio siitä, ettei kukaan tai mikään koskaan nuku. Kun yhtäällä tviitataan ilmastonmuutoksesta, toisaalla ammuskellaan siviilejä ja seuraavalla sivulla kerrotaan valkoisen sokerin vaaroista, jää itsensä tavalliseksi hyvinvointivaltion kansalaiseksi määrittelevän ihmisen osaksi vain pitää itsensä ajan tasalla, ilmaista tietoisuutensa ja muistaa järkyttyä.

On hämmästyttävää, miten hyvin valtaosa ihmisistä on pysynyt järjissään kaikkien sosiaalisen median sovellusten ristipaineessa, ottaen huomioon, että siinä sivussa myös oma konkreettinen elämä olisi hyvä päivittää tasaisin väliajoin. Tietysti on mahdollista, että oman digitaalisen julkisivun päivittäminen ja tiedonhankinta on liukunut osaksi arkipäivää niin vaivihkaa ja positiivisen kutinan saattelemana, että stressi ja kaaos jää piiloon kytemään. Sitä ei ole helppo myöntää itselleen silloin, kun oman fiidin perusteella kaikki muut ainakin pitävät langat käsissään ja koko cocktailin sekoitussuhteen optimaalisena; on tietty osuus vakavaa ja ajankohtaista kertomassa täyspäisyydestä ja tietoisuudesta, hassu videoklippi surffaavasta koirasta muistuttamassa seuraajia jakajansa huumorintajusta, vähän henkilökohtaista ja terveydellistä dataa lautasmallin mukaisella hedelmäsalaattikuvalla sekä vielä pieni osoitus omista intresseistä ja itsenäisestä ajattelusta kuten kyky muistaa, että tänään on kaiken lisäksi käsillä kansainvälinen käsilläseisontapäivä.

Ihminen jää yhä enemmän yksin maailmassa, jossa kaikilla tuntuu olevan satoja kavereita näyttöpäätteen päässä ja kompaktisti muotoiltuja mielipiteitä vain odottamassa lausumista. Individualismiin yhä syvemmälle kietoutuvassa länsimaailmassa ihminen jää yksin pohtimaan, minkälaisen kuvan haluaa itsestään antaa. Digialustoilla kaikki on ikuista ja samaan aikaan jo ohitettua. Yksittäisen ihmisen julkisivu jää eniten polttelemaan rakentajansa verkkokalvoille, kun samalla ylikuumentunut tiedonkulku paiskaa huulille jo uusia kohuja, joihin ihminen kokee tarvetta reagoida.

Tämä hätäpäisen kahmimisen aika kuluttaa loppuun paitsi luonnonvarat, myös vilpittömyyden ja uteliaisuuden. Kaikki kurtistuu pelkoon ja äärimmäiseen valppauteen. Kun ympäristön mielipiteen tuomitsevuutta ja rähjähdysherkkyyttä pelätään, syntyy harkitsemattomia yleistyksiä ja kärpäsestä härkäsiksi levähtäviä möläytyksiä. Syntyy väärinkäsityksiä ja yhä tiukempia vastakkainasetteluja.

Kun aika ei mitenkään riitä kaiken toivotun ja itsestäänselvyytenä näyttäytyvän tietoisuuden saavuttamiseen, syntyy hätiköityjä johtopäätöksiä. Tunteet purkautuvat ilmoille nopeaan ja yksinkertaistettuun, jopa väärään tietoon puettuina, koska loputtomien artikkelien voimalla tieteeseen tukeuvassa ajassa pelkkä tunteisiin vetoaminen nähdään helposti lapsellisena. Haja-asutusalueella ikänsä elänyt ja isoäitinsä terveyskuluista huolestunut ihminen ei uskalla sanoa vain pelkäävänsä tuntematonta. On helpompi tulla hyväksytyksi vetoamalla tilastoon maahanmuuttajaraiskauksista ja ummistaa silmänsä kaikelta muulta. Tiedon siivilöimisessä auttavat netin evästeet, facebookin kaverisuhteet ja kaikin puolin kaupallinen media.

Tuntuu, että usein individualismiin ja itsebrändäykseen loukkuun jäänyt ihminen kaipaa eniten yhteisöä. Ymmärrystä ja me-henkeä. Sitä fiilistä, kun huudetaan yhdessä ja maailma tuntuu kuuntelevan. Banderolleja ja tottelemattomuutta. Oikeutta.

Heposti unohtuu, että digiyhteisö ei ole sama asia kuin aito, kiireetön kohtaaminen. Digiyhteisö on aina askeleen edellä. Netti päivittyy nopeammin kuin yksikään yksittäinen ihminen. Pysyäkseen pinnalla kaikkien kohujen aallokossa on unohdettava lähdeaineistot ja mentävä mukaan iskulauseiden hyökyaaltoon.

Elämme facebookmeemien aikakaudella. Globaalissa, digitalisoituneessa maailmassa, jossa kaikella on kiire, on kätevintä typistää ajatukset meneviksi iskulauseiksi ja kannanotot tykkäyksiksi. Yhteydet ovat niin nopeita, että yksi hyvä heitto leviää sekunneissa ja kerää niin valtavia määriä katsojia ja mukaan liittyjiä, ettei kokonaisuus ole enää käsitettävissä. Luvut ovat niin suuria, että syntyy kokemus erityislaatuisesta merkityksellisyydestä, kuin jostain luonnonmullistuksen voimaa lähentelevästä mielenosoituksesta, jonka jälkeen mikään ei ole enää entisensä. Yksittäisessä ihmisessä syttyy hiljainen toivo siitä, että minä olen mukana. Minä olen mukana muuttamassa maailmaa.

Se on kaunis ajatus. Mutta kun halu muuttaa maailmaa yhdistyy siihen, mitä maailma on nyt eikä jälkimmäisestä haluta tinkiä, lopputulos jää haaleaksi varjoksi alkuperäisestä ajatuksesta ja ihminen pettää itseään. Halu muuttaa maailmaa muuttuu haluksi muuttaa maailmaa helposti ja nopeasti -  ja itse asiassa mieluiten -50% alennuksella.

Kun kiire säilytetään takaraivossa ja maailman muuttaminen pysyy vain yhtenä oman julkisivun rakennuspalikoista, mitään todellista ei saada aikaan. On toki juhlallista ja varmasti psykologisella tasolla merkittävää, kun miljoonat ihmiset vaihtavat profiilikuvansa terrori-iskun uhrien muistoksi tai käyttävät samaa hashtagia. Se ei kuitenkaan muuta mitään niin kauan, kun oma yhteiskunnallinen panos on hoidettavissa yhdellä klikkauksella.

Tietysti poliitikoiden ja median on reagoitava näin mittaviin kansanliikkeisiin. Mutta reagointi on useimmiten samaa tasoa. Poliitikon paine pahoitella ja tietää käytössä olevat hashtagit kriisin kohdatessa on monin verroin tavallista kaduntallajaa suurempi. Silti elämä jatkuu ja kädet on pesty hyvin nopeasti ja helposti.

Media elää ihmisten kohuista ja menee sinne, missä kohistaan. Perinteinen media syö sosiaalisen kädestä ja referoi ilmiöitä iskien bensaa liekkeihin. On käynnissä miljoonien ihmisten dramaattinen leikki, jonka aikana toiset miljoonat ihmiset kärsivät, maapallon tulevaisuus vaarantuu yhä jyrkemmin ja toisaalta mukana kohiseva yksittäinen ihminen potee huonoa omaatuntoa, kun ei enää kykene tuntemaan surua kohun kohteiden kohtalosta.

Kohu toisensa perään laantuu, kun aihe alkaa tuntua jo mikrossa uudelleen lämmitetyltä tai seuraava järkytys ottaa sen paikan. Ihmiset potevat selittämätöntä yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä, vaikka ovat niin mukana, kaikessa ja koko ajan. Pakolaisreiteillä kuolevat ihmiset taas tuntuvat kadonneen, kun mikään ei ole muuttunut ja herättänyt uutta hashtagin synnyttävää kipinää.

Poliitikot rakastavat välttämättömyyden retoriikkaa. On tehtävä taloudellisia ratkaisuja, koska maailma ei odota ja raha meni jo. Silti todellisuudessa, kaiken alla ja takana, vain ihmishenki ja maapallon tila ovat asioita, joille ihminen ei loppuun asti voi mitään. Raha on vain osa luomaamme vakiintunutta järjestelmää, joten on silkka silmänkääntötemppu puhua siitä, kuinka on välttämätöntä toimia vain sen ehdoilla.

Lopulta on kysymys arvovalinnoista. Voitaisiin myös sanoa, että on välttämätöntä auttaa joka ikistä hengestään taistelevaa pakolaista, kunnes se ei enää vain fyysisesti ole mahdollista. Voitaisiin peräänkuuluttaa kuuluvammalta taholta sitä, kuinka välttämätöntä lihansyönnin lopettaminen ja fossilisista polttoaineista eroon pääseminen on koko maailman tulevaisuuden kannalta. Voitaisiin puhua vältämättömästä vastuunkannosta välttämättömän alistumisen sijaan.

Pitäisi pystyä kääntämään ympäri se narratiivi, jossa asioista yksinkertaisimmat ovat asioista lapsellisimpia ja niistä touhottaminen pelkää puberteetti-ikäisen naiviutta. Se nimittäin johtaa kierteeseen, jossa yksittäinen ihminen pelkää tietävänsä liian vähän, olevansa yli käveltävissä ja potentiaalinen naureskelun kohde. Se ihminen typistää tukahdutetun tunteensa iskulauseeksi, joka kuulemma riittää todisteeksi tietoisuudesta. Lopulta se ihminen eroaa EU:sta, äänestää vihaista populistia, haukkuu keskustelijat foorumilla, heittää polttopullolla vastaanottokeskuksen ovea. Ja tekee sen kaiken vain, jotta tuntisi olevansa merkittävä ja unohtaisi pelätä.

Ajatusteni asumuksen ahtaudesta

Tiesittekö, että yksi Jeesusta kuvaavista monista symboleista on manteli?

Minä en tiennyt. Mutta sitten törmäsin siihen kuvataideaiheisessa tietovisassa. Ja nyt tiedän.

Minä en tosin tullut tähän kirjoittamaan Jeesuksesta. Jos haluatte hänestä keskustella, löydätte varmasti siihen seuraa esimerkiksi Elielinaukiolta, jolla kyseisestä historiallisesta henkilöstä papatetaan megafoniin joka maanantai kello kuusi. Tiedän sen, koska papatus kantautuu kauas, ja "Suomi Jeesukselle" - bussi seisoo reitilläni, samassa kohtaa, jossa yöaikaan heiluu usein "Suomi suomalaisille" - henkistä sakkia viinapullot tanassa.

Oikeastaan Jeesuksesta keskustelemista on arki-iltapäivinä keskustassa lähes mahdotonta välttää. Viimeksi, kun kuljin Kampin bussiterminaalin ovista, minulla oli kiire, joten tunsin jonkinasteista äkäistystä, kun minut eteeni kävelemällä pakotettiin irrottamaan kuuloke toisesta korvasta. Siispä vastasin tuimasti vain "en" kysyttäessä, onko minulla henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen. Ei ole. Hän ei ole edes facebook-kaverini, vaikka niitä on vuosien varrella kertynyt enemmän kuin varsinaisesti voin sanoa tuntevani. Sitä paitsi, jos minulla on johonkuhun henkilökohtainen suhde, niin en kyllä heti ala sitä ventovieraalle terminaalin oviruuhkassa avaamaan.

Mutta minä EN tullut kirjoittamaan Jeesuksesta. Mennään eteenpäin.

En ole aivan varma, mistä tulin kirjoittamaan. Lähinnä kai vain pitkästä aikaa. Minulle tuli taas sellainen pakahduttava tunne, henkinen närästys, joka ei hellitä vain facebookkia pläräämällä ja jääkaapin ovea päämäärättömästi aukomalla (kokeilin). Joten tässä sitä ollaan.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa itsestäni. Maailmassa on tapahtunut niin paljon ja kello on niin paljon, että en kykene esseistiseen pohdintatyöhön. Huumorini on epämääräistä ja kärsin levottomuuden aiheuttamasta kirjakielisyydestä sekä myllertävästä, joskin mahdollisesti perättömästä yksinäisyyden tunteesta. Siihen kaikkeen auttaa vain kirjoittaminen.

Vaihdoin blogin nimen. Se ei ole enää "Tahto Tuuletin ja elämisen harjoitus". Lähinnä siksi, että sen muistaminen tuotti itsellenikin hankaluuksia eikä sitä ymmärretty oikein mihinkään suuntaan. Koska väärinymmärryksiä ei koskaan voi välttää, tavoittelenkin mieluummin, niin blogissa kuin elämässä, mahdollisimman paljon ymmärryksiä. Niistä saa aina hyvää keskustelua aikaan.

Tahto Tuuletin on yhä yksi alter-kekoni, aavistuksen sammaloitunut elämänsä seikkailija, jonka nimi ymmärretään joko yhdyssanavirheenä tai tekopirteänä pöytätuuletinbrändinä. Se elää minussa vahvasti.

Blogin uusi nimi, Tuulihattu ja kävelykenkä, on monitulkintainen sekin. Kokonaisuudessaan se symboloi kai kahtiajakautuneisuuttani, ihmisen kahtiajakautuneisuutta. On unelmoija, seikkailija ja taivaanrannanmaalari sekä eteenpäin pyrkivä ja arjesta suoriutuva eläjä, se joka maksaa haaveilijapuolen laskut ja huolehtii, että se on pessyt hampaat. On koko minuus: aavistuksen alakuloinen, harkitseva huolehtija, joka tutkii lähdetiedot huolellisesti ennen lopullisia johtopäätöksiä, mutta kantaa toisaalta spontaania, maailmaasyleilevää ja onnellista satuolentoa harteillaan.

Lisäksi nimessä on hienoinen intertekstuaalinen viittaus pienempänä rakastamiini "Heinähattu ja Vilttitossu" - kirjoihin. Koin aina yhteenkuuluvuutta kumpaankin.

Ja juu, tarkemmin ajatellen tuulihattu voi kuvastaa myös kivistä ja poukkoilevaa historiaani syömiseen liittyen sekä sitä, että keräilen mitä erikoisimpia hattuja. Yleensä niitä pitää venyttää a.) siksi, että minulla vain sattuu olemaan niin iso pää ja b.) siksi, että kaikista hienoimmat hatut tehdään minua 12 vuotta nuoremmille pojille.

Harkitsin ensin nimeä "Tuulihattu ja lasikenkä", koska se olisi kuvastanut elämäni toista, tällä hetkellä varmasti merkitsevämpää kahtiajakoa. Ilon ja surun, toivon ja toivottomuuden, luottavaisuuden ja pelon välillä.

Mutta sitten se kuulosti liian siirappiselta. Eikä kävelykenkä-puolen minäni kestä ajatusta siitä epäkäytännöllisyydestä! Lasikenkähän menee rikki. Korvaamattomille säröille muutamasta kolhusta. Enkä minä mene rikki. Niin haluan uskoa, vaikka se usein vaikeaa onkin.

Kävelykenkä on hyvä myös siksi, että olen aina kävellyt paljon. Nautin kävelemisestä. Olen mennyt sekaisin laskuissa siitä, kuinka monet kengistäni olen kävellyt puhki, kirjaimellisesti. En edes muista, kuinka monet pohjat ovat pudonneet pois kesken matkan. Osin syytän tästä kyllä myös markkinatalousajattelun ruokkimaa tuotteiden huonolaatuisuutta.

No niin. Nyt, kun olemme päässeet yli alkulämmittelystä ja uuden nimen etymologiasta, voimme siirtyä aiheeseen.

Minä en ymmärrä. (Toivoisin voivani jo luopua tästä hitusen komediallisesta kirjakielisyydestä, mutta puhekielellä ei nyt vaan lähde. Ehkä kohta.)

Mä en ymmärrä, mikä mussa on vikana. Viimeisin vuosi on ollut taas elämäni vaiherikkaimpia, monipuolisimpia, raskaimpia ja ehkä ihanimpia. Mä olen kerryttänyt kokemuksia, oppinut, kokeillut, saanut aikaan ja uskaltanut paljon. Mä olen mennyt monessa asiassa eteenpäin, taaksepäin ja sivuttain kuin ohjeistajana olisi ollut Google Mapsin navigaattori (totesi kerran keskellä moottoritietä painokkaasti: "Tee u-käännös ja lähde koilliseen").

Silti mä yhä pelkään. Mä pelkään koko ajan epäonnistuvani. Nykyään en enää sillä tavoin kuin ennen työskennellessäni asioiden parissa - olen varmempi kesätyössäni, koulussa, luovissa projekteissa ja muissa hankkeissa, kuten pyrkiessäni jotain konkreettista kohti. Mä luotan jo jonkin verran pohjataitoihini ja siihen, että mulla on valmiuksia kehittyä ja tavoitella haluamiani asioita.

Sen sijaan ihmisten kanssa mä pelkään. Mä pelkään sanovani vääriä asioita, olevani väärässä paikassa, tekeväni vääriä asioita väärään aikaan. Mulla on jatkuvasti sellainen tunne, että mä varastan aikaa niiden ihmisten kanssa, joiden seurasta nautin, ja minä hetkenä hyvänsä joku huomaa, mä jään kiinni - varashälytin alkaa soida ja mut paiskataan menemään. Mulla on tunne, että kohta mä mokaan, kohta nuo ihmiset tajuaa, etten mä ole se, keneksi ne on mua luulleet.

Tai sitten ne vain kyllästyy. Unohtaa mut naulakkoon kuin jonkun joululahjakauden hittilelun, johon ei viitsi ostaa uusia pattereita enää sen jälkeen, kun se kerran väsähtää. Ne patterit on niin hankala hankkia - mistä niitä edes saa? Ja onhan se jo vähän nähty, mitä se koko vekotin tekee.

Mä olen viimeisen vuoden ja etenkin tämän kevään aikana sujahtanut ihan vahingossa porukkaan, jossa mun on hyvä olla. Mulla on siellä paikka. Mua odotetaan ovella. Mulla on tunne, että mun sanomisista, ajatuksista ja tunteista välitetään.

Ja se on mun ongelma. Mä en pääse eroon tunteesta, että ne on vaan ne sanomiset, ajatukset ja tunteet, joilla on väliä. Että jos kadotan ne hetkeksi, mulla ei ole enää mitään väliä. Että mä ostan siinäkin porukassa aikaa kuin vuokralainen, maksan kuukausittain hauskoilla jutuilla, tempuilla ja taidoilla. Ja heti, kun en enää keksi riittävän hyvää uutta, menetän kaiken. Kuin uhkapelissä. Kaikki tai ei mitään.

Tietenkin ystävyys on antamista ja vastaanottamista. Ihmissuhteisiin panostetaan. Niihin käytetään aikaa ja niihin annetaan paljon. Taitoja, ajatuksia ja kärsivällisyyttä.

Silti oikea ihmissuhde ei ole vain esityskavalkadi, jossa toisen repertuaari tarkistetaan tasaisin väliajoin, annetaan aplodit ja laaditaan harjoitusohjelma seuraavaa näyttöä varten. Läheinen ihmissuhde, ystävyys tai rakkaus, on sopimus, jossa ihmiset uskaltavat olla kokonaisia, hyvine ja huonoine puolineen ja hetkineen. Se on sopimus, joka on voimassa toistaiseksi. Se annetaan leimattavaksi ajan ja elämän muutoksille, mutta sopimusoikeuden jatkuminen ei ole kiinni pisteytettävistä yksilösuorituksista. Sitä on luottamus.

Mä en osaa vieläkään luottaa. Siksi mä väsyn niin helposti. Mä väsyn pelkäämään itseäni ja sitä, riitänkö mä itselleni taas tänään. Mä olen niin pitkään antanut itseni kokonaan muiden määriteltäväksi, että mä en uskalla luottaa päätäntävaltaa itselleni. Mä en uskalla määritellä itseäni ja riittämistäni itse, koska mä pelkään niin paljon ikäviä yllätyksiä.

Mä en uskalla ajatella itsestäni hyvää ilman jatkuvaa "hyvien tekojen" päivittämistä, koska pelkään, että jään yllättäen yksin, tulen taas hylätyksi. Jos yksin jäämisen hetkellä olen ollut varomaton, pitänyt itseäni riittävänä ja hyvänä vahtaamatta tarkasti mahdollisia merkkejä välien viilenemisestä tai riittämättömyydestäni, on yksinäisyyden yllätys kahta kivuliaampi. Silloin sitä ei voi vain surra, katsoa itseään lempeästi ja potea ikävää, koska silloin ikävä yllätys ja yksinäisyyden kipu muuttuvat itseinhoksi. Vihaksi sitä kohtaan, minkä luulin riittävän. Vihaksi, joka kumpuaa pettymyksestä itseen ja elämän kulkuun sekä siitä kalvavasta, jatkuvasta epävarmuudesta, joka kaiken alla istuu tiukassa kuin korkki.

Mä en tiedä, saako sitä korkkia enää irti. Kaikista etukäteen kuivuneista kyynelistä turvonnut ajatuskuplani on puristanut sen korkin niin tiiviisti itseensä, että sen takana tunteet ovat menettäneet toivonsa vapaasta virtauksesta ja muuttuneet hiljalleen järjen ja kontrollin jatkopaloiksi; kylmiksi ja eleettömiksi työvälineiksi elämään.

Tunnetukoksen takaa tihkuu lähinnä kahta ainetta. Toinen on kontrollia ruokkiva, lamaannuttava menetyksen pelko, joka tosiaan helposti käpristyy itseinhoksi.

Mutta toinen on läikkyvä onni, melkein säikähdyksenomainen ilo, joka pelon varjossa tuntuu kohtuuttoman ihanalta, melkein vahingolta. Se onni läikkyy ulos silloin, kun olen ryhmässä, jossa musta tunnutaan välittävän. Sitä tapahtuu uudessa ystäväporukassa, teatterilla ja kesätyöpaikalla. Eniten silloin, kun äkkiä huomaan, että on kulunut jo vaikka kuinka paljon aikaa ajattelematta. Tai tajuan, että musta pidetään, vaikken ole sanonut pitkään aikaan mitään. (Tai olen sanonut jotain harkitsematonta, tönkköä tai epäloogista. Tapahtuu useammin kuin hiljaisuus. Toim. huom.) Tai, kun huomaan, että olen vahingossa nojannut polveani toisen polveen ilman, että kumpikaan on kokenut tarvetta siirtää omaansa sivuun.

Se onni on korkin takana niin piripinnassa, että se pääsee vähän läikkymään. Mutta jos pelko jonain päivänä todella hellittää, se onni vyöryy ulos voimalla. Sekin pelottaa. En tiedä, mitä kaikkea kontrollitulpan takana on, en ole osannut enkä uskaltanut katsoa. Entä jos siellä onkin joku ihan toinen minä? Siinä on suurin syy, miksi en uskalla vetää kännejä. Tai vain kokeilla olla.

Olla halauksessa. Olla lukematta viestiä ennen lähettämistä. Olla väärässä. Olla pihalla. Olla löysä. Olla tyhmä. Olla vihainen. Olla kiintynyt. Kertoa olevansa kiintynyt. Olla rauhassa.

Mä pelkään yksinäisyyttä niin kovasti, että mä uskottelen itselleni olevani yksin jo etukäteen. Väistän ja varon, etten kolhiintuisi. Se aiheuttaa varmasti väistämistä ja varomista myös mua kohtaan. Ja niin löydän itseni yhä uudestaan vääntelemästä käsiäni oman huoneeni karvalankamatolla, pohtimasta yksinäistä oloa ja asioita, joita haluaisin uskaltaa sanoa. Käyn läpi yhä uudellleen, mikä mussa voi olla vikana. Miksei muhun voi esimerkiksi...ihastua? Miksei mua voi nähdä romanttiessa valossa? Kaipaan ihan älyttömästi myös romanttista rakkautta. En siksi, että olen nähnyt siitä kuvan amerikkalaisissa tv-sarjoissa, vaan koska osaan kuvitella, kaivata ja kokea. Aitoja, joskin tähän mennessä ilmeisen yksipuolisia asioita. Samaan aikaan hoen, että tietenkin, Maija, kuinka sä edes kuvittelit. Muista olla kiitollinen siitä kaikesta ystävyydestä, mitä olet näin äkkiä saanut osaksesi näin paljon. Ja olenhan mä. Aivan tajuttoman kiitollinen. Ja onnellinen aina, kun uskallan.

Mutta samaan aikaan mietin, että jos tunnetulppa estää mua luottamasta ystävyyden mahdollisuuteen, niin entä sitten rakastuminen? Siinä on kysymyksessä vielä vaara-alttiimpi maaperä. Sellainen herkkyys ihmisessä, jonka ylle ei kasva kuorta.

Jos mä olen kasvattanut itseeni pelosta panssaria koko ikäni, onko sen taakse enää mahdollista nähdä?

Olla yhdessä.