Antakaa innovaation hengittää!

"Rakenteellisten kysymysten ratkaisemiseksi kilpailua tulisi päinvastoin lisätä ja ottaa tarkoituksenmukaiset tulosmittarit mukaan rahanjakoon."



Tämänpäiväisen Hesarin suurin mielipidekirjoitus käsitteli yliopistojen "vaikuttavuuden mittaamista". Lappeernrannan teknillisen yliopiston johtohahmot, professori Juha Pyrhönen ja johtaja Markku Ikävalko, kirjoittivat, kuinka korkea aika on jo valjastaa suomalainen yliopistolaitos taloudellisten ja innovaatiivisten vaikutusten arviointiin opetuksessa ja tutkimuksessa. Kilpailua tulee lisätä, jotta saavutetaan parempia tuloksia.

"Kaikkien yliopistojen tavoitteena on tutkimuksen ja koulutuksen lisäksi luoda erilaisin keinoin maahamme monipuolisesti hyvinvoinnin edellytyksiä."

Mutta mistä me ilman puolueetonta, kokeilevaa, onnekkaat ja opettavaiset vahingot mahdollistavaa tutkimusta ja koulutusta tiedämme, mitkä ovat maamme tai koko maailmamme hyvinvoinnin edellytyksiä tulevaisuudessa? Jos me tiukalla tulosten vahtaamisella, kilpailuun hiillostamisella ja valmiiksi määriteltyjen tavoitteiden asettamisella jo määrittelemme, mitä haluamme löytää?

Maailmanhistorian suurimmat ja mullistavimmat keksinnöt ovat usein syntyneet vahingossa. Sivutyönä, mielenkiinnosta, uteliaisuudesta. Jos 1600-luvulla Isaac Newtonin päähän pudonnut omena sai tämän kysymään, miten ja miksi. niin 2010-luvun Suomessa omenan putoaminen päähän käynnistäisi oikeusprosessin, jossa vastakkain väittelisivät omenankasvattaja ja naapuri, jonka aidan yli omenanoksa taipui. Pitkällisen väittelyn jälkeen linjattaisiin, että kasvattaja maksaa naapurille korvauksia, mutta onhan se hyvä, että näitä omenoita nyt tuotetaan ja kauppa käy.

Tänään, tässä ajassa, Helsingissä ja maailmalla, tarvitaan pientä uhkarohkeutta. Sitä samaa, jolla lähdettiin purjehtimaan silläkin uhalla, että pursi vierähtää maailman laidalta alas (suosittelematta kuitenkaan löytöretkistä seuranneen riiston ja julmuuden toisintamista). Tarvitaan luovaa hulluutta, jota eivät liiaksi rajoita resurssit ja pelin varastavat välitavoitteet. Tarvitaan muistutus siitä. miksi keksimme, tutkimme ja kokeilemme. Emme vain tuottaaksemme, saavuttaakseemme, kilpaillaksemme ja voittaakseemme. Vaan löytääksemme. Vasta löydettyämme voimme hyödyntää. Tulevaisuutta valmiiksi käsikirjoittamalla menetämme vain ne kaikki muut sivut, jotka olisivat voineet olla. Sen kaatuneen mustepullon, jonka valumasta syntyy tarina.

On suoraan sanottuna kaksinaamaista, että oikeistohallituksemme mainitsee harvoissa arvolausunnoissaan tärkeänä luottamuksen toisiin kanssaeläjiin ja uskon tulevaan, kun se samaan aikaan puoltaa markkinatalouden yhä raaistuvaa peliä kaikin mahdollisin keinoin. Kun ihmisille myydään vaihtoehdottomuuden politiikkaa lukuihin ja tutkimuksiin vedoten, saadaan vastauksena vaihtoehdottomia ihmisiä ja vaihtoehdottomia tekoja. Vihaa, epävarmuutta, pelkoa ja piilottelua. Omiin lähimpiin turvautumista, alituista varautumista tuntemattomien pahoihin aikeisiin. Uskoa siihen, ettei kukaan voi tavoitella kuin omaa etuaan, keinoja kaihtamatta.

Aina on olemassa vaihtoehtoja. Aina voi valita. Täytyy valita. Ja valittuaan on törkeää ulkoistaa valintansa jollekin universaalille voimalle. En se minä ollut, tilanne vain vaatii tätä. En se minä ollut, tutkimukset osoittavat, raha virtaa, kilpailu edellyttää, äiti käski, Jumala käski. Ja minä olen turvassa, kun tottelen.

Vaikka totuus on, ettet ole. Kukaan meistä ei ole turvassa. Kukaan meistä ei varmasti tiedä, miten tulevaisuudessa käy. Miljonäärikin voi saada katolta putoavasta lumikökkäreestä pisteen elämälleen.

Silti, meillä on mahdollisuus olla hereillä. Meillä on mahdollisuus tehdä keskeneräisyydestä voima, joka kasvaa ja kehittyy lannistumatta yksin ahtaassa karsinassaan. Meillä on mahdollisuus sallia myös joutilaisuus ja ajattelu, toistemme kohtaaminen ja ennakkoluulojemme myöntäminen ja kyseenalaistaminen. Uusiutuminen, mutta ei uusiutumisen imagon takia.

Kyllä me voimme varautua. Meidän pitää varautua. Mutta ei sulkemalla ovia ja aitaamalla ihmisryhmiä heidän viiteryhmäsnsä ja prosenttiensa perusteella, vaan avaamalla ovia ja jättämällä ne raolleen.

Silläkin uhalla, että välillä tuulee sisään.

Koska vain tuulessa purjeilla pääsee eteenpäin.

Tänään, Helsingissä

Tänään Helsingissä järjestettiin hallituksen kaavailemia opintotuen leikkauksia vastustava mielenosoitus. Tänään Helsingissä marssittiin aavemaisessa sumussa, kenkien ulkosyrjät lätäköistä roiskuneista loskanlipareista tummuneina. Tänään Helsingissä päivitettiin instagramia, facebookia ja snapchattia suurella sydämellä. Tänään Helsingissä sanottiin taas ääneen. Kaduilla, ruuduilla, lööpeissä, yleisönosastolla, kommenteissa, sormenpään tahmaamilla näytöillä, välkillä ja vessanoven läpi.

Eri asia on, kuka kuunteli. Eräässä lastenrunossakin kissa voittaa hiirten vaalit, koska yksikin ääni riittää, jos se on tarpeeksi suuri.

Juuri nyt, tänään Helsingissä, Tampereella, Turussa, Köyliönjärven (ehkä jo sohjoisella) jäällä, tien päällä, laivan kannella, marketin kassalla, jonoissa, pää pulpetissa, vastaanottokeskuksissa, yliopistorakennuksissa, saattohoito-osastoilla, Kamerunissa, Kabulissa, Ohiossa, Ottawassa, kriisialueella, virastossa, salaa, hukassa, kunnan omistuksessa, virka-aikana, kotona, vieraissa, meillä ja naapurissa, siellä täällä, myöhässä ja paikan päällä - on tapahtunut tämä päivä.

Tämän päivän tapahtumiseen vaikuttaa väistämättä tämä aika, nykyaika, ajan kuva. Se, mitä maailmalla pidetään arvossa, Se, miten ja kuka on turvassa. Se, mihin panostaminen nähdään kannattavana. Se, keillä on valta ja se, mihin valta käytetään. Se, mihin verrataan. Se, mikä nähdään merkityksellisenä. Se, kuka nähdään ihmisenä. Kuka nähdään tulevaisuuden tekijänä ja kuka vain menoeränä.

Ihmisryhmän näkeminen vain yhdeltä puolelta on paitsi loukkaavaa ja epätasa-arvoista, myös isku arvioijan omaan nilkkaan. Toiset määrittelevä taho pitää itseään kasassa työntämällä toiset otsakkeen alle kuin sateelta suojaan. Te olette tuollaisia, mutta luottakaa minuun, minä tiedän, että huomenna sataa. Siksi on parempi, että pysyttelette siellä, omassa karsinassanne. Sillä tavalla te toteutatte maailmassa sen osan, jonka minä olen teille kirjoittanut. Jonka minä olen teitä tarkkailemalla teille ennustanut.

Arvioiva taho ei kuitenkaan töniessään tajua, että  luokittelu ja ennustelu ei toimi, koska ennusteet ovat epävarmoja ja johtaessaan tiukkoihin toimenpiteisiin, myös itsensä toteuttavia. Siksi, koska ne ryhmät, joihin toimet kohdistuvat ovat moniulotteisia, koko spektrin värisiä, syviä ja arvaamattomia jopa itselleen. Mitä syvemmin ryhmiin kuuluviin tutustuu, sitä pohjattomammin monipuolisiksi he muuttuvat ja lopulta tullaan kauhistuttavan keskeneräiseen tilanteeseen, jossa ihmisryhmiä ei ole. Ei ole meitä, teitä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, kotimaisia ja muunmaisia, terveitä, sairaita, nuoria, vanhoja, asiantuntijoita ja jotain niitä muita. On vain valtava määrä tekijöitä, kokijoita ja parhaimmillaan kokeilijoita, jotka ovat niin täynnä limittäin, lomittain, vierekkäin ja päällekäin vieriviä yhteneviä OMINAISUUKSIA, että on lopulta mahdotonta määrittää, kuka on eniten minkäkin ryhmänsä edustaja, ennusteensa toteuttaja.

Kun päätöksiä pitää tehdä, huipulla huojuessaan on helpompi ottaa kiinni karkeista linjauksista. Te opiskelijat olette tällaisia, Te yliopistot olette tuollaisia. Te maahanmuuttajat, te dosentit, te vanhukset, te taiteilijat. Koska tilastojen mukaan te olette tällaisia, me reagoimme nyt tähän ja tulemme samalla vahvistaneeksi sitä synkkää skenaariota, johon meidän on nyt välittömästi reagoitava.

Kun jokin ryhmä määritellään menoeräksi, se oppii karusti olevansa sitä. Kun koulussa häiriköivälle sanotaan, että sinä olet vaan niin tuollainen häirikköluonne, se yrittää olla paras mahdollinen häirikköluonne, koska eihän se siis kuulemma muuta osaa eikä opi. Kun leikataan ja kilpailutetaan, jotta paineen alla tulokset muuttuisivat timanteiksi, päädytään ohituskaistoille; tutkimusvilppiin, Volkswageniin. Nokian renkaisiin, pelokkaisiin lyhyen tähtäimen ratkaisuihin.

Kun tavoitteet siirtyvät ajan hengessä kauemmas lopullisesta, alkujaan hyvästä päämäärästä, päädytään tilanteeseen, jossa hiekkalaatikon reunat nousevat nousemistaan ja sisäpuolella päädytään julmiin hiekkalapiotappeluihin, koska ei ole aikaa eikä resursseja kasvaa aikuiseksi ja katsoa ulos.

Tänään Hesarissa toimittaja Marjukka Liiten kirjoitti kommentin opintotukileikkauksia koskien. Liitenin mukaan hänen opiskeluaikanaan opiskelijat olivat kuuliaisia ja nöyriä, luopuivat arjen luksuksesta kuten matkustamisesta, koska tiesivät, että ahkeralla opiskelulla tulevaisuuden työ kyllä maksaa laihat vuodet moninkertaisesti takaisin. Liiten vihjaa, että nykyopiskelijat näkevät opiskeluaikansa sellaisena panostuksena yhteiskunnan eteen, että kokevat tarvitsevansa siitä suorastaan "palkkaa", siis opintotukea.

Kyllä, opintotuki on aika uusi juttu. Ennen vanhaan sitä pärjättiin vähemmälläkin, jopa ilman. Siksikö, että ennen laivat olivat puuta ja miehet rautaa? Ja nykyään pullamössöä suoraan suoneen vetänyt sukupolvi tahtoo julkkikseksi ja medianomiksi helposti ja nopeasti, Thaimaanmatkoineen ja netflikseineen?

En tiedä, mutta tämä aika on myös aika uusi juttu. Digitalisaatio on uusi juttu. Älypuhelinten vallakumous ja kaikki hehkutettuun uudistumiseen ja kehityksen mukana pysymiseen uppoava raha on uusi juttu. Epävarmat työmarkkinat. Kehityksessä roboteille delegoitavat "perusduunit". Yhä kiihtyvä globalisaatio. Yhä kiihtyvä julkinen keskustelu, epävarmuus ja loputtomat vaihtoehdot. Sosioekonomiset erot, jatkuvat kansainväliset vertailut, gallupit ja tutkimukset, joista voi katsoa, kuka minä taas olinkaan. Testaa, millainen olet ja mitä voit yhteiskunnalle tarjota.

Onko se, että elämänpolkuaan haluaa rakentaa niin turvalliseksi, monipuoliseksi ja mielekkääksi kuin mahdollista, itsekästä pullamössöilyä? Tulevaisuudessa työn käsite laajenee vielä lisää. Teollistumisen ajan kahdeksasta neljään duunit, joissa on selkeä kulku ja tavoite, jäävät koneiden vastuulle. Työstä kuin työstä tulee soveltavaa, vaativaa ja aikaavievää - työtä, johon on annettava jotain itsestään. Siksi olisi jo tärkeää luopua ajatuksesta, jossa työ on aina vain tuskaa ja hupi suoritetaan vapaa-ajalla. Ihminen on parhaimmillaan saadessaan työskennellä intohimonsa parissa. Kun työ kiinnostaa, nälättää ja kutkuttaa, kuuluisia innovaatioita ja tuloksia syntyy tehokkaammin.

Intohimonsa pariin päästäkseen on usein opiskeltava, harhailtava ja etsittävä vähän pidempään. Ehkä nostettava enemmän tukia ja otettava lainaa, kyllä. Ehkä jopa tehtyä virheitä, vääriä valintoja, suunnanmuutoksia! Oltava yhteiskunnan menoerä.

Toisaalta elämässä tehdään virheitä ja vääriä valintoja. Jos opintotuen avulla vaikkapa kouluttamattomasta suvusta nousee intohimoinen korkeakoulutettu tutkija, se on kuitenkin kai parempi kuin päätyä tilastojen valossa kenties oletetumpaan vaihtoehtoon, alkoholismiin, yksinäisyyteen, mielenterveyskuntoutujaksi? Intohimonsa toteuttajaksi, oman alansa innovaattoriksi ja veronmaksajaksi päätyminen on kai parempi vaihoehto, vaikka tavoitteen saavuttamiseen menisi pitempi aika kuin kotiovelta leipäjonolle? Jos nuoruuden väärä valinta ja virhearviointi olisikin vaikka tutkinto-ohjelman vaihtaminen ennen valmistumista eikä koviin aineisiin johtava huumekokeilu?

Jos kokeiltaisiin?