Kaksi aivojeni oksistoissa istuskelijaa

Älä hermoile. Hengitä. Älä noin syvään. Pyörryttää.

Lähiaikoina olen havainnut puhuttelevani itseäni kovin usein suoraan ja vielä useammin kuin lasta. Katso mua, Maija. Kuuntele. Odota rauhassa. Nyt tehdään näin. Asia kerrallaan. Ensin toinen hiha, sitten toinen. Shh.

Ennen kaikkea: Älä pelkää.

Jossakin jumittavan vasemman hartian ja epätietoisena retkottavan oikean leukapielen välissä ovat nimittäin nousseet huterille koivilleen kaksi minussa uinunutta voimaa, jotka kumpikin yhtä pökerryksissään huitovat ja huutavat ja yrittävät tukistaa toisiaan. Siellä ovat pelko; se pieni, sitkeä ja sininen, sekä voima, siis se, joka ohuudestaan huolimatta aina seisoo suorassa ja katsoo syvälle silmiin.

Tuntuu, että pelko on kuin juuri päiväkoti-ikään tullut lapsi, joka on nukkunut huonosti. Sen yllä talvihaalarin vetoketju raapii kivuliaasti leukaa, kengissä on möhnäksi sulanutta lunta. Sen silmät ovat täynnä pakokauhua; mitä jos ruuaksi on sitä pahaa puuroa enkä jaksa syödä kaikkea? Mitä jos herään päiväunilta ennen toisia ja ovi on lukossa? Mitä jos syttyy tulipalo, kengät vaihtuvat eteisessä, astun väärään bussiin tai en uskalla kiivetä alas leikkimökin katolta? Jos joku suuttuu?

Voima puolestaan on se kiva päiväkodin täti, jolla on punaiset pampulat hiuksissaan tai keltaisia raitoja paidassaan ja iso leveä anorakki, joka tuoksuu lattialämmitteisen kylpyhuoneen maitomaiselta nestesaippualta. Se kiva päiväkodin täti, joka ei hymyile tahallaan, vaan tarkoituksella ja yksinkertaisesti TIETÄÄ, onko syytä olla huolissaan vai ei. Se, jota ei aluksi uskalla halata, mutta kun uskaltaa, ei kadu.

Mä, siis se kokonainen minä, taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Siis sellaiseksi, joka kysyy ensin itseltään, mikä minulla on hätänä ja sitten vasta muilta. Sellaiseksi, joka luottaa itseensä sen verran, että voi luottaa toisiinkin - ja olla siten myös luottamuksen arvoinen.

Koska luottaminen on aina ollut mulle kaikista vaikeinta - paljon vaikeampaa kuin vaikka rakastaminen, haaveileminen tai innostuminen - mun sisällä pelko ja voima käyvät kädenvääntöerää numero 246. Mä en tunne itseäni kokonaiseksi; ennemmin olen kuin ontto puunrunko, jonka sisällä eri tunteet ja tunnelmat ottavat aina silloin tällöin vallan kuin itsestään liikoja luulevat teinioravat. Puun yläoksilla vieretysten, sen näköisinä kuin toisen läheisyys olisi epämiellyttävää, mutta siedettävissä, istuvat Pelko ja Voima, katselevat koko sekamelskaa ja puhaltelevat saippuakuplia. Voima heiluttelee jalkojaan. Pelko kiemurtelee.

"Tee jotain!" se vikisee. "Pysäytä tuo hulluus!"

"Kyllä se pysähtyy, kun on pysähtyäkseen. Tai ainakin rauhoittuu", lupaa Voima ja etsii oksalta kohtaa, jota aurinko vielä lämmittäisi.

"Miten? Milloin? Kerro!"

"En minä tiedä. Ehkä ei milloinkaan. Mutta jos niin on, niin ainakin hän tottuu siihen."

"Mihin?"

"Uskaltamiseen."

Mä olen viettänyt nyt hieman yli kaksi vuorokautta Pudasjärven Iso-Syöte-tunturin kupeessa äitini ja kummitätini kanssa. Täällä on hiljaista (jos ei oteta lukuun silloin tällöin kiljahtelevia lapsia, jotka spekuloivat, muuttuuko porealtaan vesi keltaiseksi, jos sinne pissaa), lumista, laajaa ja pehmeää. Olen käynyt hiihtämässä ensi kertaa sitten seiskaluokan (kesken reitin piti kyllä pysähtyä lukemaan kännykästä Wikipedia-artikkeli aiheesta "Murtomaahiihto; tekniikka; perinteinen"), kiivennyt jyrkkiä lumisia rinteitä ylös ja alas, syönyt hyvää kasvisruokaa ja laukussa lyttääntyneitä edamvoileipiä sekä halannut hirveä (se tuli luokseni valokuvattuani sitä hiljaa toistakymmentä minuuttia tyhjällä eläinpuiston käytävällä, puski turpansa aidan läpi ihan minuun kiinni ja antoi rapsuttaa itseään vaikka kuinka kauan.)

Vaikka ilo ja pakkasilma ovat täyttäneet keuhkoni, buffetateriointi vatsani ja lähikuvat eläinten ilmeistä muistikorttini, jonnekin pallean alapuolelle jää silti tilaa kylmälle, vellovalle alakulolle. Olen maannut selälläni hotellihuoneen keskeltä kuopalle painuvalla lisävuoteella ja yrittänyt ymmärtää, miksi. Miksi lumisella rinteellä seistessäni minua alkaa itkettää? Miksi, kun painan poskeni auton ikkunaan, huomaan toistavani ajatuksissani yhtä ja samaa, kämmenet kylmiksi jättävää sanaa: unohda. Ole hyvä ja unohda kaikki se hyvä, mikä sinua ympäröi, puhuttelee, kohtaa ja koskettaa, sillä mikään siitä ei ole tullut jäädäkseen.

Pelko on siitä taitava otus, että se osaa verhota itsensä totuuden, itsehillinnän, järjen ja aikuisuuden painaviin vaatteisiin. Vaikka se niissä isoissa saappaissaankin on yhä se päiväkodin retkipäivää jännittävä, alkukantainen olento, näyttäytyy arjessa helposti vain sen ulkomuoto; kylmä ja lähes kyyninen, leuka pystyssä kulkeva "järki".

"Älä luota mihinkään", se sanoo minulle ja madaltaa ääntään, etten kuulisi, miten sitä oikeasti itkettää. "Älä luota asioihin tai ihmisiin, älä varsinkaan itseesi. Koskaan et voi tietää, mitä tapahtuu. Koskaan et voi olla varma, mitä joku tai jokin oikeasti tarkoittaa. Ja vaikka jotkut sinusta nyt välittäisivätkin, niin kohta eivät piittaa enää. Olet saanut liian paljon liian lyhyessä ajassa. Kohta loppuu lukiokin. Asiat muuttuvat. Aika on kuin vettä, se pyyhkii mennessään elämäsi rakenteet, mutta viilentää samalla kirvelyn. Älä luota, niin et petykään. Et sinä enää pettyä kestäisi."

Usein minä kuuntelen. Helpointa on kuunnella, kun arki vie eteenpäin kuin nelosen ratikka, kolahdellen ja töyssähdellen, mutta aikataulussa ja jonkun toisen vastuulla. On helpompaa sääliä itseään vähän ja uskotella sen olevan hyvää kovuutta kuin antaa itsensä olla pehmeä ja huomata äkkiä olevansa peruuttamattomasti keskeltä kuopalla. Kyllähän aikuisilla hedelmilläkin on kova ja kiinteä kuori.

Pelko sanoo aina: älä välitä. Se ei tunnu lohdulliselta, mutta viilentää kuin kylmäpussi nyrjähdystä. Voima taas sanoo: välitä. Se tosin vaatii luottamusta, jonka rakentamista pelko hidastaa nyhtämällä siitä paloja kynsillään kuin vaahtomuovipatjasta. Pelko näyttäytyy itsenäisyytenä, kykynä selvittää ja selviytyä, pärjätä ja sietää. Pelko on joustamaton ja tarkkarajainen - tuttu, mutta tylsä tila, joka pienenee sitä mukaa, kun alkaa tuntua turvalliselta.

Luottamus taas vaatii uskallusta heittäytyä tietämättä, mitä tuleman pitää. Se vaatii uskoa siihen, että alastulo on pehmeä, tai jos ei ole, niin kyllä mustelmat paranevat. Pelätessään ihminen jäykistyy, vaikka todellisuudessa turvallisinta on kaatua silloin, kun jo valmiiksi joustaa polvista. Siis kun tietää, että tässä voi käydä köpelösti, mutta katsotaan.

Nyt täällä kaukana ja kylmässä, missä lunta on polviin asti eikä taivaskaan vedä vatsaa sisään, minusta tuntuu, että vihdoin näen pelon univormun taakse. Näen sen kömpelön viisivuotiaan, joka olin, ja osin olen yhä. Sen, joka pelkäsi eniten maailmassa jonkun saavan tietää, ettei se vielä oikeasti osaa itse solmia kengännauhoja.

Silloin se voima, joka joskus oli päiväkodin täti, äiti tai isosisko, mutta joka nykyisin asuu jossakin jumittavan hartiani alapuolella, nostaa leukaansa ja puhuttelee minua kuin lasta ja aikuista samaan aikaan.

"Hengitä, Maija. Nyt mennään."

Kilpajuoksu totuuteen - kun vapaus onkin väline

Sanoilla rakennetaan ja poltetaan siltoja. Olemme tottuneet pitämään kiinni vapaudestamme sanoa ja oppineet käyttämään sitä vapautta myös aseena. Sanoilla tavoitellaan ja ylläpidetään valta-asemaa, satutetaan, saavutetaan ja salaillaan. Juuri nyt käsillä on aika, jona vapaus sanoa on yhä useammin itsestäänselvyys; koroke jonka päältä äänensä saa kantamaan kauemmas. Horisontissa kun siintää sananvapautta ylevämpi tavoite, jonka havittelussa sanat ovat vain yksi tarpeen mukaan muovailtava välikappale.

Tämä tavoite, totuus, on jotakin ohittamatonta. Jotakin sellaista, jonka löytäjästä tulee kuolematon ja kunnioitettu ja jonka eteen sanatkin lakoavat kuin punaiseksi matoksi vastaanottamaan totuuden puhujaa - sitä, joka tietää. Totuuden tavoittelu ei kaihda keinoja. Ne, jotka matkaan lähtevät, löytävät ja saavat läpi oikean totuuden tai vaikka kuolevat yrittäessään.

Herättivätpä otsikot Trumpin "vaihtoehtoisista faktoista" sitten riemua tai hampaiden kiristystä, tuntuu vankka, lähes kylmä tyyneys asioiden kohtaamisessa olevan yhteinen: tunne siitä, että minä katson totuutta silmiin, koska tiedän, ja olen aina tiennyt, miten asiat todella ovat.

"Totuudenjälkeinen aika" on kehittynyt ennätyksellisen nopeasti vahvan pysäyttävästä argumentista keskustelun lomassa ohimennen heitettäväksi aihetunnisteeksi. Ahaa, puhumme taas tästä. Totuuden rajoja venytetään niin paljon ja usein, että kohuamisesta ja järkyttymisestä on tullut arkipäiväinen rutiini. Loukkaantuminen on jo standardisoitunut malliksi, jossa otsaa rypistetään, Facebook-reaktioita hyödynnetään ja tunnelmaa kevennetään fiksulla sarkasmilla, mutta harva liukuhihnalla syntyvistä kohuista enää liikauttaa muuta kuin tykkäysnappulaa. Ihminen väsyy, tottuu ja tyytyy.

Koska kohuja on liikaa, vesilasissa ei synny enää myrskyjä, vaan samanlaista pientä porinaa kuin silloin, kun maitolasiin puhaltaa pillillä. Isoja, liukkaita kuplia, jotka kasautuvat päällekkäin. ahmivat toisiaan ja liukenevat lopulta väljähtyneeseen nesteeseen poksauttamatta koskaan rikki sen enempää itseään kuin toisiaankaan.

Sananvapauden käsite on  sekin kokenut inflaation. Kun suora valehtelu, ihmisryhmien leimaaminen, perättömän tiedon levittäminen ja vihapuhe puetaan sananvapaudeksi, käsite kapenee. Sananvapaudesta tulee vapaus käyttää sanoja aseina ja välineinä oman päämäärän saavuttamiseksi, ei vapaus saattaa jotain itselle tärkeää julkiseksi - ja siten yhteiseksi. Kun sananvapaus ei enää tarkoitakaan taistelua moniäänisyyden puolesta, vaan lupaa loukata toista, ollaan pian tilanteessa, jossa osa ihmisistä ottaa aseekseen sanojen sijaan hiljaisuuden. Siis luvan pitää itsellään jotakin sellaista, mikä muuten olisi vaarassa päätyä vääriin käsiin ja vääristeltäväksi. Näin julmin sanelee puheenaiheet, ja sananvapaudesta tulee osalle vain oikeus olla hiljaa.

Aina, kun eri ryhmät ovat vastakkain, niiden edustajat tekevät kaikkensa erottuakseen vastapuolesta. "Tuota me emme ainakaan ole" -ajattelu toimii myös liimana yhteisöjen sisällä. Nykytilanteessa, jossa vihapuhe ja populismi kukoistavat, jää toisen puolen erottumiskeinoksi helposti äärimmäisyyteenkin viety asiallisuus, rauhallisuus ja akateemisuus. Räyhääjää vastaan ei hyökätä räyhäämällä, vaan nostamalla oma puoli älykkäämpien, rauhallisempien ja koulutetumpien kastiin, jonkinlaiseen luokkaan, joka käy oikeastaan aivan eri keskustelua kuin räyhäävä osapuoli. Tällainen kehitys on aidon keskustelun kannalta yhtä ongelmallista kuin rumaa kieltä ja loukkauksia syytävä populismi.

Ongelma sekä populistisessa rähjäämisessä että viileän analyyttisessa rutiiniloukkaantumisessa on se, että väärässä olemista pelätään kuin ruttoa. Sitä pelätään niin paljon, että kysymysten esittäminen loistaa poissaolollaan. Vastaukset ovat valmiita ja strategisia. Kyse ei ole enää paremman maailman luomisesta, vaan paremman minän luomisesta. Riittää, kun riitän itselleni. Voin kritisoida kaikkea ympärilläni ja olla luottamatta keneenkään, kunhan lopulta olen aina askeleen edellä muita.

Kysymysten esittämisen ja näkökulman laajentamisen sijaan etsitään yhtä totuutta, ja sanoja sen vakuudeksi. Sananvapaus ei olekaan kaivo, josta kannetaan yhteistä ymmärrystä ja uusia ajatuksia, vaan kaivo, johon hukutetaan väärät mielipiteet edustajineen - niin räyhääjien kuin akateemistenkin puolelta.

Uskon totuuden etsimisen olevan niin epätoivoista siksi, että totuus on nykyaikana minuuden ydin ja sydämen koti - jotakin, johon turvautua maailmassa, jossa ihmisellä on lupa ja velvollisuus rakentaa identiteettinsä itse. Harvassa on nykyisin kotiseutu-, ryhmä- tai suku-uskollisuus. Ihmisistä on tullut globaalissa todellisuudessa yksin seilaavia individuaaleja, joiden imago ja identiteetti koostuu ristiin rastiin kytkeytyvistä suhteista ja mielipiteistä ympäri maailmaa ja arvomaailmoja. Kaiken voi kyseenalaistaa ja mikään ei ole pyhää, mutta vain niin kauan kuin minä olen oikeassa.

Elämme retoristen kysymysten kulta-aikaa. Nykyajan hyvä puhuja ei odota vastausta, vaan voittoa. Ala-asteellakin toisen "servaus" on cooleinta, mitä keskustelussa voi tehdä. Väittelyllä on niskalenkki keskustelusta, ja väittelyssä käy helposti niin, ettei toista edes yritetä kuunnella.

Kysymisen vähyys ja oikeassa olemisen pakko ovatkin mielestäni maailmamme tämänhetkisen keskustelukulttuurin - ja sananvapauden - isoin ongelma. Niin maahanmuuttokriittisten kuin
-myönteisten piireissä, niin oikealla kuin vasemmalla, niin lihantuottajien kuin vegaanibloggaajienkin kotisivuilla, niin poliitikon twiitissä kuin kantabaarin pöydässä - on kysymys väitteistä. Vaikka lause loppuisi kysymysmerkkiin, se on usein tarkoitettu väitteeksi, julistukseksi, jopa hyökkäykseksi.

Kyseenalaistaminen on keskustelun terveydenhuoltoa, mutta vain niin kauan kuin kysymykset ovat aitoja eivätkä tarkoitettuja valmiin mielipiteen pönkittämiseen. Vain asettamalla asiat kyseenalaisiksi voi todella yrittää selvittää, miten niiden laita on. Vain kysymällä voi saada vastauksia. Hyökkäys on ehkä paras puolustus, mutta ei paras ratkaisu. Hyökkääjä tietää jo, mitä haluaa saada läpi, kun taas kysyjä haluaa löytää sen.

Sarkasmi sopii kuvioon kuin klikki otsikkoon, koska sarkasmin käyttö luo kuvaa älykkäästä ja pelottomasta väittelijästä, joka on aina askeleen toista edellä. Sarkasmi väittelyssä on ase, jonka käyttäjä ei näytä ilkeältä ja henkilöön meneviä kommentteja hyödyntävältä moukalta, vaan vain niin paljon fiksummalta, että hänellä on jo vähän velvollisuuskin palauttaa väittelykumppaninsa maan tasalle. Tohtori House on niin paljon älykkäämpi kuin muut, että hänen tökerö ja julma käytöksensä on paitsi ihan oikeutettua, myös taitavaa ja seksikästä. Lopulta tohtori House on kuitenkin oikeassa, koska hän tajusi jotain, mitä muut eivät. Silloin ihmiset, joita House pani halvalla, ovat kiitollisuudenvelassa ja pyytävät Houselta anteeksi.

Myös nykypäivän rikossarjoissa sosiaalisesti kyvyttömät, mutta yli-inhimillisen älykkäät tutkijat ovat traagisia, kauniita ja kiinnostavia hahmoja, joita katsoessa tuntee itsensä pieneksi ja vähän tyhmäksi. Ei epäilystäkään, etteikö ihminen, joka on oikeassa, saisi olla myös sosiaalisesti tökerö, jopa törkeä. Oikeassa oleminen on arvoasteikolla ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä korkeammalla.

Minusta emme elä totuudenjälkeistä aikaa, vaan aikaa, jossa totuuteen takerrutaan epätoivoisesti. Aikaa, jossa oman totuuden huolellisen valitsemisen sijaan sohimme paniikinomaisesti umpimähkään emmekä edes katso tarkaan, mitä totuutemme sisältää, vaan köytämme itsemme siihen ja toivomme parasta. Kysymys sananvapaudesta on vinksallaan, sillä puhuessamme sananvapaudesta puhumme usein siitä, kenen totuus on se oikea ja ansaitsee tulla kuulluksi, emme siitä, onko kaikilla ylipäätään nykyisin oikeus tai mahdollisuus tuoda ajatuksiaan julki. Ajatukset nähdään totuuden esiasteina, jopa vaarallisina ja eksyttävinä aihioina silloin, kun ne sotivat omaa totuuttamme vastaan. Mikä pahinta, sananvapaus ei enää aina ole itseisarvo, vaan väline totuuksien taistelussa.

Koska aikamme keskustelukulttuuri tuntuu vaativan valmiita mielipiteitä ja terävää kieltä, etsimme keskusteluistamme ennemmin totuutta kuin syvyyttä. Jos olet oikeassa, saat olla kuuntelematta muita ja lopussa kiitos seisoo. Jos olet oikeassa, saat esittää sanomasi kuinka törkeästi hyvänsä. Jos olet väärässä, saat olla niin kiltti kuin sinua huvittaa, mutta ketään ei kiinnosta. Onko tosiaan niin, että täällä kaivataan totuutta ennemmin kuin hyvyyttä?

Älä käänny pois - yksityistä ihmisempi yhteinen

Mä pelkään yksityisyyttä.

Se on kuin tehotuotannollisesti valmistettua, synteettistä ja joustavaa ainetta, jonka erilaiset käyttötavat ja tuotantokapasiteetti ovat rajattomat. Missä on jotakin yhteistä ja jaettua, sinne löytää tiensä pian yksityisyys, ja sinne se pesii, väistämättä.

Se on yksityisasia. Se on asia, josta puhuminen tahrii puhujansa, levittää kasvolihaksiin ja keskusteluun kylmää jähmeyttä, jonka pois pesemiseksi tarvitaan pois käännettyjä katseita, pois vaihdettuja puheenaiheita, pois silmistä nielaistuja kyyneleitä. Yksin olet sinä ihminen, yksityisyydessäsi yksin.

Yksityisalue. Yksityisviesti. Yksityiset palvelut. Yski yksin yksityinen yskäsi, lopulta se kyllä helpottaa. Tai sitten tukehdut, kuoliaaksi asti, mutta ainakaan kukaan ei saa tietää.

Yhteiskunnassa ja arvomaailmassa, jossa yksilö on elämän tärkein yksikkö, korostetaan yksityisyyden suojaa. Koska olemme kaikki yksilöllisiä, meillä pitää olla oikeus vapaisiin yksilöllisiin ratkaisuihimme, joihin muilla ei ole sanomista. Meidän tulee saada päättää mielipiteistämme ja elämämme kulusta, rakentaa oma polkumme alusta asti itse. Koska kaikki, mikä tätä prosessia voisi häiritä, nähdään tälle prosessille uhkana, tarkoittaa aikamme "itse" yhä yksiselitteisimmin vain "yksin".

Ylikorostettu yksityisyys yhteiskunnassa on taitavasti perusteltu vastuuvapautus. Kattavasti toteutuessaan yksityisyys vapauttaa ihmisiltä vastuun toisistaan. Kun jokainen huolehtii omista asioistaan ja toisen asioihin puuttuminen, jopa niistä tietäminen, on väärin, voidaan luopua kantamasta vastuuta jostakin yhteisestä, kuten esimerkiksi yhteisön tai ympäristön hyvinvoinnista.

Toki yksityisyys on myös tarpeellinen vakuutus. Koska rikollisuus on tosiasia, esimerkiksi pankki- tai henkilötunnusten salaaminen on perusteltua. Monissa terveys- ja sosiaalialan ammateissa ammatinharjoittajan yksityiselämän tarkka pois rajaaminen suojelee sekä työntekijää että asiakasta. Liiketoimintaan ja valtion turvallisuusstrategiaan liittyvät salaisuudet sekä esimerkiksi lehdistön lähdesuoja ovat yhteiselomme kulmakiviä, sillä ne ylläpitävät nykyisen järjestelmämme toimintakykyä. Niissä kyse ei toisaalta olekaan enää samasta yksityisyydestä kuin yksittäisten ihmisten asioissa, vaan ennemminkin strategisista siirroista maailmanlaajuisen yhteiselon pelilaudalla - sopimuksista, joista irtisanoutuva osapuoli menettäisi pelin tilanteessa, jossa muut vielä pelaavat.

Yksityisyyden kunnioitus vaikuttaa kuitenkin paljon laajemmin kuin vain ihmistä suurempien toimijoiden välisissä suhteissa tai yksittäisten ihmisten elämän varotoimenpiteissä. Yksityisyydestä on tullut arvo itsessään, jotakin tavoiteltavaa ja välttämätöntä, oli kyse sitten ihmisten välisistä suhteista tai yksilön valinnoista. Yksityisyyden kunnioittaminen linkitetään itsehillintään ja itsekuriin, tuohon proteiinijauheiden ja yksilöllisten viikko-ohjelmien hekumalliseen jatkumoon, joka kiillottaa ihmisestä niin puhtaan ja sileän, ettei tarttumapintaa tuntemattoman kohtaamiseen jää.

Yksilöllisyyttä korostava elämäntapa vääristää kuin vääntynyt peili saadessaan maailman yhä useammin näyttämään kuin vain rivistöltä vierekkäisiä elämiä, joilla ei ole vaikutusta toisiinsa, elleivät niiden eläjät itse niin valitse. Valitse siis yksityisyys, niin saat päättää itse. Valitse yksityisyys, niin kaikki on mahdollista! Yksityisyys - ja virheesi ovat yksin sinun.

Mutta kun eivät ole. Elämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa paitsi toisten ihmisten, luonnonolosuhteiden, vallitsevan teollisuusrakenteen, talouden, politiikan, trendien ja kaikkien tämänhetkisen maailman ominaisuuksien kanssa, myös sen historian kanssa, jota maailmamme, elinalueemme ja lähin yhteisömme kantaa mukanaan kaikessa, mitä tekee. Olemme vuorovaikutuksessa myös tulevaisuuteen, siihen, mitä pelkäämme, odotamme, toivomme ja haluamme. Olemme vuorovaikutuksessa siihen, mitä toivomme, kuvittelemme ja tulkitsemme muiden pelkäävän, odottavan, toivovan ja haluavan. On suorastaan kivuliaan paradoksaalista, miten meidän globalisoitunut maailmamme on tällä hetkellä sekä yksilökeskeisempi että väistämättä yhteisempi kuin vielä milloinkaan ennen.

Terveystiedot ovat yksityisyysajattelun ytimessä. Yksilöllä on oikeus olla paljastamatta terveystietojaan työnhaussa, jolleivät ne suoraan vaikuta hänen työkykyynsä ja sitä kautta esimerkiksi asiakkaiden turvallisuuteen. Tällä suojellaan työnhakijan oikeusturvaa. Työnantaja ei pääse suosimaan terveempiä hakijoita edes tiedostamattaan. Toisaalta tällaisia varotoimenpiteitä ei tarvittaisi, jos terveysongelmien stigmaa oikeasti aktiivisesti hälvennettäisiin. Jos HIV tai kaksisuuntainen mielialahäiriö olisivat sairauksia siinä missä rasitusmurtumat.

Terveystietojen yksityisyyden toitotottamisella on nimittäin sivuvaikutuksensa. Toki se antaa ihmiselle omaa, kaivattua tilaa ja luvan kertoa esimerkiksi vakavasta sairastumisesta tai jostakin pitkään muotoutuneesta identiteetin osasta vasta sitten, kun siihen on valmis. Toisaalta yksityisyyden tarpeen automaattioletus jättää ihmisen aivan yksin silloin, kun puhuminen helpottaisi. Se suojelee ulkopuolista kuulijaa, ihmistä, joka ei tietäisi, miten reagoida ja menisi vain hämilleen. Ja niin hämillisyys vain syvenee. Kukaan, naistenlehtien elämäntapaosion artikkeleita lukuunottamatta, ei kerro meille, miten kohdata sureva, hätääntynyt, pelokas tai ylipäätään haavoittuvassa ja avuttomassa tilassa oleva ihminen.

Vakavat asiat ovat aina kaikkein yksityisimpiä, koska ne asuvat ihmisessä syvällä. Siinä kohtaa, johon varomattomasti sohaisemalla voi aiheuttaa hirveää tuhoa. Siksi niiden kohtaaminen on pelottavaa. Se on kuitenkin välttämätöntä. Vakavat asiat ovat painavimpia asioita. Siis niitä, jotka on kaikkein raskain kantaa yksin. Yksityisyys on häviävän lähellä yksinäisyyttä.

Ammattiauttajan ja autettavan välissä on aina perusteltu muuri. Se koostuu ammattitaidosta ja auttajan tunteiden etäännyttämisestä, eli tekee tilanteesta molemmille turvallisen. Autettava saa sanoa mitä tahansa, mutta auttajan elämä ei siitä muutu. Näin auttajasta tulee kuin autettavan oman mielen jatke, tukiasema, joka auttaa kantamaan ja peilaamaan asioita, joita autettavan mieli ei yksin enää jaksa. On tärkeää, että auttajasta ei tule autettavan ystävää, vaan suhde säilyy yksipuolisena, jotta autettava voi avata mielensä kokonaan ja auttaa itse itseään pelkäämättä auttajan reaktioita tai kerrotun vaikutuksia keskinäiseen suhteeseen.

Vaikka ammattiauttajat ovat olemassa syystä, pelkkä asioiden ulos pullauttaminen ammattilaiselle ei riitä taakan purkamiseksi. Se auttaa käsittelemään ja ymmärtämään ongelmia, mutta jättää silti yksin.

Jos yksin yksityisiä asioitaan kantavan taakkaa jokin vielä voi raskauttaa, se on häpeä. Häpeä siitä, että hups, tämä olikin yksityisasia ja menin möläyttämään sen väärässä paikassa väärälle ihmiselle.

Oikeassa elämässä, johon ammattiauttaja ei kuulu, ihminen tarvitsee ihmisiä. Kaikilla ei ole läheisiä, joiden syliin nukahtaa. Siksi yhteiskunnassa ja elämässä tarvittaisiin asenteenmuutos koskien yksityisyyttä. Yksityisyys ei saisi olla ihanne, jonka tarkka noudattaminen tekee noudattajastaan järkevän ja vahvan. Se ei saisi olla edellytys tuntemattomien väliselle kanssakäymiselle. Ennen kaikkea se ei saisi olla omavastuinen takuu sille, ettei sinua satuteta tai hyväksikäytetä. Aikamme julmuudesta kertoo jotakin se, että yksityisiä tietoja suojelevat ja niillä rahaa tekevät yritykset kilpailevat keskenään.

Totta kai maailmassa on paljon pahaa ja ovelaa, jonka olemassaolo on hyvä tiedostaa. Toisaalta, jos siltä kaikelta haluaisi kattavasti suojautua, pitäisi piiloutua kellariin ja lakata elämästä. Ja kellarissakin olisi luultavasti hometta.

Onko siis mahdollista nousta suljettuja ovia ja takalukkojen taakse teljettyjä taka-ajatuksia vastaan avoimuudella? Tänne vaan, perkeleet, minulla ei ole mitään salattavaa!

Minun mielestäni on. Pankkitunnuksien salaamista lukuunottamatta olen valinnut tien, jolla minun ei tarvitse kulkea yksin. Koska tiedän, mitä on, kun ei ole ketään, haluan taistella sen puolesta, että kaikki olisimme toisillemme olemassa, tavalla tai toisella. Että myöntäisimme olevamme tällä pallolla yhtä yhdessä kuin oikeasti olemme.

Siksi minä kirjoitan Googlen masinoimalla alustalla yksityisasioistani. Siksi minä kerron, mikä minun on, miksi itkettää ja miksi naurattaa. Minä kerron, ja sillä viestitän, että myös minulle saa kertoa. Minä olen tässä, vaikka Yksityisalue-kyltillä päähän lyötäisiin. Olen ollut osastohoidossa paikassa, jossa yksityisen kehon puolustamisen takia halaaminen oli kielletty. Kieltoa noudatettiin, vaikka kumpikin halaavista potilasosapuolista halausta kaipasi ja tarvitsi. Minä en jaksa enää puolustaa yksityistä yksinäisyyttä.

Tulkaa toki kertomaan, että olen naivi ja uhkarohkea ja mitäs sitten, kun identiteettini varastetaan. Minä tiedostan uhat, mutta tiedostan myös sen, miten tuhoisaa on tukehtua tukahdutettuihin kyyneliinsä. Tai tietoon siitä, että kukaan ei välitä. Kukaan ei välitä vain niin kauan kuin kukaan ei tiedä. Koska aina on ihmisiä, jotka välittävät. Vain liiallinen yksityisyys estää meitä löytämästä heitä.

Lopulta tarvitaan vain tunnelma, jossa uskaltaa kellua. Tunnelma siitä, että vaikka ei tunneta, voidaan luottaa, edes vähän. Tunnelma, jossa minun ei lopulta tarvitse edes kertoa sinulle yksityisasioistani, koska sinä kuuntelet silti. Koska minä tiedän, että kuuntelisit, jos kertoisin. Ainakaan et lähtisi pois ja jättäisi minua miettimään, teinkö nyt sinun olosi kauhean epämukavaksi, vaikutinko ripustautujalta, narsistilta, mitä näitä nyt on. Pelkäsitkö sinä minua?

Et sinä pelännyt, vaan kohtasit. Ja minä sain kohdata sinut.