Iso olo.
Merkittävyyden puuska. Haikeuden pakahdus. Tunteellinen takku tukassa ja unesta punaiset posket.
Tekisi ehkä mieli laulaa, mutten oikein jaksa avata suuta. Hyräillään sitten.
Mä olin eilen jotain 11 ja puoli tuntia Tikkurila-festivaaleilla Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena. Seisoin kierrätyspisteillä asiakaspalveluhymy herkässä ja syöksyin väliin aina, kun joku puolihumalainen suomalainen työntyi käsi ojossa pudottamaan palautustölkkiä sekajätteeseen tai banaaninkuorta pullokassiin. Useimmat olivat oikein mukavia. Loppuillasta anniskelualueen perimmäisellä pisteellä päivystäessäni sain jo muutaman huojuvan apurin. "Se pahvi menee sekajätteeseen, koska se on LIKAINEN." "Älä ny hei, täällä tää tyttö pelastaa maailmaa!"
Ellinoorasta melkein Elastiseen asti mä kiertelin alueella poimimassa roskia uudelleenlajiteltaviksi niin maasta kuin turvatarkastuspisteen täyteenahdetuista sekajäteastioista, joiden vierellä uupumattomat turvartarkastajat kuuntelivat samoja raivonpuuskia ja seksististä vinoilua kerta toisensa jälkeen."Mitennii ei omia juomia, saatana vettä tää on, haista ite!" "Neiti on hyvä ja hiplaa vaan, ei haittaa yhtään."
Mä poimin roskat mielikuvituksellisen näköisillä pihdeillä, jotka näyttivät samaan aikaan sekä joltakin "vuoden turhake" - mansikankaranpoistajalta että joltakin FBI:n rikospaikkatutkijan supersteriloidulta välineistöltä vainajan irtoripsien talteenottamiseen. Kun kuljeskelin pihtien kanssa poimimassa sätkiä yksitellen isoon mustaan jätesäkkiin, sain enimmäkseen positiivista huomiota. Partasuiset tupakanhajuiset miehet ja lonkeroa rinnuksilleen läikyttäneet lähmäiset naiset hymyilivät lämmintä, karheaa hymyä ja toivat stumppinsa minulle käteen kuin juomarahan.
Kiertelin myös pyytämässä ihmisiltä vastauksia pieneen anonyymiin joukkoliikennekyselyyn, ja vain 1/45 kieltäytyi vastaamasta. Eräs tacoja toisella kädellä syövä herrasmies hymyili leveästi ja kysyi, onko juna oikea vastaus vai joutuuko siitä ekoihmisten rangaistusvankilaan. Vastasin, että sinne joutuu vain muovimukien biojätteeseen heittämisestä.
Eräällä kierrätyspisteistä kävi eräs hapsuinen saapasjalkainen mies tasaisin väliajoin salatupakalla. "Älä sinä sitten ilmianna tätä kolleegaasi, hän kun nyt antoi mun polttaa tässä." Ensimmäisellä kerralla mies ei ollut löytänyt oikeaa tupakkapaikkaa, kolmella seuraavalla hän palasi vain tervehtimään taas niitä mukavia naisia, jotka jaksavat hymyillä kaatuneen kaljan ja puoliksisyötyjen burgerien hajussa. Saimme myös opetusta siitä, miten käsiohjelman pienestä ja tyylitellystä aluekartasta etsitään karttapohjoinen. "Mä olen kato vanha suunnistaja. Menin tuolla pitkin metsiä ennen kuin toi polvi hajos. Älälälä käännä sitä karttaa, menee ihan suunnat sekasin. Kato noin."'
Meitä "viherihmisiä" katsottiin enimmäkseen hyvällä tai säälien, silloin kun katsottiin. Enimmäkseen ei katsottu. Oli mielettömän vapauttava ja mielenkiintoinen kokemus olla se tietoisesti näkymätön tyyppi, joka hymyilee ja auttaa tarvittaessa, mutta enimmäkseen vain sukkuloi yhä vähemmän suoraan kävelevien ihmisten joukossa pyyhkimässä jälkiä ja silloin tällöin kohottaa katseensa kohti isoa lavaa, jolla aina uusi artisti kohottaa kätensä ilmaan ja sanoo, että tänään on erityinen päivä, te olette upeita, huudetaan. Oli mieletöntä saada olla mukana siinä tunnelmassa, jossa korkkarit potkitaan jalasta, hypitään ja huudetaan ja lauletaan ja suudellaan niin, että näyttää kuin kaksi mustekalaa söisi toisiltaan päät. Oli mieletöntä olla mukana siinä juuri niin, ettei tuntenut ketään, tiesi, mitä kuului tehdä eikä kokenut paineita illan onnistumisesta ja ikimuistoisen elämyksen saavuttamisesta. Mulla oli asiakaspalvelijuudesta, vapaaehtoisuudesta, arvoistani ja asemastani kudottu näkymättömyysviitta, joka oli sekä turva ja verho mun ja maailman välillä että ikkuna siihen. Yllättäen huomasin kantavani näkymättömyysviittaani kuin iltapukua, ylpeänä ja varmana siitä, mitä tein, mutta ilman tarvetta nousta kenenkään yläpuolelle tai varastaa huomiota. Se oli ikimuistoista.
Illan aikana sain neljä lämmintä halausta tuntemattomalta.
Apua ilman, että ehdin pyytää.
Mielettömän upean, tunteja kestäneen keskustelun rasvankeittimen ja valkosipulin hajussa, JVG:n pauhatessa toiseen korvaan.
Huumoria sameissa silmissä.
Bassoa takaraivossa.
Mulla oli olo, että mä pidin huolta, niin ympäristön kuin juhlijoiden hyvinvoinnista. Mulla oli hyvä ja vastuuntuntoinen olo. Ja taivas avautui niin isona ja värivaloista häkeltyneenä, että mulla oli taas olo kuin elokuvassa, mutta todellisella tavalla. Mulla oli muovipäällysteisiin seinämiin sukeltava, vähän nuhainen soundtrack, kun Ellinoora lauloi: Minä elän. Se oli klisee, joka sopi sydämeen.
Mä itkin yhden kyyneleen, vasemmasta silmästä, kun tajusin, että jos mun näkymättömyysviitta olisi yläasteella toiminut niin kuin se toimi nyt, mä olisin uskaltanut hengittää. Jos mun näkymättömyysviitta olisi silloin ollut suojakilpi, jonka takaa kurkistaa eikä kahle, joka kuristaa, se olis saanut mut luottamaan tulevaan ja ennen kaikkea itseeni ja arvooni niin, ettei mun olisi koskaan tarvinnut taistella tietäni sairaalaan kysymään itselleni lupa olla heikko ja apua hengittämiseen.
Toisaalta mä itkin sen kyyneleen siksi, että mä olin niin kiitollinen. Nimenomaan siitä kaikesta, mikä on mahdollistanut mun näkymättömyysviitan vahvistumisen ja sen tarkoituksen kääntymisen. Ilman sitä kaikkea kipua, joka sai mut pyytämään kuolemaa ja vihaamaan jokaista hetkeä, jonka jouduin olemaan minä, mä en olisi tässä. Mä olisin ehkä elossa, mutta mä en olisi se minä, joka olen nyt. En osaisi katsoa maailmaa niin kuin katson nyt. En muistaisi muistuttaa itseäni siitä hymystä, joka jossain roskiksia raivona potkivan kännisen vihan alle jää. En huomaisi sitä kahdeksanvuotiaan kurtistusta, joka kyynisyydellään ratsastavan keski-ikäisen kaikennähneen kuoren kuitenkin läpäisee. En muistaisi, miten paljon voimaa on ilahtumisella, kuuntelemisella ja uteliaisuudella. En muistaisi, miten tärkeää on ottaa kädestä ja istua vieressä vielä silloinkin, hetki on jo liian venynyt tuntuakseen korrektilta. En osaisi arvostaa räkää, hikeä, kyyneleitä ja haukotuksia. Ja joutsenenmuotoiseksi myttääntynyttä nenäliinaa penkereellä, kahta kaislaa, jotka tekevät rantaveteen sydämen.
Uteliaisuus on elintärkeä luonnonvara. Mä olen tullut siihen tulokseen, että se on ehkä koko elämän tarkoitus. Kyseenalaistaa, kiinnostua. Kokeilla aina, olisiko sittenkin mahdollista. Koko elämä yksi iso novittukatotaan. Koska miks ei!
Koskaan ei voi tietää. Mun mielestä viisastumisen voi aloittaa vasta, kun sen seikan suostuu hyväksymään. Aina voi yrittää ottaa selvää. Mitään ei pitäisi väheksyä.
Kaikkea ei tietenkään voi samaan aikaan pitää yhtä tärkeänä. Mutta on eri asia huomata ja antaa sitten lipua pois, kuin marssia ohi ja kieltäytyä näkemästä. Ensin tahallaan, sitten vahingossa, sitten koska ei enää osaa katsoa, vaikka yrittäisi.
Mun mielestä tää maailma tarvitsee lisää uteliaisuutta. Uteliaisuus sisältää vilpittömyyden ja epävarmuuden hyväksymisen. Ihminen, joka ei kestä ajatustakaan epäonnistumisesta tai erehdyksestä, ei uskalla olla utelias.
Mä toivon, että me ihmiset kiinnostuttaisiin toisistamme lisää. Ja ympäristöstämme. Ja siitä, voisiko joku aluksi hölmö olla sittenkin hauskaa. Pokemon Go on hyvä alku. Apuväline. Kohtaamissovellus.
Enää ei onneksi ole noloa olla nörtti. Se on coolia. (Ja markkinarako, hallituksen kärkipäiväuni, startup-tikkari.) Musta on ihanaa, että se on nykyään jees. Markkinaliberalismin vaikutusverkossa kaikki yksilöllinen intohimon toteuttaminen ja sen eteen ahkerointi on arvostettua. Mutta helposti yhä pidetään vähän nolona osoittaa avoimen positiivisesti tietämättömyyttään. Pitäisi joko suvereenisti tietää, olla välittämättä ollenkaan tai huudella tietämättömyyttään aggressiivisesti, jopa mollaten. "Ei mua vois vähempää ees kiinnostaa, naurettavaa paskaa."
Ehkä vielä joskus kysyminen on uusi musta. Uusi pokemon, tubettajuus ja yrittäjyys. Ja ehkä joskus ei tarvitse olla taitava innostuakseen eikä menestynyt uskoakseen tulevaisuuteen.
Mä tahtoisin huutaa sitä, miten ookoo on olla nuori, villi, vihainen, voitonriemuinen, tosissaan. Haluaisin myös opetella antamaan itselleni luvan olla lapsellinen, äänekäs ja tunteikas. Koska se ei ole oikeasti lapsellista, ainakaan negatiivisessa mielessä. Sellainen negatiivinen lapsellisuus, johon sorrun mitä suurimmassa määrin itsekin, on aikuisuuden ostaminen ja uskotteleminen hienoilla sanoilla, hillityillä äänenpainoilla ja kompakteilla "tämä on viimeinen sana, kantani ei tästä muutu, vaikutan voittajalta kun vaikenen" - kommenteilla. Tietenkin mainitunkaltaiselle aikuistelullekin on paikkansa. Mutta sen ei pitäisi olla kypsyyden hinta tai tosite.
Mä haluaisin elämöidä, olla positiivisesti kreisi ilman humalaa ja vielä muutenkin kuin laittamalla päähän huomiotaherättävän hatun. Haluaisin ottaa kädestä niitäkin, jotka vetävät kätensä pois ja uskovat pysyvänsä ehjinä, kun kieltäytyvät katsomasta sivuilleen. Haluaisin riehua ja rauhoittua ja tuntea, miten monimutkainen ja yksinkertainen on elämä .- ilman että mua syytetään tai syytän itse itseäni yksiulotteisesta naivismista. Haluaisin nauraa ja itkeä siitä kiitollisuudesta, että mun elämä on tuonut mut tähän ja mä olen tuonut tänne asti mun elämän, vaikka se on välillä tuntunut roikkuvan lahkeessa kuin päiväuniaikansa ylittänyt lapsi kassajonossa. Mutku mä haluun.
Mä haluun ja mä saan haluta. Mä olen loputtoman kiitollinen siitä, että mä annoin elämän mennä ja katsoin, mitä sieltä tulee. Mä olen niin helpottunut siitä, että mä osaan taas unelmoida. Ja ennen kaikkea siitä, että mä osaan antaa itseni olla näkyvä ja nojata ihmisen olkapäähän, antaa itselleni luvan olla ehkä jonkun elämässä tärkeä, tai ainakin sillä tavalla minä, ettei kukaan voisi tilallani juuri niin olla. Mua naurattaa ja itkettää huomata, miten tärkeä ja rispaantunut näkymättömyysviitta selviää välillä myös pöytälaatikossa. Miten mä yhtäkkiä huomaan nauraneeni niin, että unohdin hillitä sitä hengitystä pidättämällä.
Mä en pidä siitä, kun sanotaan: "Oot niin nuori, sulla on vielä koko elämä edessä." Ei ole. Se sanonta vähättelee kaikkea sitä, mitä on jo koettu. Se vähättelee vastoinkäymisiä, onnea, yllätyksiä, selvitytmisiä ja tärkeitä tajuamisen ja kasvamisen hetkiä. Se jättää huomiotta kaikki ne askelmat, joita pitkin tähän on tultu. Ne askelmat rakennetaan kiivetessä, vaikeuksien kautta, vinoon ja ohjekirjan vastaisesti. Kaikki se, mitä on rakennettu, vaikuttaa rakentamiseen.
Mutta aina välillä rappusilla taaksepäin katsoessaan voi huomata, miten korkealla jo onkaan, miten ilma on aina vain raikkaampaa ja miten sieltä näkeekään jo kauas. Niin kauas, että ennen kuolettavat rotkot näyttävät enää naarmuilta kallioperässä, naurunrypyiltä kumpuilevassa elämässä.
Joskus siellä on hetken niin kirkasta, että elämä näyttää äkkiä suloiselta pelottavan sijaan ja ohikiitävästi melkein ymmärrettävältä, melkein pysyvältä, melkein omalta. Sellaiselta siis, johon voi nojata, jos horjahtaa.
