And that's who i am

 



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Joulua kermakastikkeella

No heipähei.

Joulu sujui vaihtelevasti. Söin vapaammin ja enemmän kuin varmaan kahteen vuoteen. Söin sen verran kuin normaalit ihmiset syövät kahdessa vuodessa. Söin aterioiden välissä herkkuja ja aterioilla otin lisää, monta kertaa. Vielä iltapalan jälkeen kävin uudessa joululahjapyjamassani syömässä lanttulaatikkoa suoraan jääkaapista.

Eikä minun painoni tästä kaikesta räjähtänyt yhtään minnekään. Joten relatkaa, ihmiset, te kinkunsulatusjumppia netistä itsellenne etsivät, MeNaisten Joulukilot veks! - erikoisnumeroa kaupasta kotiin kantavat raasupoloiset. Minä makasin koko joulun, kirjoitin kirjaani, tein käsitöitä, katsoin leffoja ja pelasin lautapelejä, söin lähes taukoamatta. Ja tässä minä yhä olen. Eikö olekin uskomatonta?

Ainoa asia, mistä en joustanut, oli kala-kasvis-ruokavalioni. Kinkku sai siis jäädä, mutta nautiskelin sisääni lähes kokonaisen savustetun siian ja puolet äidin isoon vuokaan tekemästä lanttulaatikosta. Rosolli loppui ennen kuin olin edes päässyt vauhtiin. Minä sitten rakastan jouluruokaa!

Huh. Onneksi ensi jouluun on taas vuosi.

Tänään ja eilen söimme lipeäkalaa, tänään kylmänä. Miten jokin niin mauton ja hyllyvä voi olla niin hyvää? Minä kummastelen makunystyröitäni.

Tietysti olen ollut myös ahdistunut. Mutta häviävän vähän. Ja vain murto-osa ahdistuksesta on ylipäätään liittynyt syömääni ruokaan.

Minä teen joululahjapopstauksen, jos saan lahjani kuvatuksi. Suosikeiksi nousivat Kiroileva Siili- pyjamahousut, pöllö-avaimenperä ja -kaulakoru, carcassonne-lautapeli ja Marimekon tasaraita-mekko. KIITOS! <3

Veljeni tyttöystävineen ja heidän koiravauvansa olivat meillä joulun. Aatonaattona kävimme siskoni perheen luona syömässä taivaallista kasvis-vuohenjuustopiirakkaa ja juomassa glögiä ja tuijottamassa haltioituneena, kun siskoni neliviikkoinen pikku pökäle nukkui. On se söpö. En malta odottaa tulevia barbitaloja. Meistä tulee vielä hyviä arkkitehtejä yhdessä.

Tapanina kävin veljeni isovanhempien luona... tuota noin... syömässä. Vaihteeksi. Mukavia ihmisiä.

Mitäs vielä? Pyhinä olemme kaiken syömisen lomassa kirjoittaneet äidin kanssa kirjaani puhtaaksi. Tiedän jo, miten se päättyy!

Laitan vielä kuvia muutamista tekemistäni joululahjoista. Niitä oli paaaljon enemmän, unohdin vain kuvata.

Rakas joulupukki

Kuusi on nyt koristeltu ja riisipuuro porisee hellalla. Kohta lähdetään käymään haudoilla. Isä soittaa joululauluja pianolla ja koira ei tiedä, miten päin olisi, vaikka kinkkua ei tänä vuonna edes ole.

Minä haluaisin kirjoittaa hersyvän hauskan, lämpimän ja kaikin puolin mainion joulupostauksen, mutta oloni on nyt liian raukea sellaisen valmistamiseen. Siksi liitän oheen vain kirjeeni joulupukille, jonka kirjoitin ensimmäisellä sairaalareissullani 2012 ja toivotan kaikille ihanaa ja rentouttavaa joulua!!!

18.12.2012 Tiistai, aamuyö

Rakkain joulupukki,

Tästä saattaa tulla aika pitkä kirje. Eikä pelkästään siksi, että otsikko täyttää puolet paperista. Tai siksikään, että minä vain pidän kirjoittamisesta. Ei minun toivomuslistanikaan niin kovin pitkä ole. Ota kuitenkin esille vahvimmat silmälasisi, ne, jotka tuntuvat mukavimmalta nenällä, muorin leipoma pipari ja lasi maitoa, sillä tässä voi mennä hetki. En tahdo vähätellä kiireitäsi näin joulun aikaan, mutta minusta tuntuu tärkeältä kirjoittaa, koska olet aina ollut yksi suurista idoleistani. (Enkä nyt yritä mielistellä.)
  No, ensinnäkin, minusta sinä olet olemassa. En ota kantaa valkeaan partaan tai punaiseen nuttuun, minun puolestani saat olla sen näköinen kuin sinua sattuu milloinkin huvittamaan, vaikka sitten käyttäisit kilttiä liian pienten crocsien ja propellihatun kanssa ( en suosittele). Minua ei myöskään kiinnosta, oletko se sinä, joka aina lähdet YLE:n uutisten kuvaamana matkaan poroinesi, vai oletko vain palkannut tuuraajaksesi jonkun, jolla on kenties joulupukkimaisempi nenä. (Tämä koko hullu median aikakausi, ymmärrän hyvin, ei varmaan ole helppoa olla sinä!)
  Tärkeintä kuitenkin on, että sinä olet sinä. Sinä lennät halki taivaan ja sataa lunta ja tähdet tuikkivat, ja sinä tulet jokaiseen kotiin ja vankilaan ja sairaalaan ja junaan ja jokaisen yksinäisen sillan alle. Sinä tulet, lahjasäkkeinesi ja partoinesi (oli sitä tai ei) ja hetken aikaa kaikessa on, ihmeellisesti, rauha. Sinä olet jokaisen sinua esittävän isän ja talonmiehen kengissä, jokaisen yksinäisen yksinäisessä Saarioisten porkkanalaatikossa. Sinä olet Stockmannin jouluvaloissa ja vähän stressaantuneen perheenäidin ostoslistassa, navetassa ja koirankopissa ja yksityiskoneellaan suihkailevan diplomi-insinöörin Iphone-sovelluksessa. Sinä olet muovisissa kynttilänjaloissa ja laulavissa lumiukkofiguureissa, sponsoroiduissa joululounaissa ja lasten silmissä, mielissä ja vatsanpohjissa, sekä siinä nukkavierussa tonttulakissa, joka vanhainkodin puurojuhlassa puetaan kaiken jo unohtaneenkin ajatusten lämmikkeeksi. Sinä olet sydämissä. Kiitos siitä.
  Ja sitten, koska tämä on minun kirjeeni sinulle, eikä Hesarin kolumni, jotain minusta.
  En tiedä, olenko ollut kiltti. Vastaus taitaa olla ei, vaikka kiltteys onkin käsitteenä aika monimutkainen. En minä paha ole ollut. Enkä koskaan tarkoittanut pahaa kenellekään. Minä olen ollut vaikea läheisilleni ja todella hukassa itseni kanssa, olen ollut oikukas, tottelematon ja vaativa. En järin nöyrä. Saat tuoda minulle ison kasan risuja ( ja tuokin ihmeessä, minä teen niistä kranssin ja ties mitä muuta). Minä en ole tyhmä, rakas joulupukki, vaikka toisinaan toimin tyhmästi. Minussa on suunnattoman paljon rakkautta ja halua tehdä hyvää, mutta omat ajatukseni nielevät minut toisinaan, kääntyvät itseään vastaan ja menevät solmuun. Harvoin tiedän, mitä haluan. Nytkin pitäisi nukkua.
  Kun ajattelee vain arkisia asioita, tätä hetkeä ja huomista ja kaiken hankaluutta, niin ahdistaa ja pelottaa. Mutta jos siirtää ajatukset tarpeeksi kauas, voi hahmottaa suuria linjoja. Se on vähän niin kuin impressionistinen taulu; läheltä katsottuna psykedeelinen sekamelska värejä, kaukaa kaunis maisema. Molempia tarkastelukulmia tarvitaan, elämässä. Minä olen peruspositiivinen, toiveikas. Kaikesta selvitään. Sen voi itse valita, selviääkö.
  Silti ahdistaa. Siltikään ei useinkaan osaa olla kiltti tai järkevä. Maailma on vaikea paikka, joulupukki. Minä tiedän, että sinä tiedät sen, ja Petteri Punakuono tietää myös.
  Jos tonttusi ovat seuranneet minua tänä vuonna, tiedät varmaan, että jouluni on erilainen. Sen kuuluukin olla. En osaa oikein suhtautua tavaranpaljouteen, ja siksi se osa joulua lähinnä ahdistaa. Haluaisin paketissa hyvää mieltä, toivoa, huvia ja hyötyäkin, kauneutta. Haluaisin, että paketti olisi tehnyt hyvää. (Paljon vaikeampaa kuin 2 my little Ponya ja Fortuna-peli, kiitos. Vähän aivojumppaa pukillekin.)
  Toivottavasti ymmärrät edes vähän, mitä ajan takaa. Toivoisin piristystä, yllätystä, hymyjä. Vaikka jotain aineetonta. Tai hei, hyväntekeväisyyttä! Maija-niminen vuohi kehitysmaahan. Tai kaivo. Unicefin kuukausilahjoittajuus! Olen joutunut luopumaan eettisestä ruokavaliosta ja minulle on hankittu paljon epäekologisesti tuotettuja askartelutarvikkeita - se ottaa tosi koville.
  Jotteivat pukinaivosi aivan tästä kaikesta nyrjähtäisi, tein minä jotain listaakin. Ja muista, ettet saa ottaa mitään paineita. Kauniista ajatuksista minä pidän kaikkein eniten.
  Älä ota paineita muutenkaan, minä pyydän. Olet paras juuri tuollaisena. Et saa kuunnella terveyskonsultteja, ne myyvät itseään ja sykemittareitaan. Sinulla on oikeus muorin joulutorttuihin, vaikka maan paras personal trainer sanoisi mitä keskivartalolihavuudestasi. Jos syöt porkkanoita, syöt ne omilla ehdoillasi. Jos hiihdät, teet sen omaksi iloksesi. Tärkeintä on, ettet anna niiden lannistaa itseäsi, sillä mitä tämä maailma tekisi ilman kaltaistasi joulun tuojaa?
  No niin, kynä loppuu. Sanon vielä kiitos, kun kiireittesi keskellä luit. Älä aja partaasi, jos sinulla sellainen on. Hyvää joulua!

Ps. Liitän oheen listan.


Parhain terveisin,

Maija Alander, 14 vuotta

Suuri Oivallus

Otsikossa en puhu nyt Pågenin leivästä, vaikka herkullisuudessaan sekin varmaan ansaitsisi oman postauksen.

Mulla vois olla ja varmaan onkin parempaa tekemistä. Jostakin syystä en vaan saa nyt väännettyä itseäni käsitöiden pariin, vaikka joulu lähestyykin koko ajan.

En jaksa, ja se on ihan fine. Olen laiska, mutta sekin on ihan fine. Olen, mikä olen.

Sunnuntaina leivottiin piparkakkuja rakkaan ystävän kanssa ja soitettiin sitä samaa joululevyä, jota meillä kotona on soitettu suurin piirtein syntymästäni lähtien. Isä on syönyt jo melkein koko kulhollisen ja itsekin nappasin hetken mielijohteesta äsken yhden. Nyt on joulu, mitä väliä.

En myöskään mitannut välipalan muromäärää desimitalla, vaan huljautin reilulla kädellä kulhoon niin kuin tavallinen ihminen. Saattoi siihen tulla muutama ylimääräinen. Mutta ainakaan ei jäänyt alle.

Tiedän kyllä, miltä tämä jatkuva todistelu teistä vaikuttaa. Minä olen kuin pieni heinäsirkkavauva, joka on vasta oppinut hyppimään ja kinuaa äidiltä kehuja joka käänteessä. "Katsokaa kaikki, minä osaan!"

Tai sitten sellainen perinteinen anoreksiamaailman mukaparantuja, joka ottaa valokuvia todellisuudessa kaverin syömistä kermaleivoksista ja paasaa blogissaan siitä, kuinka kertyvät kilot ahdistavat, vaikka todellisuudessa kiloja ropiseekin ihan toiseen suuntaan. Tiedän. Minä hommasin itseni sairaalaan. Mutta hommasin myös itseni sieltä ulos!

Tiedän, että tätä ei olisi ehkä kannattanut vetää näin pohjanmaan kautta. Mutta minä olen hyvin joko tai - tyyppinen ihminen. Kaikki tai ei mitään. Siitäkin olisi hyvä opetella eroon. Kaikki ei ole niin mustavalkoista.

Minä muistan, kenties vähän hämärästi, mitä mielessäni pari viikkoa sitten liikkui. Mitä vatsassani liikkui. Minä koen kaiken vatsani kautta, pelon, surun, ilon, hämmennyksenkin.

Minä muistan sen jäytävän pelon. Kylmät, vatsani sisään kiertyvät kettingit, jotka kolisivat limakalvoja vasten ja nostivat pakkasen ruokatorveen ja sitä kautta aivoihin. Minä pelkäsin, ja pelkään yhä. Mutta olen päättänyt taistella pelkoa vastaan. Askel kerrallaan.

Minä näin kaksi vaihtoehtoa. Joko sen elämäniloisen, huolettoman, vähän rämäpäisen tytön, joka urheili mielellään ja paljon, voitti pojatkin kädenväännössä ja Cooperissa ja saattoi syödä viisi kasvispihviä muusilla ja pyytää jälkiruuaksi jäätelöä lihomatta mihinkään, koska yksinkertaisesti ELI niin täysillä. Tai sitten sen omaa varjoaan pelkäävän pikku hissukan, joka häviää seinäpaperiin ja jonka selkänikamat työntyvät ulos kuin peukaloiselle rappusiksi, sen, joka ei uskalla syödä, liikkua, tuskin ajatellakaan.

Nyt katson äsken kirjoittamaani kappaletta ja pysähdyn, sormet näppäimistöllä, makunsa luovuttanut purkka oikeassa poskessa. Vielä ehkä viikko sitten olisin kirkkaalla äänellä todennut, että molemmissa vaihtoehdoissa on hyvätkin puolensa, mutta että teen kaikkeni, jotta vielä jonakin päivänä olisin se ensiksi mainittu tyttö.

Nyt näen edessäni kuin laaksollisen ihmisiä. Persoonia. Heitä on pitkiä, lyhyitä, pyöreitä, soikeita, vinoja. Vaatimattomia, rehvakkaita, oman tiensä löytäneitä ja vielä vähän eksyneitä. Silti kaikilla on yhteinen nimittäjä. He ovat kaikki kauniita, erilaisilla tavoilla. He ovat kaikki olemassa ja arvokkaita.

Kun minä katson heitä, kaksi edellä mainittua tyttöä kuin laskeutuvat pilviltään ja häipyvät heidän joukkoonsa. Minä näen tytöt yhä, mutta heidän merkityksensä on vähentynyt. Hekin ovat vain ihmisiä. Maailma ei jakaudu kahtia heidän taakseen, persoonia on muitakin. Miljoonia muita.

Samalla tajuan, etten minä ole kumpikaan heistä. Minä olen nauttinut urheilusta vilpittömästi vain aika harvoin, niinä ohikiitävinä hetkinä uintitreeneissä tai mahtavalla juoksulenkillä, tanssiessa tai pulkkamäessä. Minä en ole koskaan elänyt liikunnalle, koska olen aina osittain pelännyt sitä.
Mutta en minä ole tuo hento keijukainenkaan. En tietenkään fyysisesti, mutta en kyllä muutenkaan. Minä en ole koskaan täysin heittäytynyt muiden käsivarsille. En ole luopunut omista ajatuksistani tai arvoistani, en ole pelännyt omaa oikeudentuntoani tai sitä, kuka olen ja mihin pystyn. En todella.

Minä en vielä tiedä, kuka noista miljoonista itse asiassa olenkaan, mutta ei minun tarvitsekaan sitä tietää. Minä elän, niin hetkessä kuin mahdollista ja katson, mihin matka vie.

Minä en ole sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan. Enkä sen huonompi.

Minä olen Maija.

Kotona taas :)

Jaan nyt postaukseni kahteen osaan. Muuten siitä yhdestä tulisi pitkä kuin Maijan osastojakso.


Toinen postauksista käsittelee sitä tavallista; ei paljon mitään. Minua, elämääni, sydäntäni, syömistäni, blaa blaa blaa.

Tämä postaus on järkevämpi ja kuvapainotteinen. Minä esittelen kotilomapäivääni ja sairaalassa värkkäämiäni käsitöitä.

Perinteisesti olen ollut sairaalassa aina joulun aikaan. Siispä askartelin tänäkin vuonna joulukortit itse. Viime vuonna kuvat korteista katosivat bittiavaruuteen, mutta tänä vuonna olen onnistunut säilyttämään ne. Tässä:
(Pahoittelen keltaista valoa, joku tontuista oli ilmeisesti pissannut varjostimeen.)

Jepulis. Tänään on satanut lunta ja viimeistään huomenna se sulaa pois. Onneksi olen painanut kuvan maisemasta mielikuvitukseeni ja aion hiihtää sen läpi joka päivä aina kevääseen asti.

 Torstaina, kun kävin kotona syömässä päivällistä, me ripustimme jouluvalot ikkunoihin, ja minä askartelin perinteisen kynttiläasetelman keittiön pöytään. Tänään kuurasin huoneeni ja vaihdoin huonekalujen paikkaa äidin hampaittenkiristyksestä ja isän kuorsauksesta (hän ei tainnut olla moksiskaan) välittämättä.

Koira oli iloinen näkemisestäni. Sain sen pysymään paikallaan kuvan ottamista varten, kun nostin sen rakkaimman rievun pääni yläpuolelle ja pidin yllä hypnoottista leperrystä.

Sitten join teetä ja söin purkkaa ahnaammin kuin miesmuistiin. Tai siis kahteen viikkoon, sairaalassa en tullut edes ajatelleeksi kyseisiä addiktioitani.

Lounaaksi äiti laittoi ihanaa tofukastiketta ja kuskusia. Isä söi joulumakkaraa.


Mitä vielä? Minä väsään norsua sinisestä langasta ja mollamaijaa ihanasta ihonvärisestä pörröstä ja nukenkasvoista, jotka sairaalan 'leikkitäti' minulle antoi. Minulla on uusi tapa; käyn suihkussa päivittäin ja rakastan karpalonhajuista suihkusaippuaani. Elämä on jokseenkin mallillaan ja joulu tulee. Pitäkää itsenne pupusina, minäkin yritän. (Vaikka ehkä, sittenkin, olen mieluummin pöllö.)