Yö

Lopulta aina auttoi, kun teki itselleen puun.

Siihen, missä sen olisi ollut hyvä seistä, keskelle hetteikköä ja lokaa ja maan teräviä suomuja. Vaati sille kyljet paksunaan pahkoja ja uljaan, raskaan kaarnan halkeumineen, irvistävät tuohen nielut ja yön märiksi erittämät paljanteet sen siinä ihossa, joka mitään vartomatta senkuin eli ja eli, vaikka sitä viilsi ilma ja kesken menneen talven aavemainen parku.

Teki puun johonkin kauaksi täältä, niin että tiesi sen siellä olevan ja seisovan yön selkää niin kuin sota selässään ovat seisseet oman ikänsä isät ja sittemmin nuoret kesä reisillään ja juhannuksen jälkeen paitahihasillaan, kun aamu on noussut kaistaleeksi luomille ja tuonut hiljakseen hiljaisen vilun.

Lopulta aina auttoi, kun tiesi, että saattoi tehdä itselleen puun ja tiesi senkin, ettei puilla ole silmiä. Etteivät ne katso, eivätkä kysy, eivätkä anna aihetta pälyilyyn, koska niin vain elävät, kohisten ja vaappuen ja väkevinä, juurineen ja onteloineen ja suonineen, alituiseen päin kaikkea ja sittenkin aivan itse.

Aina auttoi ajatus siitä, ettei puuta kiinnosta, olenko minä. Että se on olemassa joka tapauksessa ja pitää maailmaa paikoillaan. Että minä voin mennä säpäleiksi ja siellä se on silti. Ja että siihen voi nojata selkäänsä, kunnes tulee aamu ja uusi yö, ja se on yhä, ja yhä se kohisee. Että puulla ei ole katsetta, mutta sillä on ääni.

Nyt on ensimmäinen sellainen yö, etten saa enää edes puuta tehdyksi. Saan sen seisomaan pelkästään paljaana vettyneessä pimeässä, jossa kaikki vavahtelee ja kellertää. Siihen ei yllä nojaamaan eikä sen kylki soi. Rumin tekee tuloaan ja nielee kaiken, minkä saa.

Ja sitten sana kerrallaan jättää mut kielenikin, kun mikään ei enää soi.

Havaittua

- Tänään olin vähällä pudota kartonginkeräyslaatikkoon.

- Gigantin parkkipaikalla tuoksui kiivaasti joululimppu.

- Silmälaseista irtosi toinen nenätyyny, ja Specsaversilla sanoivat, että vääntele vähemmän.

- Suru on aina jonkun oma. Siksi surua ei voi ottaa toiselta pois. Vaikka surun syytä ei voi omistaa, suru on aina omistettava.

- Toissapäivänä K-marketin kassatyöntekijä joutui avaamaan kukkaroni puolestani, koska sormeni olivat niin kohmeessa. Jaoimme yhden hymyn. Jonossa joku sanoi "no niin" ja hengitti sisään nenän kautta, mutta ei sittenkään järin aggressiivisesti.

- Suru ja tragedia ovat aina itsessään yksityisiä, mutta selviytymisen kokemus on yhteinen. Siksi onnelliset loput itkettävät.

- Ihastua on ihastua ajatukseen minästä toisen ajatuksissa. Rakastua on ihastua ajatukseen joistakin yhteisistä ajatuksista.

- Pölynimurista katkesi suutin, ja esiin nousi ajatus, että vääntele vähemmän.

- Toteaminen on parhaimmillaan traagista, kaunista, rohkeaa, lohdullista, kivuliasta, voimakasta ja helppoa koska sen ei tarvitse olla loogista, pelkästään rehellistä. Toteaminen on aina selittämistä samastuttavampaa, koska toisen toteamus jättää luvan ja tilan oivaltaa itse.

- Halata on ihan eri asia kuin halailla.

- Ihmisen maailma on aina epäsymmetrinen ja vinossa. Se on kauheaa yksin ja riemastuttavaa yhdessä.

- Ihmisten polut risteävät helpottuessa, koska pelko on kiinni kohteessaan, mutta helpotus reflektoi jo tapahtunutta. Pelko kamppailee vastavoimaansa vastaan, mutta helpotus hakee vertaistaan. Siksi yhteisöt, jotka rakentuvat yhteiselle pelolle ja vihalle, jäävät riippuvaisiksi pelon ja vihan kohteista ja muodostavat siteen niihin, eivät yhteisön jäsenten kesken. Yhteisen pelon varaan kasvaneet ryhmät ovat yhteisen helpotuksen velkaa, ja hajoavat siksi helposti pelon kohteen vaihtuessa.

- Kylmää keitettyä kukkakaalia ei kannata syödä ketsupin kanssa, vaikka sinänsä tykkäisikin molemmista.

- "Antaa ymmärtää" on julmin tapa tappaa ajatus, koska "antaa ymmärtää" ei avaa keskustelua, vaan sulkee sen. Keskustelutta jäävä jää kaksin häpeänsä kanssa.

- Rehellisyys ei ole totuutta, vaan pyrkimys. Rehellisyys on aina sidoksissa subjektiinsa ja käsillä olevaan hetkeen, kun taas silkka totuus on pohjimmiltaan objektiivista, subjekteista riippumatonta ja yleensä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa rehellisyyttä merkityksettömämpää. Siinä missä totuus on maailman luonne, rehellisyys on viestintää. Rehellisyyttä ei tarvita, jos vuorovaikutusta ei ole. Siksi ihminen voi olla itselleen rehellinen vain ollessaan suhteessa muihin.

- Jaettuun rehellisyyden kokemukseen on helvetin vaikeaa päästä, mutta kun siihen on päästy, ei ole enää mitään pelättävää.

- Taiteeksi riittää tarkka havainto.

- Jaettu havainto on jo oivallus.

- Rehellisyydeksi riittää hämmennys.

- Asiat ovat olemassa sanomattakin. Sanominen saattaa helpottaa, koska sanottu on aina jaettu ja siten tunnistettu ja tunnustettu, eli yhteinen. Yhteinen taas on väistämättä enemmän olemassa, ja siten heti vähemmän hirvittävä.

- Katse riittää.

Kuulehan nyt

On taas niin hankala taivas. Täysinään veden harmaaksi tekemää tyhjää. Raskaat, rauhattomat maan laatat nukkuvat päällekkäin kuin hylkeet, ja loputon sumu vetää kivuliasta reunattomuutta perässään kuin viittaa tai rekeä. Jalaksissa liiskautuvat menijät joutuvat aina jonnekin.

Niin haluaisin nyt päästä irti tästä päästäni, joka kuulostaa vialliselta. Pois pois, nukkumaan johonkin nukkaiseen nurkkaan, jossa saisi olla myös joku koira kyljellään ja jouluvaloja.

Itku löysää köysiä hätäisistä sisälmyksistä, muttei loputtomiin voi itkeäkään. Eikä vinoilla. Ei iän kaiken naurahdella ja hieroa leukaansa. Yskähdellä, pyydellä anteeksi ja selittää itseään muotoon. Yrittää olla jonkin sortin pähkinä tai keraaminen päästäinen. Harmiton, mutta ehdottoman särmikäs. Sekä tietysti sellainen kaiken nähnyt aikuinen, joka tunnistaa, milloin on tarpeellinen ja milloin vain itsestään tärkeä lisä, epähedelmä tai samppanjavispilä.

Taannun lapseksi taas, pihoille ja poluille ja kaiken maailman kuvitteellsiin haalareihin. Juuri kun luulin, etten enää menisi nenilleni häkellyksestä.

Olen pelkkä itseni yksi kylki. Yritän olla niin oikein, etten ole enää oikeastaan ollenkaan.

Kuuntelehan, sanoisin itselleni nyt, jos osaisin olla itseni äiti. Kuuntelehan nyt. Hengitä. Vie roskat. Heitä yksi läppä, niistä nenäsi ja lämmitä itsellesi vähän pakastevihanneksia. Sitä kutsutaan arjeksi. Et voi elää sitä etukäteen etkä hengiltä. Hengitä.

Mutta kun pelottavat. Pelottavat elämän kaikki raajat. Se menee ja huitaisee mut vielä kumoon epähuomiossa tai astuu päälle.

Pelottaa kirjahylly, jossa on sikin sokin pölyä, pehmoleluja ja hirveän tärkeitä kirjoja lukemattomissa pinoissa. Pelottaa matto, jossa on muotoisiani painaumia ja murattiköynnös, joka yhtenä yönä vaan meni ja kuoli. Pelottaa epäjärjestelmällisesti käytetty pöhkö raha, kuivahtamaan päässyt kesivä hius ja ajan järjetön nälkä. Pelottaa, etten ehdi oppia tuntemaan siskojeni lapsia, entisiä, nykyisiä ja tulevia sukulaisia tai taas toiseksi käynyttä isää, jonka päivää en pysty huomenna viettämään tai edes yhtäkään uutta oikeaa ihmistä, kun olen niin helvetin hidas tuntemaan ja koko ajan matkalla jonnekin. Pelottaa huomisten sikinsokinen tulva ja se, jaksanko koskaan todella opiskella, valmistua, ajatella, ratkaista, paneutua tai pakata muuttolaatikoita. Pelottaa, löydänkö mistään uutta kotia tai kaltaista. Pelottaa, onko kohta enää mitään, minkä edestä vaikka kuolla, kun maailma maisemineen niin kovasti kuolee jo. Pelottaa, ehdinkö enää hiihtämään. Pelottaa, ettei mikään jää tai varsinkaan odota. Pelottaa oma keskikohta, selän ja navan välissä, jota ajatuksen kohtuuton kämmen pitää nyrkissä, vaikka voisi ihan hyvin tehdä sisässäni vaikka palapeliä tai kintaat villalangasta, siellä ahdingon turraksi pureman suoliston alla. Itse asiassa tahdon epätietoisena rääkyvän vatsaontelon oheen hyväntahtoisen maksan, joka kuuntelee pallean kanssa hyvää musaa yhteisillä kuulokkeilla.

Kuulehan, sanoisin itselleni nyt, jos osaisin olla itseni äiti. Tai isosisarus. Tai muuten vaan hyvä tyyppi. Kuulehan nyt. Älä pure hammasta noin, teet itseesi reiän. Vie koira ulos, siellä on polunvarressa katuvalot, ja kuuntele Harry Potterin sountrackia Spotifysta. Saat huomata, että siellä on joen varressa kuolleita lehtiä, käytettyjä kondomeja, juolaheinää, oravia ja seikkailuja melkein sulassa sovussa. Tee hyvä pieni kierros kylmässä ja puhahtele. Kuvittele vierellesi karhu, jolla on hyvä katse tai se hieno hirvi, jonka kanssa kerran halasit. Eivät juttele turhia.

Jos olet olemassa vielä, kun palaat, niin siitä on hyvä jatkaa. Saatpa nähdä. Kyllä sitä saa olla vaikka sitten päästäinen, jos niikseen tulee. Välillä.

Olemisen vaarallinen välttämättömyys

Eksistentiaalifilosofia iski.

Se tulee yleensä aina alkusyksystä, vaivihkaa kuin nuha, ja tukkii nenänielun ja tiehyet, ellei sitä hiukan hiero. Olen filosofoinnissani niin alussa ja tohkeissani, että eksistentiaalinen nuhani on kiihkeä ja äänekäs, jonkinlainen myrsky.

Olen tässä kuukauden päivät ajatellut kuumeisesti sellaisia peruskäsitteitä kuin valta, vapaus ja itse. Törmäillyt liukuoviin ja rappusiin ja teljettyihin uloskäynteihin (note to self: älä eksistoi metrossa) ja katukiveyksiin ja ilmastoraportteihin ja tylppäkatseisiin poliittisiin vaikuttajiin ja surumielisiin lauluihin ja kivuliaisiin vesistöihin ja säätiloihin ja koviin ääniin ja sitten piirrellyt pitkiä, väräjäviä nuolia, joilla on kyllä suunta, muttei sanottavaa.

Kaikeksi onneksi törmäsin Jukka Laajarinteen loistavaan Muumit ja olemisen arvoitus -kirjaan, jossa koukeroiset eksistentiaalifilosofian ajatelmat kuoriutuvat esiin muumikirjojen tapahtumista, hahmoista ja asetelmista. Laajarinne tuntee muuminsa ja kirjoittaa niin lempeästi ja kouriintuntuvasti, että Heideggerin, Kierkegaardin ja Sartren lausumat muuttuvat hankalista ja äkkivääristä loputtoman kiehtoviksi vyyhdeiksi arkista, traagista ja loogista.

Nyt, kun olen nielaissut koko kirjan, tahdon avata sen herättämiä ajatuksia ennen kuin ne sammuvat.


---


Kierkegaard on esittänyt, että välttämätöntä muutosta ei ole. Näinollen kaikki muutos on seurausta vapaudesta - tai itse vapautta.

Jos jokin asiantila on välttämätön, se ei voi olla millään muulla tavalla. Asiantila voi vaikuttaa vankalta ja muuttumattomalta, mutta jos se kuitenkin muuttuu - kaksi mannerlaattaa törmää ja törmäyskohtaan kasvaa vuoristo - on uusi vuoristo ollut kaiken aikaa yhtä mahdollinen kuin sitä edeltävä tasankokin. Mahdollisuudet luovat vapauden, sillä kun mahdollisuuksia on enemmän kuin yksi, syntyy vapaus ottaa yksi ja jättää muut.

Muutos on aina vapautta jättää edeltävä ja vaihtaa uuteen. Välttämättömyys taas on ehdottomuutta, vaihtoehdottomuutta koko maailmankaikkeuden mittakaavassa. Muutos ei voi koskaan olla välttämätön, koska mikään muutoksen kohde ei voi olla samaan aikaan välttämätön sekä olomuodossa A että olomuodossa B.  Jos olomuoto B on välttämätön, olomuoto A:ta ei ole koskaan voinut ollakaan, eikä muutosta siksi tarvita.

Voidaan toki todeta, että vuoriston muodostuminen on välttämätön seuraus mannerlaattojen törmäyksestä, koska eihän maa sille mitään mahda, että siihen kohdistuu pakottavaa voimaa. Siksi onkin hyvä erottaa toisistaan käsitteet vapaus ja (vapaa) valinta. Vapaus ei vielä edellytä tietoisuutta, yksilöä tai tahtoa. Vapaudeksi riittää mahdollisuus olla jotakin ja sitten vielä jotakin toista. Asiat mutkistuvat, kun vapaus yhdistyy tietoisuuteen. Silloin syntyy valinta.

Väitän, että valintaa ei ole ilman tietoisuutta. Väitän myös, että tultuaan tietoiseksi itsestään ja toimintansa vapaudesta olento ei voi enää jättää valitsematta (näin väittävät myös Sartre ja Camus). Lisäksi väitän, että valintaan sisältyy aina sekä vapaus että valta.

Valinta on vapauden valjastamista tarkoitukseen: tietoinen päätös käyttää vapautta ja ottaa tarjotuista mahdollisuuksista yksi. Siksi valinta edellyttää vapauden tiedostamista. Valta taas yhdistyy valitsemisessa vapauteen juuri tiedostamisen kautta. Kun valitsee, jättää aina osan todellisista mahdollisuuksistaan valitsematta, eli käyttää valtaa ja luo seurauksia itselleen ja ympäristölleen. Toisaalta tietoinen olento, esimerkiksi ihminen, ei voi koskaan jättää valitsematta, koska valitsematta jättäminenkin on valinta. Näinollen ihminen ei voi ikinä olla käyttämättä valtaa.

Elävä - siis muuttuva - olento ei pääse ikinä pakoon vapauttaan. Vapaudestaan tietoinen olento taas ei  ikinä voi olla valitsematta. Ihmisen jokainen teko on valinta ja aina vallankäyttöä. Vapaus on koski, johon valinta virittää myllyn.

---


Jatkuva muutos on läsnä maailmassamme väistämättä. (Ähäkutti! En kumoa itseäni, enkä liioin Kierkegaardia tässä, sillä vaikka mikään yksittäinen muutos ei olekaan väistämätön, juuri maailmamme vapaus tekee muutoksesta niin mahdollisen, että se on jo käytännössä väistämätön, ilmiönä.)

Luonto seuraa vapauttaan; se tuhoaa itseään ja syntyy uudeksi eritahtisissa sykleissä loputtomasti. Ihminen, joka niin rasittavasta tietoisuutensa jatkuvasta tiedostamisesta huolimatta on luontokappale muiden joukossa, sisältää samaa iätöntä tuhovoimaa, mutta käyttää sitä, ikävä kyllä, tietoisesti. Lisäksi ihminen perustelee - mikä on, jos mahdollista, kaikista rasittavinta. Ihminen pitää auktoriteeteista ja luo niitä itselleen turvaksi ja takuuksi. Ihminen luo jumalat, markkinat, diskurssit, trendit ja vakiintuneet tavat ja valittelee sitten, miten hänen kätensä ovat sidotut. Ihminen on keksinyt turvakseen ajatuksen välttämättömistä asioista ja välttämättömästä muutoksesta, koska välttämättömyys on vapautta turvallisempaa. Jos minä, ihminen, myöntäisin kaiken sen vapauden, joka minulla on, ei se vapaus enää olisi minun vapauttani, vaan universumin, eikä täten enää minun hallinnassani.

Vapaus ahdistaa, koska mahdollisuuksiin liittyy aina menettäminen. Kun vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi, valitsematta jätetyt vaihtoehdot menetetään koskemattomina. Ihmisen vapaus yltää vain valintoihin ja vallankäyttöön. Meillä ei ole koskaan vapautta saada sitä, mitä emme valitse. Siksi vapauden tiedostaminen on kivuliasta, ahdistavaa ja pelottavaa. Entä, jos valitsen väärin? Helpompaa on ajatella, etten valitse ollenkaan, ja keksiä auktoriteetti, joka ottaa valinnan vastuun minulta pois.


----


Jotta voimme tehdä valintoja, meidän tulee siis olla tietoisia. Tietoisuus taas edellyttää jonkinlaista käsitystä minästä, itsestä - siitä, että minä olen eri kuin kaikki muut, ja että muutkin ovat vielä erillisiä keskenään.

Väitän, että itsensä tiedostamisesta seuraa väistämättä itsekkyys. Siksi, koska pelkkä sana itsekkyys - siis itsekeskeisyys - ei merkitse vielä yhtään sen enempää kuin että olento itse on maailmansa lähtöpiste, keskus. Kun on tietoinen itsestään, katsoo maailmaa omien silmiensä kautta ja on itse kaiken kokemansa alku, kaikupohja ja päätepiste. Vaikka pääsisimme irti kehoistamme ja leijailisimme hahmottomina Hämeenkyrön yllä (miksi juuri siellä, en tiedä), olisi meillä silti näkökulma, itseys, josta ulospäin katsoisimme maailmaa. Itsekeskeisyys on siis jokaisen minän ainoa mahdollinen olemassaolon tapa.

Koska olemme tietoisia itsestämme ja meillä on minä - kompleksinen, rakennettu, vaalittu, tutkittu, kasvanut ja kasvatettu kokemus itsestämme - ei näkökulmammekaan ole neutraali. Minän silmät ovat suhteettoman suuret ja tärkeät. Minä on aina maailmamme merkityksellisin henkilö ja ohjaa kaikkia havaintojamme, koska ilman minää ei ole mahdollista tiedostaa maailmaa. Syntyy radikaali mittakaavavirhe: minä on suhteessa kaikkeen, ja kaikki, mihin minä ei suhteudu, lakkaa olemasta.

Jotta voi olla "minä" on oltava myös "Toinen",  eli joku, joka on "ei-minä". Jos Toista ei ole, olemme kaikki yksi ja sama, jolloin "minä" katoaa. Todisteeksi erillisyydestämme meille riittää minätietoisuutemme perustaso, ihmislapselle noin nelivuotiaana kehittyvä Mielen teoria, jossa tajuamme, etteivät muiden ajatukset kantaudu korviimme tai toisinpäin, vaan meillä on yksityiset päät.

"Minän" muodostumiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä erillisyys. Erillisyys kun ei vielä todista mitään ainutlaatuisuudesta. Siitä, että minä olen erityinen, täysin erilainen kuin muut. "Minä" ei tiedä varmasti olevansa erityinen - toisten yksityisissä päissä saattaa olla sisällä minun kanssani identtisiä itsejä, ja taas "minä" hälvenee pois. Suojelemme "minää" viimeiseen asti, koska se on ainoa pääsylippumme elämään, ja meillä on eloonjäämisvaisto.

Väitän siis, että itseys edellyttää itsekeskeisyyttä, joka edellyttää yksilöllisyyden tavoittelua. Ja yksilöllisyyden tavoittelu taas on tietoisen vapauden, eli valinnan tavoittelua, koska valinta on teko ja vain teot määrittävät "minää".

Yksinään Hämeenkyrön yllä harhaileva  epätietoinen "minä" ei voi olla varma ajatustensa ainutlaatuisuudesta ja kyvystään vaikuttaa ympäristöönsä, siis toimijuudestaan, ennen kuin määrittelee itsensä tekojensa kautta. "Minä" on olemassa vain suhteessa maailmaan. Kun puen vaatteet, olen nämä vaatteet ylläni. Kun potkaisen palloa, olen pallonpotkaisija. Kun katson sinua, olen sinun katsojasi, ja ehkä lisäksi sinun katseesi kohde.

Eksistentialismissa onkin esitetty, että niin kauan, kun ihminen vain toimii, eli kurottuu jotakin itsensä ulkopuolista kohti - vaatteita, palloa tai sinää, esimerkiksi - ei ihminen ole muuta kuin kulloisenkin toimintansa heijastus, ulkoisen määrittelemä. Kun ihminen suostuu ympäristöönsä ja heijastaa sitä, eli toimii, hän ei koskaan olekaan itsenäinen "itse", vaan toimintansa määrittämä toimija. Siksi vasta toiminnasta kieltäytyminen edustaa todellista vapautta, itseyttä. Voidaan puhua "kohtalon omiin käsiin ottamisesta", ehdotuksista kieltäytäytymisestä.

Kun suljen silmäni ja sanon, etten jaksa enää ajatella tällaista hömppää, on sekin toki teko, joka minua määrittää. Mutta ratkaisevaa on, että kieltäytyminen määrittää minut joksikin, joka kieltätyy, ei joksikin, joka suostuu. Johonkin suostuminen sisältää johonkin jo olemassaolevaan liittymisen, kun taas kieltäytyminen luo uutta, vastakkaista ja minälähtöistä. Kieltäytymisen lähtövoima, toiminnan syy, löytyy minusta, ei ympäristöstä. Minussa on oltava sisällä jotakin, joka käynnistää kieltäytymisen - jokin "minä", joka vastustaa ympäristön ehdotuksia ja määrittää siten itse itsensä, ilman apua.  Vapaata valintaa ja yksilöllistä itseä tavoittelevan, itsekeskeisen olennon, on siis kieltäydyttävä ollakseen olemassa. Toisin sanoen, pakottava tarpeemme olla olemassa luo välillemme ristiriitoja. Vain eri mieltä ollessani olen varmasti erillinen  ja vain ollessani erillinen, olen varmasti olemassa.

Itsekkyys on välttämättömyys. Vapaus, valinnat ja valta ovat välttämättömyys. Teot ja niiden määrittelevä voima ovat välttämättömyys. Ihminen ei ole välttämätön eikä mikään, mitä ihminen tekee ole välttämätöntä, mutta jotakin on aina tehtävä.

Vastuu liittyy mukaan vapauteen, valtaan ja valintaan vasta, kun suostumme ymmärtämään, ettemme koskaan voi jättää tekemättä, mutta päätös siitä, mitä teemme, meidän on tehtävä itse. Vastuu on ehkä olemisen korkein taso, koska vastuun ymmärtäminen edellyttää "minän" synnyttämän mittakaavavääristymän käsittämistä. Vastuu on kieltäytymistä  täydestä saatavilla olevasta vapaudesta, mutta myöntymistä valinnan välttämättömyyteen. Vastuu ei sulje minää pois, mutta pyrkii ymmärtämään sen pienuuden. Minä ei ole koskaan yhtä suuri kuin sen jättämät jäljet.

Ihmiselle valinta on välttämättömyys. Se on valtaa väistämättömästä vapaudesta. Vastuun ottaminen tehtävästä valinnasta, sen sijaan, onkin sitten ehkä jo vallankumous.

Hyvän lauseen jälkeen

Olen vartomassa kirjastossa. Hyvää lausetta tai jotain toimitettavaa asiaa. Ilma ulkona on iltaan päin ja sisällä oranssia ja kellellään kuin kissa, eikä vielä ole syytä lähteä mihinkään.

Käsivarsiin lyö kylmää loiskeina, sillä ovi käy jatkuvasti, emmekä me täällä ole lämpimiksemme, vaan iltapäivää, ja kalossimme kuivuvat muovirenkaisen maton päällä välieteisessä. Tai sitten eivät, sillä täällä me pidämme kengät jalassa ja leuan keulan takin vetoketjun välissä siten, että olemme kuin sullottuina mattorullien ytimiin ulkoiluvälinevarastossa; täällä me olemme näet suippoja ja sadesuojattuja sisälläkin, ja valmiina väistämään mitä hyvänsä yllättävää ryntäystä.

Seinähyllyn keskeltä tuijottaa Esko Salminen kukkaseppele päässään. Kynät ja kynnet jankuttavat pöytälevyihin. On sellainen leveä, lasittunut hiljaisuus, jossa kyynärvarren ja olkavarren yhdistävästä nivelestä lähtevä ääni saa suhteettoman suuren merkityksen.

Lukusalin lasiovesta pääsee pois ja näkee läpi - käytävällä käy kääntymässä joku nahkatakkinen ja heti perään toinen anorakissa. Pariskunta odottaa hissiä pitkään, mutta vasta tyhjästä pyllähtänyt lapsi tilaa sen, etusormellaan, ja sanoo monta pientä asiaa nopeasti peräkkäin. Joku pujahtaa sisään samalla, kun joku toinen rönnystää ulos; pujahtajan huulilla käy hymy yhtä nopeasti ja lämpimänä kuin nokare voita puurossa ennen sulamista, mutta rönnystäjä ei katso häneen.

Alkava sade roiskii isoihin ikkunoihin, mutta ääni jää ulos. Kulmapöydässä statistiikkoihin syventynyt kaupunkilainen on alkanut punertaa ja puristelee korviaan. Äkkiä on tasaisen kuuma, niin kuin sisältä hitaasti lämmenneessä pilkkihaalarissa.

Olen jo ehtinyt unohtaa itseni ja vartomiseni ja pohkeenikin. Olen puuduksissa, vaikka tulin tähän tuoliini tahtomaan. Tahdoin kirjoittaa: vahvaa asiaa, viileitä väitelauseita siten kuten jäätelöviipaleita leikataan litran pakkauksesta lasilautasille, kesämökin läpipuisessa pirttipöydässä tai lauantaina, kun on samaan aikaan perhe ja Mtv3. Tahdoin tulla tähän tarjoilemaan. Sileitä, neliskulmaisia ajatuksia, joissa on järki ja jotka jysähtävät otsassa nieltäessä, koska niiden pragmaattinen kylmäketju ei koskaan ole katkennut.

Siis ollapa hyvä lause. Sellainen kuin nyt vaikka Juhani Karilan Image-lehden esseessä, jossa käsittellään urheilun suhdetta kirjoittamiseen, tai elämään. "Urheilu on turvallinen tapa harjoitella kuolemista." Ytimekäs ajatus, joka ei selitä itse itseään, vaan kutsuu ajattelemaan aihettaan. Kimpale ja kimmoke.

Hyvä lause on kuin tulppa. Tiivis ja tarkka havainto tai päätelmä, josta vetäisemällä avautuu valtameri assosiaatioita, kysymyksiä ja päättelyketjuja sekä tilava sija väittelylle. Hyvä lause on niin pitkälle kaivettu ajatus, ettei sen tarvitse perustella olemassaoloaan, vihjaista vain hiukan. Väläyttää sitä työtä, joka sen ajattelemiseksi on tehty. Hyvä lause on usein lakoninen, vähän ylimielinenkin. Tietävä ja kutsuva. Tarpeen tullen ärsyttävä tai vapauttava, niin kuin piste pitkän virkkeen pääksi. Itsepäinen.

Pelkään ja kaipaan hyviä lauseita. Ne ovat urheilusuorituksia, jänteviä ja kaarevia ja aina parempia kuin muut. Hyvillä lauseilla on anastettu ja kumottu valtaa, viety tilaa ja ennen kaikkea menty historiaan, suoraan toisten suihin siteerauksiksi, kovaa ja pää edellä. Hyvissä lauseissa on kirkkosalin kokoinen kaiku.

Tehokasta ja siten vaarallista hyvissä lauseissa on se, etteivät ne epäröi. Jos lause on tarpeeksi varma ja kiinteä, se käy viidakon kuninkaasta jo kaukaa, eikä välttämättä koskaan tule kyseenalaistetuksi. Sellaisia lauseita meidän maailmamme ja kirjastomme ovat täynnä.

Työ tekijäänsä kiittää. Lopussa kiitos seisoo.  Työn tuottavuutta tulee kasvattaa. Edessä on välttämättömiä toimenpiteitä. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Älä käy isääs neuvoon. Ne jyrää meitin. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo. Suurin kaikista on rakkaus.

Lopulta hyvä lause on kai aina vähintään vähän valheellinen, koska hyvässä lauseessa tärkeintä on sen kaiku. Hyvästä lauseesta on karsittu kaikki ylimääräinen, mikä väistämättä tulee määritelleeksi ylimääräisen ja tekee lauseesta voimakkaasti subjektiivisen. Hyvä lause valitsee näkökulmansa ja siivoaa pois muun. Lakitekstissä ei ole yhtäkään hyvää lausetta, koska laki pyrkii eliminoimaan tulkinnanvaran ja -vastuun. Hyvä lause taas on itsessään tulkinta, joka kuulostaa totuudelta.

Meille ei ole olemassa ymmärrettävää todellisuutta sanojen ulkopuolella. Pienille vauvoille on, ja eläimille. Mutta heti, kun opitaan puhumaan, haluataan ymmärtää, mistä puhutaan, ja siitä pitäen puhe tulee aina ennen ymmärrystä. Hyvät lauseet ovat vaarallisia, koska ne luovat todellisuutta ennemmin kuin katsovat sitä. Ilman sanoja meille ei olisi mitään, mistä aloittaa, joten sanat ohjaavat havaintojamme.

Nyt, kun vakoilen ihmisiä kirjaston lukusalissa, törmään taas havainnon ja sitä kautta määrittelyn haasteisiin. Esimerkiksi sukupuolisidonnainen sanasto ohjaa kielenkäyttöämme niin voimakkaasti, että on työn takana maalata kuva ihmisestä tämän oletetusta sukupuolesta irrallaan.

Enkä väitä, että ihminen olisi irrallaan itsensä ja ympäristönsä kulloisistakin sukupuoliominaisuuksista. Mutta minusta on kieroa, miten paljon kohteelleen tuntemattoman havaitsijan havaintoa oletus sukupuolesta hallitsee. Havaitsijan oletus jonkun "paikasta" sukupuolen avaruudessa määrää havaintoa, katsomista ja ajattelua niin paljon, että sukupuolisuus nähdään maailmassamme ennen kaikkea objektiivinsena, ei subjektiivisena määreenä. Kielenkäytössämme määre mies/nainen on oletusarvoisesti neutraali, jonka päälle rakennetaan, se on ensimmäinen havaintoon tehtävä rajaus, ihmisen pohja.

On nurinkurista, että tämä "neutraalimme" kuitenkin ohjaa ajattelumme niin ratkaisevasti. Havainnossamme neutraaliksi mielletty sukupuolen ajatus on köyhä, pelkistetty kimppu ominaisuuksia, joiden näemme kuitenkin ohjaavan mitä kompleksisimpia asioita: ajattelua, vuorovaikutusta, täyttä minää.

Paitsi, ettei koskaan minää, vaan sinää.

Siksi teen tämän itselleni vaikeaksi ja yritän maalata tämän kirjaston havainnoistani käsin täyteen jokuja, henkilöitä, hahmoja, tyyppejä, kaupunkilaisia ja olentoja.  Sanoja ja määreitä, joista kaikki tuntuvat suussa vaikeilta ja paljon vähemmän neutraaleilta kuin mies ja nainen milloinkaan. Miten onkin päässyt käymään niin, ettei meillä oikein ole sanaa ihmiselle?

Ja nyt, tässä, kun meillä taas on käsillä muutos - maan ja ilman murtuma, nyrhähdys, hirmumyrsky, tulimeri ja ärjyvä aallokko - seisoo vuorella Vanhan testamentin messias kivitauluineen eikä tiedä, mitä tehdä, kun vuoret kaatuvat.

Ilman sanoja on hirvittävää suunnistaa. Mutta pitäisi. Mäkin haluaisin oppia olemaan enemmän hiljaa ja järjetön, kun järki on kuitenkin enemmän illuusio ja pelastusvene kuin tosi meri. Pitäisi olla hetki ihan vaiti ja etsiä käsiinsä kaikki ne hyvät lauseet ja sanat, jotka meiltä puuttuvat. Kaikki Aatamin ja kylkiluun ja omenan alla, lävistäjällä ja kehällä. Kun kivitaulut ja laulut ja ruutuvihkot menevät kumminkin vanhaksi, myrskyn olisi jo aika. Saisi ukostaa ja akastaa, ukoitta ja akoitta. Kohti terveellistä kakofoniaa.

Onneksi hyvä lause voi olla myös kysymys, jos se on hyvä kysymys.

Myrskylyhdyt

Oikein pimeällä hiljaisuus painaa kuin peitto. Silloin ei tahdo ajatella asioita liian valmiiksi, sillä valmiit ajatukset ovat teräviä kuin ensimmäiset hampaat, ja yö menee helposti rikki. Maa hengittää. Saa mennä, jos menetyttää. On ilta, jota kohti.

On tie ja mustikkaa ja limaisina kimppuina kaikkea sitä, mikä kesäisin on vihreää ja vinkuu tuulessa. On riemastuttavan ruskeaa ja väkevää ja sittenkin ohutta kuin piirtoheitinkalvo tai koiperhonen tai häkeltyneen hengitys. On kekoja. Kumpareita, koloja ja kätköjä sielläkin, minne silmä ei jaksa. On taksinkuljettajan taksa, rakentajan raksa ja kotijuopon hiljakseltaan hajotettu maksa, mutta ei täällä. Täällä on myrskylyhtyjä, polkua pitkin.

Kun metsä on mustanaan yön mettä, ja ruskeaa, sakeaa yön vettä tippuu tahroiksi tallottuun maahan, silloin pitää malttaa maata mahallaan! Painaa korvansa saniaisiin ja nuuskia, ei ajatella, koska ajatteleminen menee nenänieluun ja liimautuu, eikä jätä tilaa terveelle pälyilylle.

Voisi pelätäkin, jos pelätyttäisi. Pelätä taloja, jotka nojaavat toisiinsa pimeässä, ja kuusia ja mäntyjä ja orapihlaja-aitoja, joilla kaikilla on ohenevat kynnet. Ensi halla kaluaa haavoille hoikat koivut ja maan iäkäs niska taipuu, vavahtaa, yökkäilee ylös syksyä syöneet sienensä, juurensa ja mukulat. Kaiken sen aikansa, joka sillä on ollut ja on.

Voi maata selällään kalliolla, joka on annettu ja sanottu. Havaita heiluvan lenkkitossun ylävasemmalla ja selän painon paikallaan puolitiessä, koska täällä makaavat muutkin, yhtä yksiksensä. Että täällä onkin sama sammal. Vaikka juuri täällä en ole koskaan ollut.

Ja sitten sitä tajuaa - yhtä yksiselitteisesti ja yllättäen kuin tajutaan aamut ja kaatuminen tai yskät ja ystävyydet - ettei metsä ole menossa mihinkään. Että täällä se on ollut ja aikoo olla, vaikka sen lapset menevät ja tekevät itsensä aikuisiksi, hylkäävät toisensa ja menettävät kulloisenkin järkensä, rakastuvat kuin jänikset ja jäävät jälkeen. Että metsä on ollut, tallojilleen ja tarpojilleen, ja tulee olemaan, vaikka äidit kuolevat ja isät nyrjähtävät vinoon ja syksyt valuvat kengänkauluksista sisään. Että metsä kantaa, koska sillä on jaksava, leveä selkä.

Siinä sitä istuu ja makaa ja nakertaa piharatamoa sormillaan ja tietää, että on aina juossut metsään, kun on halunnut turvaan ja juossut metsään, kun on halunnut purkaa ja juossut metsään, kun on halunnut rankaista sääriään kaiken mielettömyydestä ja vähän kuolla. Sitten sitä on istunut kalliolla ja itkenyt hitusen. Ja kallio on ollut siellä.

On ollut myös koti, johon könytä liejuisena ja kengät kädessä, on ollut olohuoneen oranssi valo ja Frendit ja Simpsonit. On ollut torkkupeittoja ja sisustustyynyjä (Tiimarista) ja viinirypäleitä sekä kaksi vuorenkokoista vanhempaa, joita yhdenkään pienen ääni ei riitä siirtämään paikoiltaan. On ollut kapistuksia kaapit täynnä ja nukkumaanmenoaika.

Siinä sitä istuu ja katsoo metsää sen silmään, joka on iso ja lempeä kuin elefantilla. Sitten nousee ja seuraa myrskylyhtyjä pitkospuille, koska tietää, että joku on asettanut ne siihen tahallaan, viitoittamaan ja vilkuttamaan, olemaan kallellaan niin kuin aina väistämättä ovat alut. Ja loput.

Syksyn tulon tietää siitä, kun muumiperhe sytyttää kuistille myrskylyhdyn. Sen tietää yhtä varmasti kuin talven tietää kylmästä ja kotiintulijan ensimmäisistä lämpimistä narahduksista. Ei syksyä tarvitse pelätä niin kuin ei mörköjäkään. Itkeä saa, kun itkettää.

Rannalla istuu monta sikinsokin, hiekassa. Menen jonnekin lomaan. Tiedän meren ja muumiperheen. Menivät saarelle, maston nokassa myrskylyhty ja tulivat jossain vaiheessa takaisin.

Tavalla tai toisella.

Karhuna

Olen ajatellut karhua. Isoa ja paksua ja tarpeen tullen väkevää kuin vuori. Vuori, joka syö marjoja ja rapsuttaa itseään puuvaareja vasten, ja jolla on iso ääni, suojeluvaisto, tahto ja tassut.

Haisee lindströminpihviltä ja nukahtamiselta. Pölyä on taas kertynyt kaikkiin niihin pahvilaatikoihin, joihin ei ole muistettu, uskallettu, ylletty tai viitsitty, ja hyllyssä epätietoisuuden hetkellä voitettu pehmoalpakka hymyilee yhä. Koira viuhtoo oikeaa takajalkaansa kuin piirretty jänis.

Syksyä tihkuu jo sisään maiseman nivelistä. Jos Helsinki olisi tänään karhu, sillä olisi sen pitkä leveä selkä täynnä hitaasti sataneen taivaan tahmaa - takapää Jakomäessä ja jossain leuan alla Flow:n pääsisäänkäynnin levotonta tutinaa, mutta kuono turvallisesti Kauppatorin satama-altaassa, missä vesi on jo ilmaa lämpimämpää ja turistit kysyvät itseltään, miksi.

Alkaa olla sitä Helsingin syksyä, kun kaikki lumpsahtelee. Valuttaa, rahisee, tiputtaa kuin kahvia ja luiskahtelee, muttei missään nimessä häviä, vaikka kääntyy sisäänpäin, värikkäästä ja tohkeissaan brändäävästä nahkeaan, ruskeaan, mutaiseen ja upottavaan. Vantaanjoen vartta myöten haisevat hevoset ja viemärit, ja edelleen hiekkatien mutkiin öisin kantavat bluetooth-kaiuttimensa kumarat, nuoret, hiljaiset adidakset, seiskat, kasit ja ysit, ehkä Suutarilan peruskoulusta. Maitohorsmille kasvaa valkoiset parrat.

Kohti könyävä syksy on kuin eläin, jota voi pelätä (check), inhota (check), syyttää (check) tai rapsuttaa (kokeilussa). Mä olen vihannut syksyjä, pelännyt vielä enemmän. Syksyt ovat melkein aina merkinneet pakkoa, lukkoa, tukkoa, rikkoa, rakkoa ja sakkoa vaihtuvassa järjestyksessä. Yksinäistä, työlästä, raskasta, pimeää, näköalatonta, pahanhajuista, itkuista, palelevaista ja hitaasti kyynistyvää taivallusta kohti kevättä, jonka tulosta ei koskaan ole voinut olla ihan varma. Syksyisin mä yleensä menen kerälle, puren häntääni ja vihaan kaikkea.

Nytkin on vähän semmoinen olo, että jos vähän vihaisi. Jos vähän irvistäisi, karjuisi, ryntäilisi ja kynsisi tieltään kuuset ja kivenjärkäleet ja tv-vastaanottimet ja viinimarjapensaat ja takapihojen lapset ja saisi toiset pelkäämään itseään, ja sitten menisi luolaan eikä tulisi pois ennen kuin joku koputtaisi ja sanoisi, että ota tästä Finrexin ja ryhdistäydy, meillä on tehtävä. Ja sitten olisi joku yhteinen tehtävä sen oveen koputtaneen kanssa, joko Valkoisen talon pelastaminen humanoidien hyökkäykseltä tai joku muu parityö, vaikka litosfäärilaatoista. Pdf:nä, torstaiksi. Ja sitten me suorittaisimme sen tehtävän, alituiseen nuristen, mutta aggressiivisesti vitsaillen ja esittäisimme sen torstaina luokan edessä dokumenttikameran välityksellä, ja tulisimme toisillemme ystäviksi.

No jaa.

Äiti nukahtelee olohuoneessa tablettinsa viereen, koska Kieslowskin naiskuva on kuulemma niin kapea. Mä törmäilen kapeisiin naisiin niin joka paikassa ja kanavassa, että ahdistukseni on mennyt aivokalvoihini ja olen ruvennut miettimään, että musta ei todella voi pitää, koska olen niin kuin kokopuinen sänky - huoneenkokoinen, raskas ja mahdoton siirtää. Pitäisi olla heteka. Tai retkipatja. Sellainen, jonka saa rullalle ja rinkan päälle. Vaikka en mä kai voi sanoa olevani feministi, jos mä haluan rullalle. Silti mä ehkä haluan. Mä haluan olla kevyt ja goretexia. Kapea ja konventionaalinen ja minimalistisesti harkittu kuin riisikakkutorni, jolla kuitenkin on painava pää. Musta tuntuu, että mä olen vähän vastenmielinen, kun mä olen niin tilaavievä. Niin monella tapaa.

Ja sitten kuitenkin ihailen valtavasti vahvoja ja värikkäitä. Ääntä, joka kaikesta käytöstä käheytyy ja silti kimpoilee. Mä haluan ajaa venettä ja tehdä tulen ja koota kaikki kalusteet ja korjata ne, kytkeä piuhat ja kiivetä korkealle ja juosta ja kaatua ja livetä reunalta ja sukeltaa ja haukkoa henkeä ja nieleskellä ja pitää ääntä ja kaiken sen teen, takuulla, mutta sitten jään miettimään, että törmäänkö toisiin liian kovaa vai juoksenko sittenkin liian kaukaa ohi, vai mikä helvetti siinä nyt on. Että mikä tekee musta kaikkeen ihan liian ison. Ja että miksen näin isona osaa kuitenkaan olla tarvitsematta.

Kun tuntuu, että iso ja tarvitseva ei ole mahdollinen yhtä aikaa, tai että se on vähintäänkin jotenkin rivo ja vaarallinen. Niin mietin, että pitäisikö mun näin tarvitsevana sitten ollakin enemmän riisikakku kuin karhu. Tai näin karhuna vaan lakata kaipaamasta. Jättää unet ja ajatus sylistä käsitteenä ja toisesta metabolisesta järjestelmästä oman järjettömäni vierellä, erillisenä, mutta lähellä, siis hylätä ja ennemmin kävellä niin kuin osaan, muistaa taas, miten yksin osaankaan ja mennä lohien kanssa, mennä jo, niin kuin karhu, jolla on karhun tahto. Ja oma taivas ja tähtikuvio.