Alijäämäinen ylimääräinen - etuliitteistä elämässä

Juuri nyt huomaan huomioivani erityisesti sen, miten naamani ei enää tilankäytöllisen sopuisasti sovi yhden kämmeneni otteeseen nenästä alaspäin. Olen tehnyt sitä aika pitkään, kokeillut sulkea poskeni leukoineen oikeaan käteeni kuin itsensä nappaava kidnappaaja. On tuntunut jotenkin turvalliselta huomata voivansa pitää omaa naamaansa koossa, tietyn raamin sisällä ilman, että posket tulvivat sormien välistä ulos.

Nyt huomaan kirjoittaneeni kappaleen, jonka kirjoittamisessa kirjoituksen aloituskappaleeksi ei ole mitään järkeä. Siinä ei ole mitään syvällistä, ainakaan pintapuolisesti, siihen on vain lämätty jotenkin tosi hämmentävä mielikuva poskiaan puristelevasta pöllöjen sielunkumppanista, ripauksella toteamusta siitä, että näköjään yritän edelleen mittailla ihmisarvoani ihopoimujeni lukumäärästä, etenkin silloin, kun muutenkin ahdistaa. Toiseksi se todistaa, että olen lihonut, vaikka yhdellekään vaa'alle en ole siitä kertonut.

Nyt huomaan sen tajunnanvirran, jonka voimalla yritin kirjoittaa, katkenneen, koska läppärin näppäimet ovat ohuita ja saavat sormen luiskahtelemaan ja koska tiedän tämän taipumuksen, mikä saa minut katkaisemaan kirjoittamisen vähän väliä ja tarkistamaan ylempää, kuinka monta virhettä olen tajuntani tuotokseen tahtomattani sisällyttänyt. Nyt tajuan, että voisin sanoa kaiken tämän paljon yksinkertaisemminkin tai että minun ei ehkä olisi syytä sanoa mitään ollenkaan, koska en lopulta hyödy siitä mitenkään edes itse. Toisaalta peruspositiivinen sisälläni asuva anti-nukkumatti, vaihtoehtoiselta nimeltään tietenkin Antti-Matti Nukku tai Anukku tai englanniksi a Kukku, sanoo, että kello on vasta yhtätoista yli yksitoista ja minulla on lupa toivoa tai ainakin valvoa vielä hetki ja kirjoittaa ihan, mitä minua huvittaa. Miten sattuikin, kyseinen kellonaika juuri tuon lauseen kohdalle.

Nyt ajattelen, että kaikki tämän lukevat pitävät minua ihan unihöperönä.
"Se on yli uniensa", äitini sanoi minusta aina pienenä, juuri siinä vaiheessa iltaa, kun vieraat jo kääntyilivät keittiön tuoleissa ja alkoivat haukotella näyttävämmin ja kehua vielä kertaalleen päivällistä lähteäkseen liukuvammin, ja haisevien jälkiruokajuustojen kuorenpaloja ja niistä valunutta juustohikeä lojui tarjottimella, ja minä aloin vasta saada parhaita ideoitani. Minä vihasin saada kuulla olevani "yli unieni", se sai minut häpeämään, tuntemaan, että olin astunut yli jonkin sellaisen rajan, jonka takana minusta tuli ympäröiviä aikuisia merkittävästi tyhmempi, merkittävästi erilainen. Se tyyppi, joka nauraa vielä, kun muut ovat lopettaneet. Minä olin nimittäin sellainen lapsi, joka nauroi usein vielä, kun muut olivat lopettaneet, mutta oppi nopeasti, että silloin muut kääntyvät kohteliaasti katsomaan muualle ja alkavat puhua käytännön asioista kuten bussilinjojen yhdistymisistä ja minä jään ulkopuolelle. Minulle ulkopuolelle jäämiseksi riitti ja riittää yhä usein se, että minulle tulee OLO siitä, että kuulun eri kastiin tai olen jotenkin tilannetajuton, muuten vain tai siksi, että olen nainen, jonkin ikäinen, kasvissyöjä tai helsinkiläinen. Sillä tavalla automaattisesti luulemassa itsestäni liikoja.

Yhä pelkään olevani "yli" mitä tahansa, ylipainoinen, yli-innokas, ylipirteä, ylimääräinen. Ja aina väärässä paikassa. Yli ei koskaan kuulosta hyvältä, yli on liioittelua, buffetpöydän antimista ylitsepursuava lautanen ja samantien bioroskis. Yli on yltäkylläisyyttä, elitismiä, ylimielisyyttä. Tyhmyyttä, naiiviutta, ilkeyttäkin. Ylikaunis on kaunis väärällä tavalla, jotenkin botoksinen, epäluonnollinen ja epäluotettava. Ylihyvä samaten, se on sellainen asia, joka ajaa ihmiset vaivaantumaan ympärillään, etenkin meille suomalaisille oikeasti hyvä on sellainen, josta löytyy jotain parannettavaa. Jotain, mistä voi saada alennusta tai syyn nyökkäillä seuralaiselle tietävästi ravintolapöydässä, syyn täyttää palautelomake verkossa isoilla kirjaimilla.

Minä pelkään ylireagoivani. Siksi kai niin usein ylireagoinkin, ainakin siinä kohtaa, kun mietin, olenkohan ylireagoinut ja ovatkohan muut panneet sen merkille ja kokeneet myötähäpeää puolestani. Jatkuvasti olen ylittämässä esteitä pääni sisällä. Yli vaan ja eteenpäin, sanoi mummo aitajuoksukilpailussa. Mutta kun en minä haluaisi mennä yli, vaan lävitse. Niin kuin ihmistä korkeammassa auringonkukkapellossa. En läpi, niin kuin sarjakuvahahmo seinästä tai vihanhallintakurssille vihapostia lähettänyt työmatkalainen iltapäiväruuhkasta, kyynärpäätaktiikalla. Vaan lävitse, hitaammin ja tarkastelevammin, oppivammin, kohtaavammin ja niin, että auringonkukat antavat tilaa, vaikka hiukan voimantunnossaan raapivatkin. Tahtoisin kohdata ongelmani juurineen ja ajan kanssa enkä aina vain törmätä niiden kaulaa kuristaviin versoihin.

Sitä kaulaa, jonka jatkoksi on näemmä leuan alle kasvanut jonkinlainen stabiili kerrostuma. Se ei muutu varsinaiseksi kaksoisleuaksi taivutettaessa, koska se ei taivu, vaan on kuin mukana kulkeva turvatyyny. Turha tyyny. Turpakyhmy. Hyi.

Sillä ilmeisesti niin on, että kun ihminen syö ja on surullinen, hän on oletusarvoisesti heikkoluontoinen. Hänellä on kaikkea enemmän kuin kylliksi, siksi hän ei osaa tulla kylläiseksi. Hän on yli ja se on kamalan noloa, muut tekevät sen selväksi, että hän itse nyt ymmärtäisi sen tajuta.

(En puhu nyt itsestäni tai sitten puhun, mutta puhun myös itseni yli ja ympärille, puhun kaikesta, minkä näkökulmiin ja kiehtoviin kulmakarvoihin koen löytäväni yhteyden, puhun kaikesta, mihin kiinnitän huomioni ja mitä haluaisin tervehtiä merkityksellisemmin. Puhun siksi, etten osaa olla puhumatta, vaikka olen minä yrittänyt, joskus se tekisi elämästä helpompaa. Tai ehkä ei tekisi, sillä päässäni minä puhun kuitenkin, en ole löytänyt sellaisia korvatulppia, joilla ajatuspörinän saisi loitommaksi. Olen sisäsyntyinen meluhaitta koko ihminen. Edes ajatusten pakottaminen sulkujen sisään ei auta, ne venyttävät sulkumerkkejä tuosta vaan, ihan purkkana.)

Vaikka pulskistunut olenkin, en ole ylipainoinen eikä kukaan pyri tekemään minulle tiettäväksi sellaista. Mutta metelöin aiheesta muun muassa siksi, että huomaan ikäväkseni syvällä omissakin ajatuksissani kytevän väärän oletusasetuksen siitä, että valtavasti ylensyöjä on automaattisesti itsekuriton, persoonattoman kuoreton kuin kylmähyllyn nakki, jota kuka tahansa voi taivuttaa, koska se ei ole ikinä osannutkaan pitää puoliaan, vaan on kiinnostunut vain leipäjuuston narskeesta hampaissa. Että ylisyöjä on vain laiska tai elämälle välinpitämätön. Ei se niin mene. Itse olen nyt niin väsynyt tähän yksityisyritykseen, jota elämäksikin kutsutaan, etten löydä syytä nähdä vaivaa kehoni kurittamiseksi tai edes hammasjauhannan hillitsemiseksi. Se on kuitenkin vain keho, työhanskat sille, mikä sen sisällä on juuri nyt kivuliaan kädetön. Minua inhottaa minäni, kehossani asuva solmu elämää ja epävarmuutta, siksi minua yhtä lailla inhottaa kiinnittää itseeni niin paljon huomiota, että huolehtisin kaloreista ja kyykkysarjoista. Kohtaisin mieleni epäkohtien ohella vielä kehoni ikävät kulmat, kaiken alla kovan kehikon, jonka pakonomaisesta tunnustelusta olen verrattain vähän aikaa sitten vasta päässyt ensi kertaa eroon.

Kyllä minua kehoni ahdistaa, tavallaan kaipaan aikaa, jolloin olin ali, ali kaikkea tai ainakin alipainoinen. Ei alikaan yhteiskunnassa ole ihanne, mutta ihminen joka on ali, on nöyrempi, kulkee ali yrittämättä yli, on jotenkin säälittävä ja alituiseen varuillaan. (Poikkeuksena tietysti alisuorittaja, se hyh, kammottava ihminen joka on yli, mutta pukeutuu alivaatteisiin, ja jota yhteiskunta halveksuu ja yrittää tökkiä paljastamaan todellisen yliminänsä).

Silloin, kun joku on oletusarvoisesti ali suhteessa vaikkapa ikätasoltaan edellytettyihin suorituksiin, kuten minä olin osastolla, hänen kaikki suorituksensa ovatkin äkkiä ylimääräisiä, positiivisesti. Yllättäviä ja siksi entistäkin hienompia. Sitä "oikeutettua" alitilaa minä haikailen usein, vaikka tiedän, että se on typerää. Sitä, kun osasin ja tiesin, kävin mediakriittisiä ja poliittisfilosofisia keskusteluja somaattisen puolen ravitsemusterapeutin kanssa, neuloin kokonaisen eläintarhan ja kirjoitin romaanin niinä hetkinä, jotka vielä jäivät yli kaiken vuoroin itsetuhoa, vuoroin hoitotahoa vastaan käydyn kamppailun jälkeen. Ja sitten minulle hymyiltiin yllättyneesti ja ihailevasti, kun olin "vaikeasti sairas" - roolini ohella vielä niin paljon muutakin! Minusta oltiin huolestuneita, sain tuntea oloni erityisen tärkeäksi, kun minulta evättiin ulkoiluluvat aina uudestaan tai minua kiellettiin neulomasta sydämeni turvallisuuden vuoksi. Sairas kuulosti silloin niin paljon kauniimmalta kuin terve, koska sairaan kunniaksi tai huomioimisen syyksi tuntui riittävän silkka hengissä pysyminen ja itse syöminen, kun taas terveen piti aina saada äänensä kuuluviin ihan omin avuin, oikeilla ansioilla oikeissa paikoissa, samoista meriiteistä kilpailevassa väkijoukossa.

Pikkulapsi on sallitusti ali, aikuisten seurassa. Sille naureskellaan ylempää, jos se yrittää olla ylempi kuin on. Aikuinen taas on sallitusti vähän yli, työhaastattelussa ja illanistujaisissa kolmannen viinilasin jälkeen ja silloin, kun tietää tietävänsä aiheesta enemmän kuin muut ympärillä.

Mutta entäs tämmöinen, keski-ikäinen yksiseitsemän, joka ei osaa olla enää lapsi eikä tule hyväksytyksi tai osaa astua aikuistenkaan joukkoon, koska on keski-ikäinen väärässä keskikohdassa, väärin välinen, ikähaarukoiden väliin puristumassa kuin lihapulla?

Nyt huomaan, että on jo puoliyö. Että olen kirjoittanut taas pitkästi, vaikka yritän päästä sanoista eroon tai löytää edes jotain uutta. Huomaan, etten ole tuonut riittävästi esille ahdistustani, jotta se muuttuisi muille oikeasti todeksi, farssista ja luotaantyöntävästä erikoisuudesta vain osaksi elämää, sytyttäisi minuun jonkin säälistä kuitenkin vapaan huomiovärin tässä jatkuvasti huljuvassa arjen kiireessä. Tai sitten käytän samoja vääriä keinoja, mitään voittamattomia keskiviikko-kenoja, olen tuonut ahdistusta ja itseäni ilmi taas liikaa, liikaa kuin äitini ennen kaikkiin juhliin ostama ylimääräinen paketti kaikkea, sellainen avaamaton omenahillo, jolle ei keksitty mitään käyttöä, ja joka oli seuraavaan jouluun mennessä jo mennyt kannen alla pinnastaan ruskeaksi.

Nyt huomaan, etten halua olla ylipainoinen, -määräinen tai -mielinen, mutten myöskään alisuoriutuja tai alaikäinen. Enkä sitten kuitenkaan myöskään keskimääräinen tai keskinkertainen. En oikein enää tunnista ajatuksiani, ne eivät kuulosta omiltani, ja lauseet vain piteevät, kun yritän uskotella, että täällä syvällä jossakin minä kuitenkin OLEN, luulisin.

Taidan olla vaikeasti vinksahtanut ja vaativa kokelas tässä elämäni korkeushyppykilpailussa.

Sadunkorjuun aikaan - teatteri, elämäni ja minä

Eilen oli sellainen synkempi päivä. Sellainen aamu, jona sälekaihtimia avatessaan huomaa, että ne ovat jostakin kohtaa murtuneet, kääntyvät keskeltä toisiaan vasten ja reunasta ryppyyn ylös vedettäessä. Eivät päästä valoa kunnolla läpi eivätkä pidä sitä poissa, estä sitä kiipeämästä seinälle kalpenemaan ja tekemään huoneesta tyhjemmän kuin se ehkä onkaan.

Sellainen aamu, jona vuoden neljännet nappikuulokkeet lakkaavat toimimasta ja ensimmäistä kertaa tulee tajunneeksi, että liian monta kertaa pudonnut puhelin on murskannut kuulokereiän sisältäpäin, ja nyt se hiertää hajalle jokaisen sen halaukseen sukeltavan plugin. Sinä aamuna maksuerät puhelimesta eivät ole edes menneet, vaikka takuu onkin jo luikkinut tiehensä. Sinä aamuna sitä yrittää kytkeä metaforariippuvuutensa pois päältä, kieltäytyä vertautumasta ympäristönsäkin rikkovaan mobiililaitteeseen niin kuin kaikkeen elävään ja elottomaan, joka puhuu vähemmän kuin puhun itse. Sitä tahtoo viimeiseen asti olla mieluummin ihminen kuin pelkkä ihmisyyden näyttö, sellainen, joka harvoin riittää näytöksi ja on kerran asfaltin kohdattuaan peruuttamattomasti hajalla.

Sinä päivänä minä olin kiitollinen sateesta, pitkästä aikaa. Vaikka ihoni ärsyyntyy tekstiileistä etenkin silloin, kun sade tulee väliin, on kyynelten helpompi jaloitella silloin, kun niiden ympärillä sääkin vähän säälii itseään, ripustaa pilviä kuivumaan korkealle, taas uuden syksyn huuhteluaineelta tuoksuvaan ilmaan.

Ole tosissasi. Ole henkilökohtainen.


Minä olen kasvanut rehelliseksi kuin vihreä omena, joka tähän aikaan vuodesta putoaa oma-aloitteisesti siirtolapuutarha-aidan juureen. Yhdeltä puolelta valkea kuulas, vihreä raikas, viattoman näköinen ja silti niin täynnä väkevää voimaa, että voisi melkein ponnistaa mullasta kohti sitä huojuvaa valoa, jota kohti sen poski kääntyy. Ja sitten toiselta puolelta jo vähän sisältäpäin muussautunut, ruskistunut, kuplinut reikiä itseensä, yhtä oma-aloitteisesti kuin lähtenyt äkkiä etsimään omaa reittiään ennen kuin puu tai poimija tekevät päätöksen sen puolesta.

Jos omenan nostaa maasta odottaen, että sen toinen puoli noudattaa sisustuslehteen sopivaa symmetriaa, pettyy väkisinkin. Tai ainakin säikähtää. Pudottaa takaisin maahan ennen kuin edes tajuaa irrottavansa. Se maahan jäävä omena alkaa maatua happamalta puoleltaan, käydä näkymättömämmäksi, hapertua osaksi pohjaa, jolta ponnistaminen on ehkä sittenkin ylivoimaista yksin. Sille omenalle muodostuu tärkeäksi näyttää kuulas, kirkas puolensa, loppuun asti, vaikka sisältä se muuttuu yhä ontommaksi.

Se pelkää näyttää kaiken sen, mikä sen sai putoamaan. Vaikka ei se itsekään tiedä, miksi se putoaa yhä uudelleen. Ei se itsekään täysin uskalla myöntää toista kylkeään. Se tietää vain, ettei pomijoiden tai pudottajien syytä ole kaikki. Eikä myöskään omenan itsensä syytä. Se ei tiedä, pudotetaanko se vai putoaako se, vai molempia vai ei kumpaakaan, lensikö se alunperinkään ylös- vai alaspäin?

Tänä aamuna minä olin yhä olemassa. Sitä minä jaksan hokea, se saa toiveikkuuden kihelmöimään kaiken puutuneen pohjalla. Se onni ei mene vanhaksi, vaikka kaikkea muuta sydäntä repivän onnekasta, kaunista ja iloista vältän aktiivisesti ajattelemasta uudelleen. Kokemukseni kuluvat sitä mukaa, kun niitä pyörittelen, niiden onnilataus laskee tehoaan, ja pahimmillaan alan kyseenalaistaa - oliko se totta? Tapahtuiko minulle oikeasti jotain noin ainutlaatuista, elokuvallista, läpättävän lämmintä? Oliko se totta muillekin siinä, pienoistodellisuudessa, hetkessä? Minä haluan pitää muistot, jotka olen saanut, en suostu siihen, että mätää sylkevä kylkeni alkaa perustella niitä minulta pois. Siksi jätän voimavarat vitriiniin, ne eivät uusiudu, vaikka eivät kasvihuonekaasuiksi palaessaan karkaakaan. Ne ovat ilotulitteita, ilon ammuksia, joiden hylsyille palatessaan saa vain haikeuden katkusta henkeensä.

En ole tässä maailmassa yksin sen kanssa, miten yksin olen. En ole tämän maailman ainoa oikku, kankaan sitkeästi käppyrässä pysyvä kulma, en ainoa eliö, jota sattuu hengittää. Sattuu olla olemassa.

Mutta minä satun olemaan olemassa. Se on tärkeää, ja siitä pitää muistaa olla kiitollinen. Olen olemassa hyvin, minulla on monta käyttökelpoista raajaa, ajatuksista ylikuumeneva pää, joka ei mene rikki siitä, että sitä hakkaa tyynyyn. Silmäkulmat, joita rypistämällä pystyn itkemään silloin, kun pala kurkussa ei ota irrotakseen.

Minun ympärilläni on toisia samanlaisia, samalla tavalla erilaisia, eri tavalla samanlaisia, miehiä, naisia, ja kaikkea siltä väliltä, meitä kaikkia. Sen tajusin taas voimallisesti nyt viikonloppuna. Kukaan ei tahdo minulle pahaa. Silti en uskalla ottaa kädestä, pitää lähellä, kannatella yhdessä jotakin, mikä voisi olla juuri molempien ansiosta kiinnostavaa, tarkoitan enemmän, ainutlaatuisen tärkeää. Sellaista, jota joku ei tahtoisi päästää käsistään. Minä pelkään paljon, alan puhua suupielet sisäänpäin ja leuka kohti rintaa, teen itsestäni karikatyyrin, jotta se, joka saa iskun vatsaansa, ei olisi minä, vaan pelkkä kuva, tyhmä yleistys. Samaan aikaan panssarini estää asioita tapahtumasta, minua näyttämästä, vaikka haarniskani sisällä koko ajan kasvankin.

Vahvuutta on uskaltaa olla herkkä ja hereillä. Uskaltaa pysähtyä kesken askeleen, menettää rytminsä silläkin uhalla, että jalat menevät ristiin ja maa tulee vastaan. Sen uskaltaa tehdä, kun jostakin kajastaa jotain sellaista, mikä saa sydämen hikkaamaan. Jotakin, minkä vuoksi voisi hypätä tietämättä, saako itseään kiinni.

Minä pelkään katsoa ihmistä silmiin. Niin tehdessään voi kohdata vihaa, inhoa ja kylmyyttä, saada iskun vasten kasvoja. Se on kuitenkin hirveän harvinaista. Useammin kohtaa sen, ettei ihminen katso takaisin.

Sitä suojelee sydäntään väistelemällä, hyppäämällä varmuuden vuoksi sivuun jo ennen kuin kukaan tulee, varomalla törmäämästä vielä jonakin päivänä jostakin kasvaneeseen havaintoon siitä, että tosiaankin on muuttunut näkymättömäksi. Toisinaan sitä välttää katsomasta ihmisiin, ettei joutuisi luopumaan toivosta, ajatuksesta, että joku ihmisistä katsoo takaisin. Vaikka juuri nyt.

Kuitenkin kaikista suurinta, pelottavinta ja kauneinta on se, kun joku katsoo takaisin. Lempeästi, huvittuneesti, luottavaisesti, tarkkaavaisesti. Niin, että tajuaa, että on tullut nähdyksi. Kuin poliisisarjassa. Havaituksi. Hyväksytyksi.

Se on niin hirvittävän pelottavaa siksi, että itsesuojeluvaisto on siinä kohtaa ylityöllistetty, mahahaavan partaalla kaikesta stressistä. Se nostaa hätävilkut korkealle ja ujelluttaa sireenejä: "ÄLÄ LUOTA! Nyt ei saa rentoutua! Nyt jos lasket irti epävarmuudestasi ja leikit, että sinusta pidetään, niin tulee takkiin ja lujaa!" Minä taistelen viimeiseen asti, pidän kiinni sen ainoan varmuuden rippeistä, joka minulla on käytössä, sen varmuuden, ettei minusta voida pitää, en minä voi muuttua osaksi mitään ilman hirvittäviä kuukausimaksuja sisimmästäni, jatkuvaa näyttöä ystävyystaidoista tai kiinnostavista kyvyistä. Että minun pitää olla korkealla vuokralla siinä yhteisössä, jonne muut saavat muuttaa maksutta, koska heissä on se jokin, mikä minusta puuttuu.

Tänä vuonna minä olen itkenyt rajummin ja enemmän kuin vielä koskaan siksi, että minulle on hymyilty. Ei hymyilty siksi, koska niin kuuluu tehdä, ei siksi, että siitä saisi hyvämerkinnän omatunnon Wilma-järjestelmään. Vaan siksi, koska minut on nähty. Monta kertaa silloinkin, kun olen ollut varma, että ääriviivani ovat liiaksi hämärtyneet, kasvoni uponneet jonnekin merkityksettömään. Monessa paikassa, aina tammikuusta tähän päivään. Aina, kun mätä omenanposkeni on ehtinyt esittämään, ettei tuo voi olla totta, jossakin täytyy olla huijaus, se kaikki hyvä on tapahtunut uudestaan. Minulle on hymyilty ja minua on katsottu silmiin, minua on halattu ja minusta on heitetty läppää. Se on melkein kaikkein kauneinta. Kun joku vääntää vitsiä ihmisestä, se tuntee siinä ihmisessä jotakin sellaista, mikä tekee ihmisestä tietyn, ainutlaatuisen. Tärkeän ja sellaisen, joka kestää olla osa naurua, pitkää yhteistä narua, joka voi vaikuttaa hauraalta, mutta ehkä jonakin päivänä, jossakin minullekin, on sitä kaikkein kestävintä laatua.

Nyt viikonloppuna minä rakastuin taas teatteriin uudelleen. Olen aina puhunut siitä, miten suuri arvo sillä on, että esiintyjät ja katsojat sullotaan yhteiseen tilaan, maailma jätetään ulkopuolelle ja hetken viis veisataan siitä, onko se siellä yhä, kun ovet taas avataan. Kukaan ei oikeasti tunne toistaan kokonaan, mutta kulisseissa ja katsomoissa kaikki on hetken parhaimmillaan oikeampaa ja todellisempaa kuin siinä niin kovan oikeassa arjessa ilman käsikirjoitusta, ilman sitä rakennettua tilannetta, jossa minun on lupa tuijottaa sinua ilman, että joudun perustelemaan, miksi. Ja minulla on lupa esiintyä sinulle, teille, itselleni, ottaa tila haltuun yksin ja yhdessä ilman, että joku tulee vaatimaan selitystä. Kysymään, miten kehtaatkin tehdä itsestäsi tuollaisen numeron. Teatterissa ihmiset ja asiat kohtaavat, sulautuvat yhteen sellaiseksi kasaksi, jossa ei erota, kenen jalka on kenen, mutta sillä ei ole väliä, se on olennaista, yhteistä ja hyväksyvää. Ei ole olemassa suuria tunteita, päätöksiä, mekanismeja, rakenteita, vääryyksiä ja pelastuksia ilman niitä, jotka ne kokevat, itselleen ja toisilleen todistavat.

Teatterissa ihminen tulee nähdyksi. Siihen jokaisella on oikeus, jokainen tarvitsee sitä, oli sitten intro-, ekstro- tai naapurin Vertti. Ihminen ei tarvitse sääliä, sitä, kun tullaan taputtamaan päähän, hymyillään vaivaantuneesti ja sanotaan, että hienosti oot kuule pärjänny, jatka samaan malliin, jatka yksin pimeässä, ota keksi ja lopulta kuole pois.

Minulle jäi viikonloppuni kokemuksesta paljon mieleen. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen ihmiselle. Pitää pysähtyä, että voi hyväksyä eksyneensä, löytää uudelleen suunnan, sellaisenkin, jota ei ole koskaan kokeillut. Mikään ei lopulta ole itsestäänselvää, mutta uskaltamalla kokeilla harvoin menettää mitään.

Rankinta on menettää sellaista, mihin on melkein antanut itsensä alkaa luottaa, vahingoissa, järjen vastusteluista huolimatta. Rankinta on muistaa kaikki ne hymyt, oikeat ihmiset, jotka näkevät, mutta menevät pois. Sanovat, joko paperilla, kasvotusten tai katseessa, että sinusta on vaikka mihin. Jaksa jatkaa etsimistä.

Minä jaksan jatkaa, vaikka se vie usein enemmän kuin antaa. Minä löydän itseni uudelleen joka päivä niin kauan kunnes minun ei enää tarvitse alituisesti etsiä, vaan voin luottaa siihen, että se on siellä jossakin, niin kuin kameran laturi, joka ei ole vieläkään löytynyt, mutta ON TALLESSA, jossakin täällä se on, sillä pois sitä ei ole heitetty.

En voi rakentaa vahvuuttani toisten ihmisten varaan, niin ihanalta ja tarpeelliselta kuin se nyt tuntuisikin. Voida vain heittäytyä johonkin sellaiseen, joka lempeänä, aidosti juuri minusta kiinnostuneena olisi turvallinen ja tietävä, pitäisi minut koossa, antaisi luvan olla. Sitä lupaa vain ei voi eikä saa kukaan toinen lopulta antaa, koska silloin se toinen voisi myös viedä sen pois, vahingossa tai tahallaan.

Minä olen itse ainoa ihminen, joka olen itseni kanssa hamaan loppuun saakka. Ainoa, joka täysin ja kokonaan tietää, mitä minun totuuteni sisältää. Lopulta se ei ole surullinen ajatus, vaan koko elämän vakuutus. Kukaan ei voi tulla sanomaan minulle, että tässä olet sinä, minä tiedän sen paremmin kuin tiedät itse. Ota tai jätä, hyväksy. Minun pitää itse luottaa siihen, että tiedän, kuka olen, mitä haluan ja arvostan, vaikka kaikki kohtaamani ihmiset eivät sitä mitenkään voikaan käsittää.

Psykiatrisella osastolla sanottiin, että tuo ja tuo osa ajatuksistasi ei ole sinun, se on sairauden. Luovu siitä, taistele vastaan, leikkaa pala itsestäsi pois. Minä en syytä ketään, mutta totean, että minussa se sai aikaan hajaantumista; yhä mietin, mikä osa minusta on OIKEASTI minua, mikä jotakin määrittelemätöntä ja pahaa, väärää, kiellettyä.

Olen luullakseni tajunnut, että minä olen minä kaikkineni, mätine ja elämänkirpeine ja valoa heijastavine puoliskoineni. Kaikesta voi vaikuttua, kaiken voi nähdä ja kaikesta voi löytää jotain. Minä en haluaisi, että kukaan joutuisi yksin taistelemaan sen kanssa, kuka on tai kuka on lupa olla. Minä lupaan itselleni tehdä kaikkeni teatterin suhteen, itseni ja kaikkien muiden tähden, kaikkien herkkien ja kompuroivien ja itsensä kanssa keskustelevien, yksinäisten ja vihaisten ja yksin toiveikkuuttaan tekohengittävien, kaikkien meidän ihmisten tähden, jotka vielä pystyvät ja suostuvat hetkellisiin teatterielämyksiin, hetkiin, jotka jäävät elämään.

Teatterissa, parhaimmillaan, me olemme kaikki tässä. Me olemme kaikki niin pieniä tässä maailmassa, että vasta toisemme nähdessämme meistä voi kasvaa jotakin oikeasti suurta.

Joka päivä uudelleen, minä päätän luottaa siihen, että minäkin olen täällä. Ja jonakin niistä päivistä, minä vielä uskallan nähdä ja tulen nähdyksi, kohtauksessa kohdatuksi ja kiireettömästi mukaan kuuluvaksi. Sellaisen sadunkorjuun aikaan, joka sadun siivellä onkin kaikista eniten totta.