Kun identiteetin viikkaaminen ei onnistu

Minusta on lähiaikoina tuntunut siltä kuin kantaisin valtavia määriä kankaita sylissäni paikasta toiseen. Koko sylin täyttävää, ahdasta, paksua, tukalan lämmintä fleeceä, yskittävää, purkautuvaa, karheaa säkkikangasta, hämärän, yksinäisen iltapäivän jäämistöstä raahattua, hengitystiet tukkivaa samettia. 

Minun käsivarteni puutuvat, puristan myttyjä ja yritän mahtua ovista ja ehtiä bussiin pudottamatta kääröistä ainuttakaan. Farkkukangas ei sovi joukkoon, se ei suostu viikkaantumaan kainaloon. Yritän sysiä sen muiden alle piiloon, samaan koloon muovikelmun kanssa; minä sanoin kantavani kankaita, en synteettisiä syntejä.

Silloin, kun minulla ei ole kiire mihinkään, jään istumaan kankaineni ja yritän löytää niistä sen pehmeyden ja lämmön, joka tuntuu turvalliselta, tukkii vatsan uumeniin jäävät jääkylmät laikut. Painan naaman kankaisiin, yritän unohtaa pölyisen sametin aiheuttaman hengenahdistuksen. 

Etsin tuoksua, jotakin niistä muistoista, joka ei ole muisto, tai ainakaan en voi sanoa varmuudella muistavani, mutta joka vie minut kauas. Kauas valoon ja hiljaisiin, humiseviin maisemiin, joita en ehkä ole koskaan nähnyt enkä ehkä haluaisikaan, sillä monesti elämä vie yksinkertaisimmista hetkistä kaiken tyhjän tilan, haluaa esiintyä, mennä eteenpäin ja toteuttaa itseään.

Minä kaipaan tuoksua pieneen pakkaseen, aikaisen aamun hengitykseen, kiireettömään odotukseen jostakin odottamattomasta. Bensiini, merivesi, sitten sellainen paksu pehmeä muovi, josta päiväkodin lattialle rakennettiin päällä käveltäviä pehmopalapelejä. Jotkin nopeasti haipuvat hajuvedet, tuore ruoho, joidenkin ihmisten hiukset, etenkin aamuisin, silloin, kun valo on vielä vaaleaa.

Ennen niitä oli enemmän. Mutta ne katoavat niin nopeasti, turvatuoksut, mielikuvat niistä. Soramonttu sateen jälkeen, kardemumma tai kirjan sivut eivät enää tuoksu onnellisuudelta. Jos tuoksu tuoksuu liian usein, se saa mukaansa niin monia muistoja ja toisiaan kumoavia merkityksiä, että muuttuu kasvottomaksi. Eihän oman kotinsakaan ominaistuoksua haista ennen kuin pitkän poissaolon jälkeen.

Toisinaan tuoksu, ääni, tuntuma tai näköhavainto voi muuttua kerrasta päinvastaiseksi tai saada uuden merkityksen. Toiset tuoksut taas eivät koskaan enää palaa. En muista, miltä ne tuoksuivat.

Nyt tuntuu, että tummanliilaa, raskasta, ruskeaa ja kiristävää on joka kulman takana ja tässä, kangasmytyn sisällä, aina jossakin povitaskussa huolellisesti kuivattuna, ilman viimeistä käyttöpäivää. Auringonlasku, vettynyt, pimeä, liikennevaloissa kiiltävä katu, käpristyneitä ranskanperunoita huoltoaseman paperilautasella. Auton jäljet loskassa, tukkoinen tunnelma, lasiovi, jonka läpi ei kuulu, jos huutaa.

Jos minä haluan edetä, pysyä mukana ja edistyä, minun täytyy juosta kankaineni, pää huojuu, koska käsien tasapainottava tuki on kankaita varten. Minun täytyy todistaa itseni ja varmistaa, etten ainakaan ole se, joksi minua varmaankin luulet, Minun täytyy tunkea puolet kankaistani väliaikaisesti toisen ihmisen suuhun, jotta varmasti ehdin saada kaikki asioideni näkökulmat esilletuoduiksi. Minulla ei ole varaa loukata ketään tai tulla väärinymmärretyksi.

Minä nauran, puhun nopeammin, yritän ehtiä, en edes tiedä mitä, ennen kuin on liian myöhäistä. Paksujen kankaiden välistä valuu silkkiä, liukasta kuin virtaava jää, minä olen takertua laskoksiin ja kaatua rähämlleni.

Ja kun sattuu niin, että minuun sattuu ja osa itsestäni pakottaa sen näkyväksi; silloin kankaat eivät toimi panssarina.

"Sinä kuitenkin kannat kankaita. Ne lisäävät voimaasi, tuuli ei kaada sinua niin helposti. Ja jos kaataakin, niin ainakin sinulla on pehmusteet mukana. Mieti nyt, toiset kantavat piikkilankaa."

"No laske ne kankaat käsistäsi! Hupsu, ei kukaan kehota sinua niitä mukana raahaamaan."

"Ei kukaan pelkää kankaita, sen kuin tunget mukaan, kyllä ihmiset osaavat väistää."

Niin. Niin he osaavat. Minä vain olen heikentymässä hetki hetkeltä. Tuntuu kamalan väärältä tunkea mukaan kaipaamiini elämiin ja kohtaamisiin, kankaani vievät niin paljon tilaa. En osaa myöskään enää pudottaa niitä; pelkään, että niistä on tullut osa minua. Mitä minä sitten tekisin, paljaampana ja horjuvampana kuin vielä koskaan?

Eikä oikeasti, en minä syytä ketään, en tällä kertaa edes itseäni. Kyllä minun annetaa tulla mukaan kankaineni, ne ovat usein sympaattinen suihkuverho minun ja maailman välissä. Minä olen kiva, jotenkin säälittävällä tavalla suloinenkin. Kun kova farkkukangas tulee eteen, olen jopa pelottava, voimakas; ihailtavaa, mutta nyt pitää mennä. 

Minä halaan kankaitani, mutta niiden lämpö on omaa ruumiinlämpöäni eivätkä ne halaa takaisin. Jos halaan kankaitteni läpi jotakuta toista, niin pian kaadun itse taaksepäin. Ei ihminen; minä tai kukaan muukaan, halaa mielellään toista, jos välissä on vuorenkorkuinen kasa ilmeetöntä ja silti kamalan agressiivista tekstiiliä. 

Minä kompastun kankaisiini, niiden kantamisen organisointi vie aina aikaa paikasta toiseen siirryttäessä. Ne odottavat minua tukalina, kun kaikki muut ovat jo menneet, mutta vain siksi, että ilman minua niitäkään ei olisi.

Kuka täällä? Uuden blogin "eka postaus"

Minä olen huomannut, että tässä blogissakaan en ole täysin oma itseni. Olen vain osa itsestäni, riesakuoriainen. Se tyyppi, joka saa ajatuksissa ja alkusoinnuissa vipeltämisestä elämiseen tarvittavan energian. Se hieman lässähtänyt kaveri, tiedättehän, sillä tavalla sympaattisesti kuin lumiukko suojasään tullen, porkkananenä vinossa.

Se on ehkä alter ego. En minä kirjoita riesakuoriaisena muita tekstejäni. Mutta tähän blogiin se luiskahtaa aina kuin pala mäntysuopaa laiturin alle matonpesupäivänä. Huomasitteko, taas se luiskahti. Vertauskuva ja vielä ylipitkäksi venähtänyt (kuin keskenkasvuinen teinihujoppi, nyt lopetat saakeli). Riesakuoriaiselle ei koskaan riitä, että jokin luiskahtaa kuin pelkkä saippua. Sillä niinhän on kai joku muukin joskus sanonut. Riesakuoriainen ei ole joku muu. Se haluaa olla juuri kuka on ja kuuluttaa sen kaikille. Se on omanlaistaan itsetunnon ruokkimista, loputonta sumopainia epävarmuuden kanssa. Riesakuoriainen haluaa kaikista vähiten saada kuulla olevansa jonkun kopio, varas, kunnian kierrättäjä. Tai sitten mikä tahansa muu ikävä adjektiivi. Tai tietyssä valossa tietyllä ilmeellä esitetty adjektiivi, jonka voi tulkita ikäväksi.

Nyt mennään aralle alueelle, jonnekin sinne, missä riesakuoriainen loppuu ja se Maija, jonka psykologi ja muut vieraat, yleensä virkaansa toimittavat aikuiset, tunnistavat. Se Maija on vakavampi, matalaäänisempi, hidasliikkeisempi ja (vielä)pohdiskelevampi. Sekin tyyppi puhuu paljon, usein aivan liikaa ja usein enimmäkseen itsestään. Se heittää suuria syviä analyyseja elämästä ja elämästään, kuuntelee vastauksen ja nyökkäilee hyväksyvästi. Sitten se vierittää väliin jonkin, usein lakonisen vitsintapaisen, ettei vastaan puheleva aikuinen säikähtäisi. (Vaikka eiväthän ne säikähdä, ammatti-ihmiset. Korkeintaan aikuisuus laskee heidän osaamistaan.) Tämä Maija myös hymähtelee paljon, mutta raikuvasti se ei naura koskaan.

Sitten on se pöljä, jonka useimmat ystävät tuntevat. Se ei oikein muuta teekään kuin nauraa. Usein se vitsailee itsestään ja sittten vasta muista. Se hymyilee jatkuvasti vedet silmissä, mutta itke se ei koskaan. Se innostuu yleensä nollasta sataankahteenkymmeneenviiteen noin neljässä sekunnissa. Se ei luovuta helposti, saa suuruudenhulluja ideoita, nauraa taas, pyytelee sitten itseään anteeksi ja ideoi tai vänkyttää tärkeistä asioista loppuun asti. Joskus se sammahtaa yhtä nopeasti kuin tarvittaessa innostuu. Sammahtaessaan sen leuka putoaa ja se näyttää säälittävältä, on korostetun hiljainen ja pitää käsiään vatsansa päällä, koska vatsassa myllertää tuskaa ja kauhunsekaista pelkoa siitä, että kohta se kuitenkin taas hylätään. Se tekeytyy pienemmäksi ja avuttomammaksi kuin on ja yrittää pakottaa itsensä itkemään todistaakseen aitoutensa. Vielä se ei ole siinä onnistunut.
Mikä sammahduksen sitten aiheuttaa? Väsymys, verensokerin putoaminen, terävä kommentti itsevarmuuspanssarin porsaanreiästä (niitä on ainakin 428) sisään tai kommentti, jota ei ole tarkoitettu teräväksi, mutta jonka lausujaa tämä Maija ihailee, jopa kadehtii tai kaipaa mukaan elämäänsä. Tämä Maija toistelee usein mielessään sellaisia lauseita kuin "Älä ota pois. Älkää menkö. Älä anna niiden käsittää väärin." Ei se edes tiedä, kenelle se niitä hokee, ei se usko varsinaiseen Jumalaan.
Tätä Maijaa läpi eläessään Maija on usein onnellisimmillaan, hurmokseen asti, tai sitten aivan kuilun pohjalla. Tähän tyyppiinsä hän ei ole vielä aivan tottunut.

On myös lapsuudenkaveri-Maija, se, joka ei enää, ainakaan jatkuvasti, pelkää menettävänsä kahta lapsuudesta mukaan raahaamaansa ystävää. Se uskaltaa käyttäytyä kahden lapsuudenystävänsä kanssa TIETOISESTI tyhmästi ja lapsellisesti. Se rakastaa tyhjentää aivonsa, sydämensä ja keuhkonsa heidän seurassaan. Se ei luule itsestään liikoja kuin ajoittain ja silloinkin se palautetaan aika nopeasti maan pinnalle. Mutta maan pinnalla on kaunista ja mielenkiintoista. Tämä Maija myös vähättelee itseään harvoin.

On vielä sisarus-Maija, ainakin kaksi eri serkku-Maijaa, äiti-Maija ja isi-Maija. Mutta niitä on oikeastaan aika turha eritellä, koska ette tule kohtaamaan nittä kuitenkaan jollette jo ole kohdanneet.

Minä pyrin olemaan näyttelijä, rakastan näyttelemistä. (Jos haluat tietää miksi, käännä sivulle "Elä, älä rapise." Se on postaus teatteri-intohimostani. Löytyy myös jollakin hiton tunnisteella.)
En kuitenkaan ole vielä onnistunut vaihtamaan toista "olomuotoani" päälle silloin, kun toisen olosuhteet hyrräävät ympärillä. Sanoisin, että kaikki muu tuntuu helpommalta.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että nämä ovat minä, aidoimmillani. Oikeastaan jokaiselle tuntemalleni ihmiselle löytyy oma Maija-tyyppinsä, mutta se menee jo niin spesifiksi, että keskustelemme aiheesta vasta kurssilla kahdeksan.

Ja tosiaan, outoa. Minun piti kirjoittaa taas pitkä ja tunteentäyteinen kirjoitus (Maija-tyyppi: Mitä saa kun riesakuoriainen ja psykologi-Maija tekevät kirjoitustyyli-lapsen?) liittyen mielenilmaukseeni (Tunniste --> Mielenilmaus), mutta nyt tuli tämä. Ehdin kirjoittaa myöhemmin lisää siitä. Sitä paitsi, ehkä tälläkin oli tarkoitus. Minä ainakin haluaisin tietää hieman enemmän tyypistä, jonka intohimoiseen yhteiskunnalliseen keskustelunavaukseen olen lähdössä mukaan.
(Siellä he juoksevat tiehensä alkusoinnut kengänkoroissaan kopsahdellen.)
(Jumankauta. Mä olen kehittänyt brändin. Ehkä alan painattaa T- paitoja. "Aamu ammuu - Genius! Liity sinäkin!")


Nyt nukkumaan, sinä tuhannen ja yhden persoonallisuustyypin vinonenäinen lumiukko.