Ajatuksia paranemisesta

Tänään olen taas tullut ajatelleeksi kaikenlaista. Heti herättyäni suoritin sellaisen kurkkukivun ryydittämän rään ruumiistairtautumisprosessin, ettei kouluun lähtemisestä tullut yhtään mitään. Koko pitkä päivä on kulunut nenäliinapilvessä neljän seinän sisällä. En päässyt Leijonakuningaslukiodiplomimusikaalin (what a wonderful word!) laulutreeneihin tai urheiluhalleilta varaamalleni ryhmäliikuntatunnille.

Tarkoitus oli juosta tänäänkin paikasta toiseen Skyr- purkki toisessa ja bussikortti toisessa kädessä. Päädyin kuitenkin - pitkästä aikaa - taas hieman pohdiskelemaan.

Olen syönyt hattu soikoon yli pussillisen purkkaa tänään. Ja tämän postauksen lomassa menee varmaan lisää. Purkka ei aiheuta minulle edes vatsavaivoja, onneksi, mutta yli pussillisen kalorit huitelevat jo jossain kahdensadan paremmalla puolella. Miksi olen näin hullu?!? En pysty hillitsemään purkanhimoani. Otin päivällisellä lisää keittoa ja söin lounaaksi melkein puolikkaan perhepitsan kokoisen palan pinaattifetapiirakkaa, joten nälästä ei voi olla kyse. Minulla on varmaan vain huono tapa. Pinttynyt purukumifetissi.

Pitkästä aikaa oikein armottoman läski olo. Liikunnaton päivä sisätiloissa ja mussutusprosentti vaikuttavat varmasti asiaan. En ole käynyt vaa'alla yli kahteen viikkoon. Ties vaikka olisin jo ylipainoinen. Kuukautisia ei vaan vieläkään kuulu. Olen varmaan jotenkin viallinen.

En tiedä. Minulla on kuitenkin ihan hyvä olo. Mitä nyt vatsa vähän roikkuu. En tunne enää luitani. Mutta haittaako se? Kyllä ne tallessa ovat kumminkin. Minä olen henkisesti pidemmällä parantumisessa kuin olen ollut koskaan. Jo ala-asteella minä säännöstelin syömisiäni, yhdistin liikunnan lupaan syödä, valitsin vähäkalorisimman jätskin. Enää en niin tee. Tietenkin ajatuksia pulpahtelee välillä pintaan jostakin, niin kuin menneisyyden aivorunkoon kaivamasta kaivosta. Minusta on vain tullut niin vahva, että ne ajatukset kuolevat jo syntyessään.

Minä haluankin olla vahva. Haluan olla järkevä. Olen aina ollut tosi ailahtelevainen, mennyt sydän edellä ja aivot narikassa päätöksestä toiseen, onnen kukkuloilta masennuksen syviin vesiin. Jos tämä osastoilla rämpiminen ja itsetutkiskelun maailmanmestaruus on minulle jotain opettanut, niin ainakin puhdasta maalaisjärkeä. Minä tiedän nyt, että laihuus ei tuo onnea. Tiedän sen, vaikken koskaan edes pudottanut painoani sairaalloiseksi asti. En edes voi puhua kuin omasta puolestani. Minulle laihuus merkitsi kylmyyttä, sisäistä tyhjyyttä, erkaantumista ystävistä, rakkaimmista, ennen kaikkea omasta elämästä. Sitä istui kuin lasivitriinissä, nutripurkki kädessä katselemassa, kun kaikki lipui ohitse. Unelmat, tulevaisuus, onni. Tarvittiin kaksi kertaa sydänmonitorissa, kuusi kuukautta kokovuorokausiosastolla ja kuukausi päiväosastolla sekä melkein vuosi kotihoidossa, ennen kuin minä uskalsin potkaista itseni siitä lasista läpi. Kieltämättä se sattui vähän, mutta haavat ovat jo parantuneet. Ne paranivat nopeammin kuin olisin koskaan siellä vitriinissä osannut kuvitella.

Minä tulin järkiini. Aina, kun itkin osastolla syömisen vaikeutta ja elämän kamaluutta, isä sanoi minulle: "Yritä nyt ajatella järkevästi, kun sinulla kuitenkin se järki on." Ja onhan minulla. Oli silloinkin. En vain halunnut nähdä sitä.

Paraneminen oli lopulta monen asian summa. Kyllästyminen oli iso osa. Kyllästyin osastoelämään, lääkäriini, hoitajiin, toisiin sairastuneisiin, jatkuviin pakko-ajatuksiin ja -tekoihin, ahdistukseen, kaikkeen paskaan. Totesin, että sairastamisen ruusuisuus oli jo nähty. Oli aika kokeilla, josko paranemisesta voisi löytää sen kuuluisan onnen. Toinen asia oli kaipuu. Kaipasin onnea, teatteria, ystäviä, hyvää ruokaa, aistielämyksiä, vapaita ajatuksia, naurua, itkua, liikunnan iloa. Kaipasin niin, että se teki kipeää. Nyt en kaipaa enää. En kaipaa takaisin. Olisin mieluummin vaikka vähän ylipainoinen kuin laiha. Oikeasti.

Tämä voi vaikuttaa todistelulta. Yksipuoliselta ihkutukselta. Mistä te tiedätte, vaikka minä täällä ruudun toisella puolella oksentelisin kaiken ruokani ja laihtuisin olemattomiin, mukaparantuisin kuin muumimamma. (Ajatelkaa, jos muumimammalle tulisi anoreksia! Se olisi varmaan kamalinta kaikista.)

Siinä se pointti kuitenkin on. Ei muumimammassa, vaan tässä:  Jos minä valehtelisin, niin ketä muuta minä huijaisin kuin itseäni? Kenen muun elämän ja tulevaisuuden minä tuhoaisin kuin omani? Kun Seela Sella kävi minun äitini hyvän edesmenneen ystävän, erään psykoanalyytikon juttusilla, hän sanoi: "Mistä te tietäisitte, vaikka minä olisin valehdellut koko ajan!"
Psykoanalyytikko vastasi: "Se on teidän oma asianne, jos te olette valehdellut."