Miten meemit tekevät meistä totta

Enkä kirjoitakaan - meemit ovat niin iso sosiologinen ilmiö, että niistä analyyttisesti kirjoittaakseen pitäisi hankkia riittävä aineisto. Mutta haluan käyttää meemejä havainnollistajana arvotuksille ja sopimuksille rakentuvasta todellisuudesta. Meemit, nimittäin - netissä ja livenä - ovat aikamme, mutta myös koko ihmisyytemme ilmiö, joka kertoo meistä enemmän kuin arvaisi. Ne ovat kiehtova sosiaalisen vuorovaikutuksen väline, jota haluan käyttää esimerkkinä sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta - ajatuksesta, joka mielestäni tärkeältä osaltaan mahdollistaa vuorovaikutuksemme ja sitä myöten myös käsityksemme todellisuudesta.

Meemejä on ollut kautta aikain. Kuvia ja lentäviä lauseita, jotka perustuvat yksinomaan kontekstiin. Kun tiedät, mihin juttu viittaa, voit nauraa sille - tai sitten et tiedä ja paikkasi on kyseisen ryhmän ulkopuolella. Itse meemi harvoin on yhtä hauska kuin tunne siitä, että tiedän, mihin se viittaa. Meemin ymmärtämisen myötä olen osa aikaani, osa ryhmääni, osa todellisuutta. Poliittiset pilakuvat, sanaleikit ja arvoitukset ovat meemejä. Niillä on kansallisia, kielellisiä ja arvopohjaisia yhteisöjä sisältäpäin vahvistava vaikutus.

Luonteeltaan nopeat, äärimmäisen kontekstuaaliset meemit sopivat 2010-luvun sometodellisuuteen hyvin. Ne tarraavat vikkelästi loppuun palaviin ilmiöihin, kohuihin ja trendeihin - ja kuolevat yhtä nopeasti. Meemeissä, tai ehkä ennemmin meemikulttuurissa, on sisäänrakennettu turvajärjestelmä, joka räjäyttää meemin ennen kuin siihen ehtii kyllästyä. Meemit ovat liukkaita, kuten vahva ironisointi aina on - niitä ei voi juuri kyseenalaistaa, koska ne ehtivät kyseenalaistaa itsensä ensin. Se on turvallista, sillä se säästää meemin ympärille kerääntyvän, usein toisilleen entuudestaan tuntemattoman yhteisön erkaannuttavalta häpeältä. Meemit ovat yleensä niin ohuita, etteivät ne kestä pitkällistä syventymistä, mutta juuri siksi niillä on niin helppo murtaa jää ja tuoda ihmisiä lähemmäs toisiaan.

Meemit liittyvät käsitykseemme todellisuudesta laajemminkin kuin vain osoituksena ajan hermoilla olemisesta. Erityisesti 2010-luvun nettimeemien ilotulituksessa tutuiksi ovat tulleet meemit, joissa ei ole mitään älyllistä: kuvasarjailmiöt, videoklipit ja Youtube-persoonat, joiden tavoitteena ei ole kommentoida, referoida eikä uudelleenvalottaa mitään ajankohtaista, vaan yksinomaan härvätä - tosin usein yltäkylläisen aikamme ironisoinnin varjolla. Päättömyyden ja turhuuden ironisointi on kuitenkin mennyt niin pitkälle, että ironia on kääntynyt päälaelleen. Älyttömistä meemeistä on tullut aikuisten leikkiä, paluu viattomaan hölmöilystä intoutumiseen, jonka kuitenkin voi peittää ironiaan heti, jos viattomuus alkaa tuntua liian vaaralliselta.

Kun älyttömät meemit löytävät faninsa, niiden ympärille muodostuu hetkellisiä nettiyhteisöjä, joiden ytimessä ei ole enää eksklusiivinen ajatus tietyn kontekstin ymmärtämisestä, vaan pelkkä tunne kuulumisesta, yhteydestä toisiin. Älyttömyyttä ei kuitenkaan koskaan myönnetä täysin, koska se rikkoisi yhteeenkuluvuuden tunteen. Ollaan henkimaailmassa, jota ei haluta selittää, mutta johon halutaan uskoa. Jokin tässä vaan puree, juuri meihin.

Tilanteissa, joissa meemi elää omaa elämäänsä sitoutumatta muuhun kuin itseensä ja kuluttajakuntaansa, puhutaan mielestäni sovitusta sosiaalisesta salaisuudesta: tärkeästä vuorovaikutuksemme välineestä, joka on nähtävissä välillämme kaikkialla, ja jonka avulla rakennamme merkityksiä - tai todellisuuttamme.

Vanha ja hyvä kysymys kuuluu, onko mikään todellista itsessään. Vai onko todellisuus ite asiassa sama asia kuin kokemus - konsepti, joka on riippuvainen kokijasta ja kokemuksesta, havainnosta ja tulkinnasta? Lähteekö kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole kuulemassa?

Kukaan ei oikein tiedä, koska ainakaan vielä meidän ei ole mahdollista havaita kuin itsemme kautta. Asetelma voi muuttua, kun teknologia ja tutkimus kehittyvät. Ehkä joskus pystymme havainnoimaan itsemme ulkopuolisen havaitsijan - tekoälyn tai vaikkapa eläimen - havaitsemista niin tarkasti, että todellisuutemme järkkyy - tai katoaa.

Kiinnostavaa on pohtia paitsi todellisuuden kokemussidonnaisuutta, myös todellisuuden riippuvaisuutta arvotuksista. Meemit ovat hyvä esimerkki välittömästi ja ainakin osin tiedostamatta tapahtuvasta arvottamisesta, joka luo todellisuutta ennemmin kuin perustuu siihen. Meemit ja some liikkuvat niin nopeasti, että yksittäiset tykkäykset ja postaukset rakentavat ensin illuusioita massoista ja vetävät sitten massat mukanaan, kun esimerkiksi perinteiset mediat  luovat ilmiöitä niistä uutisoimalla. Kiinnostava kysymys on, onko olemassa todellisuutta kokonaan ilman havaitsijansa sille antamaa arvoa ja merkitystä? Lakkaako jokin todella olemasta kuin Joulupukki, jos siihen ei usko? Ja onko uskominen, arvostaminen ja merkitysten luominen edellytyksenä todellisuuden kokemiselle? Jos arvottaminen katoaisi, ja kaikki näkisivät äkkiä kaiken yhtäläisesti tärkeänä, katoaisiko samalla kykymme havaita todellisuutta?

Voi olla, koska havaintokykymme on rajallinen. Me havaitsemme sen, minkä koemme merkitsevän meille jotakin - vievän meitä eteenpäin, sopivan aikaisempaan, muodostavan kehityskulkuja. Aivomme rakentavat tarinoita ja muokkaavat muistomme ja havaintomme loogisiksi jatkumoiksi, joissa me itse olemme päähenkilö. Toisin sanoen, jos merkityksen tunne häviäisi, kohtaisimme ehkä jonkin objektiivisen todellisuuden, mutta siinä todellisuudessa "minä" lakkaisi olemasta ja samalla havaitsija - todellisuuden muodostaja - katoaisi. Todellisuus katoaisi.

Merkityksellisyyden tunnehan on kuin valuutta - se vahvistuu, kun siihen uskoo ja on sitä vahvempi, mitä useampi sen allekirjoittaa. Arvostus on joukkopsykoosi, jota ilman ihmiskuntamme olisi ajautunut lopulliseen tuhoon jo ennen kuin kunnolla pääsi alkamaan. Sillä vaikka me sodimme, kilpailemme, tuhoamme ja hyväksikäytämme, me teemme sen juuri siksi, koska uskomme saavuttavamme sillä suurempaa arvoa ja merkitystä. Jos ihmiskunta kollektiivisesti luopuisi arvon ajatuksesta, me emme kuolisi toistemme luoteihin vaan omiimme.

Olen alkanut ajatella, että ihmielämän edellytyksenä on pakeneminen. Me pakenemme toisiamme, jotta yhteiselomme olisi mahdollista. Sosiaalinen vuorovaikutuksemme perustuu pitkälti sovittuihin salaisuuksiin. Merkityksellisyyden tunne syntyy ja on todellinen, kun sitä rakennetaan yhdessä. Ja yhdessä rakentaminen edellyttää, ettei todellisuuksien tai arvotuksien rajoja tuoda näkyviin. Sovittuja salaisuuksia ovat kaikki tapamme kommunikoida, sanallisesti ja sanoitta. Välittäessämme viestejä toisillemme me annamme ymmärtää ja teemme tulkinnalle tilaa, koska rikkoisimme tulkintoihin perustuvan yhteiselomme kysymällä liian tarkasti, miksi.

Totta kai me kysymme, miksi. Mutta kysymme sitä yhteisen salaisuutemme sisällä, meemin maailmassa, todellisuuttamme kyseenalaistamatta. Jos olemme rohkeita, kysymme toisiltamme, mitä meidän välillämme on. Jos olemme helvetin rohkeita, kysymme, keitä me olemme toisillemme. Mutta emme kysy toisiltamme, keitä me ylipäätään olemme tai varsinkaan, olemmeko ollenkaan. Me emme kyseenalaista sitä, havaitseeko toinen meitä alkuunkaan, kun kysymme yhteisen salaisuutemme sisällä, mitä minä sinulle merkitsen. Yhteinen salaisuus on illuusio yhteisestä todellisuudesta. Viihdymme niin hyvin samoin asioita arvottavien kanssa, koska todellisuutemme perustuu niin pitkälti arvotuksiin, emmekä halua lakata olemasta.

Rakastamme inside-läppiä, meemejä ja eksklusiivisia hetkiä keskenämme, koska tunne siitä, että meillä on tässä jotain yhteistä ja meille ainutlaatuista, pelastaa meidät eksistentiaaliselta kriisiltä, turhuuden ajatukselta ja loppumattomalta yksinäisyydeltä. Jos kaikki olisi jaettua kaikkien kanssa, lähestyisimme taas ajatusta objektiivisesta todellisuudesta, jossa minä en ole kukaan, eikä kukaan ole minua varten.

Jos minä en ole kukaan, maailma on täynnä "ei keitäkään", ja ihmiskunta on vain yksittäinen jätös universumin pöntössä. Se on fakta, jonka myönnämme, mutta fakta, johon todellisuutemme ei perustu. Niin kauan, kun arvotamme näkemämme, teemme itsemme todellisiksi - ja niin kauan, kun rakastumme älyttömiin meemeihin, olemme ihmisiä, sillä merkityksellisyyden tarvitseminen taitaa olla ihmisyyden mitta.

Vihoviimeisen iho kiireinen, venaas

Vihoviimeisiä värssyjä rivissä.

Niin vaaterääsyjä yks kaks narulla, hylsyjä juhannuksesta lanteilla, kun helma helmaa vasten tyystin tyngässä tyrskyssä alla tämän ilman, nyt pyykkipoikain hampaissa, kas, sateessa.

Nytkö jo sataa.

Vihoviimeisellä ratikalla vihoviimeiseen junaan, kun auringon älytön suu punaa taivaan luukut ja luut selässä sen sileän, siliän tien, jolla yö yötä lupaa - suutut, jos kysyn mukaan, sillä tänään, täällä, etenkään ikinä, me emme ole kukaan.

Vihoviimeinen aurinko ajaa omaa häntäänsä. Ja valo ei säiky mitään, paitsi haaleutta, koska haaleuteen se ei pysty. Haaleus on aina, aina välillä ja väleissä, koska auringonkin täytyy pysähtyä nielaisemaan ennen uutta vihoviimeistä.

Kahdesta molemmilla on mikrofoni. Tässä kohtaa, kun kerrankin jännittää niin, että silmiin pesii typertyneitä sakkaumia, sen kuuluisi kiertää. Vihlojan vinkua vielä vihoviimeisensä ennen kuin hassu tärkeä "tahdon" tekee hiljaisuudesta tarpeellista. Saivat toisensa, sanotaan. Saivat seikkailun, sanoisin.

Tähän aikaan vuodesta yö kiipeää niin kuin hyönteinen. Ei pääse pitkälle ja jos pääseekin, niin putoaa heti. Tiet vihoviimeistä tyhjyyttään kiiltävät kuun puolesta ihan kuin jossain pilvellä joku ukko olisi, katsomassa kuka ansaitsi ja mitä. Muka.

Sanovat, että luota. Luota vaistoon, huomiseen, elämään, viimeiseen käyttöpäivään ja reseptivapaisiin valmisteisiin, vaikka luotasi lähtisi luominen mukanaan huominen, ja luodoilla vaan pasianssia pelaisivat paskaiset pääskyset.

Luota haaleuteesi, sanoisin. Luota siihen, ettei haaleus voi haalistua, vaan väkevöityä yksinomaan, väkevöityä villiksi vihoviimeisten lomaan, kunnes uusi viimeisesi on vasta syntynyt.

Ehkä jäädäkseen. Siten, kuten nyt viimeiset jäävät. Moikkaamaan, uudestaan. Kellumaan. Morjens.

Kun RAM-muisti ei riitä, pitää odottaa

Gigantin myyjä oli töykeä. Joten kiitin sitten vaan ja lähdin pois. Olisin kävellyt ovea päin, mutta vähemmän töykeä vartija pysäytti. Se oli väärä ovi, ja lukossa.

Mä olen kova kävelemään ovia päin. Metaforisesti ja konkreettisesti. Mutta onneksi on kova pää. Ja permanenttikaan ei suoristunut, vaikka pesin hiukset. Eikä sada, vieläkään. Voisi jo sataa.

Tänään on oikeastaan hyvin neutraali sää. Neutraali kuin hajusteeton suihkugeeli tai puutarhatonttu, jonka ilmeen sade on raapinut pois. Mä en vieläkään tiedä, mitä mieltä mä olen puutarhatontuista. Kun mä tykkään tontuista. Mutta puutarhatontuissa on jotain sellaista vilpillistä vibaa. Sellaista, että kun niille kääntää selän, niin ne menee ja murhaa jonkun muovilapiolla ja sanoo sitten vaan oikeudessa, että se oli Punakuonon Pete eikä sekään tarkottanu.

Kerran joku oli pursottanut pullollisen ketsuppia meidän vajan kadunpuoleiseen seinään. Tyhjän pullon se oli jättänyt siihen viereen lojumaan. Mä en tiedä, mitä se sillä haki.

Ehkä sillä oli hirveä aggressio. Ehkä se oli just jätetty snägärin edessä. Tai irtisanottu snägäriltä. Tai sitten se oli irtisanonut itsensä sen omalta snägäriltä ja vasta meidän vajan kohdalla tajunnut, että ei niin voi tehdä, kun pitää hakea konkurssia ja alistua kaikenlaiseen byrokratiaan. Ja sitten sitä, ymmärrettävästi, vitutti.

Mä en lakkaa pöllämystymästä tästä maailmasta. Enkä haluakaan lakata. Sitten, kun elämästä tulee ymmärrettävää, niin on joko Buddha tai Timo Soini tai jostain muusta syystä kokonaan lakannut yllättymästä, eikä sellainen ole suositeltavaa.

Kello käy. Mä en ole nyt moneen viikkoon oikein saanut nukutuksi. Mutta pää on kuitenkin sen verran kirkas, että sydänkin pysyy paikallaan. Vaikka jännittää, moni. Ja pelottaa tietysti myös. Ensi-ilta mun ekasta ohjauksesta Ilves-teatterilla lähestyy, ja innostuttaa. Mulla on mieletön työryhmä. Sellainen, että kun niitä kohtaa, niin niiden silmiin vähän uppoaa, koska niiden tavassa kohdata on jotain tosi aseistariisuvan rehellistä. Tarkoin omaa ja toisaalta yhteistä.

Lakkiaiset menivät ohi järjettömän nopeasti. Ensin seistiin Kulttuuritalon lavalla toistemme niskavilloissa ja sitten jo juostiin ulos sieltä, ja kuvaaja hymyili kuin olympiavoittaja tai Teletappi, ja sitten halasi tuhat ihmistä ja tyhjeni piha ja sitten jo voileipäkakut loppuivat ja istuin puun alla Tokoinrannassa katsomassa lokkeja parhaimman lokinkatseluystävän kanssa, jota kuvitella saattaa, ja aamuyö oli sininen ja haisi falafelilta ja kotona olin seitsemältä ja Ikeassa klo 14. (Piti ostaa kaksi penkkiä proggikseen - ostin tv-tasoja, sai halvemmalla.)

Mun kone ei pyöritä Photoshopia, koska mulla on liian vähän RAM-muistia. Mutta sille ei kuulemma voi mitään, vaikka ohjekirja sanoo, että voi. Nyt mun pitää vaan odottaa. Mutta maanantaina mä menen johonkin huoltoliikkeeseen ja sanon, että tää ei voi mennä näin. Ja sitten ne saa sanoa mulle jotain hyödyllistä tai kaunista. Me voidaan vaikka juoda teetä sen huoltoliikkeen täyteen ahdetun tiskin ääressä ja harmitella sitä, miten 4 gigaa RAM-muistia on ihan liian vähän. Miten maailma on ihan liian vähän, ja me ihan liian paljon. Mun mielestä kaikissa huoltoliikkeissä pitäisi olla sellainen palvelu.

Itse asiassa musta tuntuu välillä, että mussa on liian vähän RAM-muistia. Mä muistan vaan, että Harry Potterissa RAM oli Regulus Arcturus Musta, Siriuksen veli. Mä en ole edes Siriuksen serkku.

On aika ähky. Henkinen ruotsinlaivan buffet. Ja pallomeri. En saa sanoja suusta ja sitten kun saan, niin ne on väärässä järjestyksessä. On hyvä olo ja heti perään huono. On hiljakseltaan pölyttyvä lattia ja kauppakuitteja ja kakkapusseja ja vähemmän keskimääräinen isä, joka ei enää pysty kääntymään itse tai ihan heti tunnista mua tyttärekseen, jos ihmiseksikään, ja mä olen alkanut yhtäkkiä pelätä kaikkia maailman jäähyväisiä. Alkuja ja loppuja.

Mä en tiedä, missä mä olen kahden kuukauden päästä. Tai kolmen. Tai vuoden. Se on ikävaiheelle tyypillistä, mutta myös yksinäistä, äkkinäistä, hätäistä ja häilyväistä.

Vaikka mä en osaa, enkä tahdo koko maailmaa ymmärtääkään, mä alan ymmärtää sitä ketsuppipullonlevittäjää.

Tulevaisuudessa hiekkakasassa mistä tahansa

Ennen taivaat taipuivat koskettamaan nenää, kun vaan taivutti takaraivoa taakse ja siristi silmät. Syreenit ja koristekirsikkapuut ja ruusunmarjat ja piharatamoiden nahkeat sormet ja nurmet ja mätälammikot haisivat kovaa ja taipuivat jalan alla, ja tuuli huusi kutsuvasti kuin ryövärintytärään syömään kutsuu ryövärintyttären isä. Lahkeet vetivät niljaisina kohti pohjaa, kun ui joessa ja heitti kengät keinusta, vauhdissa, päin kaikkea eikä yhtään mitään. Golfkentät vierivät ruskeiksi puroiksi ja kantoivat pehmoisilla pohkeillaan koko kulmakunnan koppavimmat lippalakkiluupäät, jotka huusivat kurkku suorana ja töksähtelivät kuin kellot aamusta iltaan. Minä vietin aikaa sillalla ja syötin sorsia, ja irtokarkkeja yksi kerrallaan yhteisestä pussista koskella söimme me, minä ja Pinja, vaikka oli keskiviikko ja myöhä. Isä nukkui enemmän kuin isät keskimäärin nukkuvat, ja jouluna me puimme sille keijunsiivet ja otimme kuvan.

Nyt taivaat väistävät, kun niitä yrittää ymmärtää. Liejuiset uomat ja maan märät rypyt ja toscakakut ja muoviset purkkakiekot ja Mp3-soitin ovat hiljaa ja tiessään, ja minä vietän aikaa ihan toisella sillalla enkä syötä sorsia, vaan punnitsen ja kysyn. Minulla on uusi kyselyikä. Etsin toisista itseni kuvaa, pelkään yksin jäämistä ja väärin ymmärtämistä ja toistaiseksi tiedostamattomia totuuksia ja uusia kysymyksiä, ja kaikkein eniten pelkään, että lakkaan kysymästä. Väsyn. Sammun. Lakkaan, mutta en lempeästi ja ajallaan niin kuin sade, vaan niin kuin hammastahna. Littanana ja kesken. On niin ähky. Ja vähemmän keskimääräinen isä ei enää pysty kääntymään itse tai tunnista minua ihan heti tyttäreksi, jos ihmiseksikään, ja minä pelkään yhtäkkiä kaikkia maailman jäähyväisiä.

Tulevaisuudessa taivaat mahtuvat pilvien lomaan. Kaikista korkeimmat talot piirtävät kaupungin horisontin selkään ja minä katson ja hengitän mentospastillinsinistä ilmaa enkä pelkää. Tai pelkään, mutten pelkäämistä. Ja pelosta on tullut tunne, tunne niin kuin haukotus on tai tahto. Ja minulla on hansikkaat kädessä ja hiukset auki ja venekangastakki ja varsikengät. Ja minulla on koira ja koiralla minut. Ja nauru. Ja minä nauran itsekseni, itselleni, ja karvaisille toukille ja painovirheille ja ajatukselle tontuista. Ja minä vaellan. Vaellan ja vaellan ja kiipeilen mäkiä ja vuoria ja harjuja ja kiviä ja soramonttuja ja suppia ja onsiloita ja poljeita. Vaellan, kunnes en enää vaella ja sitten vaellan taas. Jossain vaiheessa istun jossain laella, niin korkealla, että taivas yltää taas koskettamaan nenää, ja varpuja ja liejua on sydän täynnä. Ja sitten joskus, kun minulla on lapsi ja lapsella minut, me istumme kumpareella kumppareissa ja keskustelemme transformersista. Tai mistä tahansa. Ja jossain takaraivossa on aina myös vähemmän keskimääräinen isä, joka tiesi, että kävelemällä pääsee, ja ratikalla, kun vaan menee eikä meinaa, tai jos meinaakin ensin, niin menee silti.