Voi ELÄMÄ!

Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Täytyy kääntyä. Minun purkkaennustukseni sanovat niin.

Minä ennustan purkista. Pussissa on keltaisia ja valkoisia. Jos käteen tulee enemmän keltaisia, kaikki kääntyy vielä parhain päin. Pian. Jos valkoiset jäävät voitolle, peli on menetetty. Pussista on tullut pelkkiä keltaisia. Koko aamun.

Voi, kunpa pystyisin itkemään. Eilen käytiin katsomassa Hämeenlinna-näytelmää Q-teatterissa. Olisin voinut itkeä ja nauraa. Niin upea kokemus oli. Hetken aikaa olin toisessa todellisuudessa, joku muu kuin minä. Olin sanoissa, pienissä kädenelkeissä, suupielen vivahduksissa ja äänen nyansseissa. Elin näytelmää ja yritin ottaa sen mahtavuudesta opikseni. Nautin. Pitkästä aikaa.

Minä tahtoisin huutaa. Huutaa ulos kaiken sen, mikä kaivaa väkivaltaisesti kuoppaa vatsaani ja punoo köynnöksensä yli aivojen, kuristaa ne omaan tahtoonsa. Minä tahtoisin huutaa, kirkua, potkia ja itkeä, mutten pysty. Minä istun lamaantuneena kuin mielialalääkkeitä täyteen pumpattu, itsensä ja oman tarkoituksensa unohtanut laitapuolen Late.

Minussa on kiireen tuntu, on paljon sanottavaa, ajateltavaa, selitettävää. Silti minä vain istun. On niin paha olla. Minä TAHDON pystyä itkemään. Minä TAHDON pystyä syömään. Minä tahdon uskaltaa. Minä tahdon uskaltaa elää!!!!!

Miksi minä en pysty? Mikä minussa on mennyt pieleen? Minä inhoan itseäni, inhoan raukkamaista toimintatapaani. Listaan päähäni syömisen hyviä ja syömättömyyden huonoja puolia.

Minä joudun taas osastolle. Se on vain ajan kysymys. Osastolla minä en pysty syömään, koska en liiku. En minä liiku kotonakaan, enkä syö. En käy koulua, en harrasta, en kohta edes puhu. Nukun vain. Vihaan itseäni ja pelkuruuttani.

Minun osastojaksostani tulee taas tuhannen kilometrin mittainen. Minä joudun taas istumaan siihen pöytään, paikalle, johon pyöreä perseeni on jo kuluttanut kuopan. Jääkaapin ovessa istumajärjestyksessä lukee minun nimeni ja lautasella soijamakaronilaatikko paistattelee keinovalossa, näyttää minulle kieltä.
 "Lälläslää, etkö pysty? Tulee kuule nutrikorvaus... Nami nami, nutrikorvaus. Ruokaa menee ROSKIIN! Tässä minä olen, e-he-hee, minä olen makaronilaatikko ja sinä et ansaitse minua, koska et ole liikkunut. Olet raukkamaisin elävistä ihmisistä, kermavaahtoperse, mascarponejuustolla kuorrutettu sitruunaleivos lehtitaikinassa - perse. Sinä olet lellivauva. Äiti tekee kaiken puolestasi, sinä vain istut ja nautit olostasi, senkin lölly. Sinä et käy koulua, sinä et liiku, sinä et elä. Sinut on tuomittu tänne, harmaanvalkoisten, humisevien seinien sisään, hoitajan katseen viereen tuijottamaan minua, Mr. Makaronilaatikkoa. Sinua ahdistaa, mutta et tee mitään sen eteen. Olet lölöpörsmöntti, se on rumin sana minkä keksin, koska olen vain makaronilaatikko. Minä olen vain makaronilaatikko, näetkös, ja sinä et silti pysty minuun. Sinä et pysty MIHINKÄÄN."

Minä yritän provoisoida itseäni syömään suuttumuksesta. Yritän herättää itsessäni vihan, uhman, 'minähän vittu soikoon pystyn' - asenteen. Minä TAHDON pystyä. MIKSI minä yhä vain ruikutan, enkä toimi?

Elämän nöyhtäisyyden sietämättömyys

weheartit
 

Minulla on tapana toivoa jotakin aina, kun minulta irtoaa ripsi. Perinteisestihän toiveet eivät toteudu, jos niistä kertoo eteenpäin. Nyt on kuitenkin niin, etteivät minun toiveeni toteudu kuitenkaan, koska joka toisella ripsellä toivon toista ja joka toisella toista - sehän on plus miinus nolla.

Minun toiveeni koskevat tietenkin itseäni. Kuinkas muuten. Eihän minunkaltaiseni uhraa ajatuksiaan toisten ihmisten hyvinvoinnille.

Joka toisella ripsellä minä toivon parannusta omaan tilanteeseeni. Toivon naksahdusta terveeseen, lipsahdusta järkeen, kompastusta kotiin. Tahdon löytää kotiin omaan päähäni, paikkaan, jossa kaikki on hyvin, tunteet elävät sovussa keskenään, eikä kenenkään tarvitse pelätä. Rasvasolut saavat elää rauhassa, eikä hermojen tarvitse kiristellä. Tahdon tulla terveeksi, kokonaan.

Ja joka toisella ripsellä minä pyydän naksahdusta huonompaan suuntaan. Tahdon luovuttaa ajatukseni anoreksialle, antaa köyttää itseni sen limaisiin lonkeroihin. Tahdon löytää silmiini sen hullun kiillon, jota pakkoliikuntaa harrastavissa anorektikoissa niin ihailen. Pakkoliikunta on minulle kuin kaukainen haave, pyhä toteemi, jota kumarran kuin henkisesti invalidi intiaani. Joka toisella ripsellä minä toivon, että pystyisin pakkoliikkumaan tai edes liikkumaan niin kuin tavalliset ihmiset. Etten vain unohtuisi sohvan pohjalle päivä toisensa perään, suremaan omaa kykenemättömyyttäni, omaa kaikennielevää pelkoani. Tahdon tulla oikeasti kipeäksi, ahmia itseni täyteen anoreksia-karkkeja, makeita, kalorittomia, huumaavia makeisia. Tahdon tulla hulluksi ja päästää irti kaikesta.

Minä olen itsekäs. Itsekkäämpi kuin olisin vielä jokin aika sitten pystynyt edes kuvittelemaan. Minä tiedostan itsekkyyteni, mutta en tee elettäkään tilanteen muuttamiseksi. Se tekee minusta vielä kauheamman ihmisen.

Sanon tämän tyynesti, niin kuin psykopaatti. Minä kuvotan itseäni. Olen esimerkki sellaisista ihmisistä, joita halveksun. Minä viis välitän rakkaan äitini tuskasta, joka pirstoutuu kasvoilleni joka hetki. Hän itkee, hän polttaa keuhkonsa pihalle, hän pyytää, rukoilee, kiroilee ja vaikenee. Isä ottaa rennommin, puhuu minulle järkeä niin kuin politapaajani. Hän näkee kanin koko kaniudessaan, kun äiti näkee vain töpöhännän. Isällä on viisi lasta, hänellä on perspektiiviä. Äiti näkee vain minut.

Silti, hän kärsii. Ja minä annan sen tapahtua.

Mistä siis on kyse?

Ei mistään suurensuuresta. Minä vain en syö ateriasuunnitelman mukaan. Syön kyllä, mutta en ehkä ihan riittävästi. Toinen perunoista tuppaa jäämään kattilaan, viimeinen kauhallinen kastiketta vajaaksi, kyllä te tiedätte. Sitten minun painoni laskee, hitaasti, mutta vakaasti ja politapaajani rypistää kulmiaan. Äiti spekuloi kuin henkensä hädässä, maalailee piruja seinille ja säikähtää itsekin ne nähdessään. Osasto, osasto, entä, jos edessä onkin taas osasto?

Me riitelemme, niin kuin hanhet. Sitten vaikenemme, kädet puuskassa. Äiti menee tupakalle ja minä kirjoitan hänen kyynelistään postauksen.

Haluaisin kirjoittaa eräästä toisestakin asiasta, eräästä hyvin onnellisesta asiasta, mutta en tiedä, saako sitä vielä varsinaisesti julkistaa. Asia ei ole minun, ja siksi on oltava varovainen.

Lopetin muuten toisen sirkuskouluista koulun takia. En ehtinyt lukea kokeisiin.

Voi napa tätä elämää. Nöyhtäinen, nöyhtäinen napa.

Ruoka on hyvää. On se.

Ja niin kaikki on jälleen hyvin.

Luulisin.

Purkka on turvallisesti suussa. Se on minulle kuin tutti. Muumimuki on mustan teen jäljiltä vielä lämmin ja ulkona alkaa jo hämärtää. Vatsanpohjaan nukahtanut välipala kuorsaa kohti kurkkuani. Se viihtyy siellä, mahassa. Tuntee olonsa turvalliseksi.

Minäkin tunnen oloni turvallisemmaksi, kun syön. Nälkä sotkee ajatukset, tekee ennen vahvoista tunteista kylmiä, hauraita ja haaraisia kuin jäkälä. Kun on kova nälkä, vatsasta putoaa pohja pois ja bussissa istuimen selkänojan yläpalkki alkaa näyttää lakupatukalta. (Tiedättehän te ne paksut, mustat palkit, joista toisinaan on haukattu palasia pois. Työmatkalaiset ovat nälkäistä väkeä.)

Nälkä on kamalan kylmä tunne. Ensin tulee paha mieli ja kiukkuinen olo, sitten kaikki alkaa tuntua merkityksettömältä ja sumentuu reunoiltaan. Lopulta sitä vain nukuttaa kamalasti. Ja surettaa. Pelottaakin. Ainakin minua.

Toisinaan, näin syksyisin melkein viikoittain, minulle käy niin, etten yllä alkuunkaan niihin tavoitteisiin, jotka olen itselleni asettanut. Sitten madallan tavoitteita. Mutta äkkiä alkaa pelottaa niin kovasti, etten uskalla edes yrittää. Entä, jos en yllä madallettuihinkaan? Entä, jos en ole tarpeeksi vahva edes ryömimään aidan ali, ylittämisestä nyt puhumattakaan? Entä, jos olenkin vain laiska, saamaton ja kelvoton, entä, jos...?

 Niin minä lamaannun, muutun kiveksi ja lakkaan syömästä. Se on vanhan perua, ainoa keino välttyä ahdistukselta. Sillä tavalla minä ryömin kolooni, sammutan valot, tekeydyn näkymättömäksi. Siitä vain ei, pidemmän päälle, ole mitään apua. Se tekee asiat vain monimutkaisemmiksi.

Siksi tänään, kaikki kävi taas, kuten kuuluu. Minä olin, tein, söin kuten kuuluu. Ja vaikka se pahalta tuntuukin, olen tyytyväinen.

Matikankokeen tein suorastaan kakat housussa - se oli vaikea, pahimmasta päästä, mutta saksan verbikokeesta sain täydet.

Mikäköhän tämänkin postauksen pointti oikein yrittää olla? Minulla on paljon pointteja pienessä päässäni, ne eivät vain oikein ulostaudu.

Tarkoitan, että älkää ratkaisko asioita sulkemalla suutanne. Ne eivät ratkea sillä tavoin. Ihminen syö ja puhuu suunsa kautta ja niin kuuluu olla. Älkää vaietko, teillä on oikeus puhua. Älkääkä nähkö nälkää, kun teillä on oikeus ja mahdollisuus syödä. Te ansaitsette syödä. Poikkeuksetta.

Tähän on miljoona perustelua, mutta kirjoitan niistä vain yhden.

Te olette olemassa.

Sillä on jokin tarkoitus. Te olette syntyneet tähän maailmaan, joten teillä on oikeus elää. Siihen kuuluu oikeus syödä. Niin yksinkertaista se on. Sittenkin. Lopulta.

Kohtaus aamupalapöydästä.

 

 

 

Kovin paljon ahdistaa nyt.

Kas näin se käy;


Minä menen keittiöön. Isä on taas jättänyt kananmunankuoria tiskipöydälle ja astianpesukoneesta tulleet aterimet kiiltelevät pöydällä, johon taas liimautunut pala aikakauslehteä. Sen siitä saa, kun lukee syödessä, ja tomaatinnestettä valuu pöytätasolle.

Minä laitan vettä kiehumaan teetä varten ja ryhdyn annostelemaan puurohiutaleita. Joku herää vasemman aivolohkoni uumenissa hätkähtäen, vetää oranssit verryttelyhousut jalkaansa, harjaa hampaansa, nauttii aamupalaksi proteiiniherajauhetta ja gojimarjoja ja syöksyy olkapäälleni tarkkailemaan.


"Tuossa on nyt kyllä jo tarpeeksi. Et sinä tarvitse enempää. Korkeintaan puoli lusikallista enää. Ei enempää! Lopeta jo! Lopeta!"

Verryttelyhousuisen huuto herättää oikeassa aivolohkossani kuorsanneen jonkun. Se loikkaa pystyyn, pukee housut kiireessä väärinpäin jalkaansa, unohtaa pestä hampaat, hotkaisee aamupalaksi croissantteja vaahterasiirapilla ja kompastelee toiselle hartialleni hengästyneenä.

"Laita vielä lusikallinen", se maanittelee. "Osastolla tuo ei vielä kelpaisi täysin."

"Nyt ei ollakaan osastolla!" riemuitsee verryttelyhousuinen ja tekee pari ojentajapunnerrusta yhdellä kädellä. "Minusta hän ei saisi lihoa enää grammaakaan."

"Hänellä on painonnostotavoite!" toinen muistuttaa ja pyyhkii rasvatahroja suupielestään.  "Ei ole kysymys lihomisesta!"

Minä yritän olla kuulematta, laitan vielä puoli lusikallista ja tungen kokonaisuuden mikroaaltouuniin. Vedenkeittimen porina ja mikron surina hukuttavat hetkeksi molempien hartiahaamujen äänet.

Seuraava keskustelu käydään hedelmäkorilla.

"Yksi luumu riittää."
"Osastolla se olisi kolme."

Otan kaksi ja yritän hyräillä heidät kauemmaksi.

Kun tulee leivän aika, taistelu kiihtyy.

"Puuro on jo syöty, ei KUKAAN nauti KAHTA eri hiilihydraattia yhdellä aterialla. Ei pastankaan kanssa syödä leipää."
"Se kuuluu ateriasuunnitelmaan."

Silloin, oransseissa housuissaan sykemittariaan synkronoiva hartiahaamu vetää esiin kortin, joka lamaannuttaa minut täysin.

"Ei hän noudata liikuntasuunnitelmaakaan. Taas jäi sirkus väliin torstaina. Ja eilen olisi pitänyt tehdä lihaskuntoa. Tuskin hän tänään uimaankaan aikoo, mokoma hyllyvä nahjus."

Kyyneleet, jotka eivät nykyisin enää milloinkaan kohoa silmiini asti, kaivertavat kolonsa kurkunpäähän. Minä kuuntelen hiljaa.

"Kun ei liiku, ei tarvitse noudattaa ateriasuunnitelmaa. Ei saa noudattaa. Se on kaikkien terveydellisten suositusten vastaista. Hän istuu lähes koko valveillaoloaikansa, napsii paistinpannulle unohtunutta paistosta aina ohi kulkiessaan. Hän on yhteiskunnallinen jätös. Kansanterveyden häpeäpilkku."

Minä odotan vastareaktiota toiselta olkapäältä. Sitä ei kuulu.

"Hän on raukkamainen ja laiska. Löysä ja hyödytön. Hän ei noudata edes fysioterapeutin hänelle laatimaa vähimmäisliikuntasuunnitelmaa, yleisistä liikuntasuosituksista nyt puhumattakaan. Hän ei rasita itseään. Hän ei yritä edes."

Minä en uskalla. Minä en uskalla liikkua, en uskalla syödä. Yritän verbalisoida ahdistukseni äidille, saan vastaukseksi paljon rakkautta ja myötätuntoa. Mutta myös terävän sirpaleen velvollisuudesta.

"Jos sinä jätät syömättä voidaksesi jättää liikkumatta vain, koska et uskalla, olet raukkamainen. Enkä minä tahdo, että tyttäreni on raukkis."

Minä itken. Sisäänpäin. Miksi olen näin selkärangaton? Miksi pelkään näin kovin?

Hiljaisuus venyy. Leipä tuijottaa minua, nutri odottaa jääkaapissa. Äidin lehti rapisee, isä laahustaa edestakaisin vichyä lasissa.

"Maija, älä pelleile nyt", hän pyytää.

"Se on edessä joka tapauksessa", toteaa äiti.

Croissanteista pitävä olkahaamuni on vaiti. Se katselee minua surullisena. Verryttelyhousuinen on lähtenyt juoksemaan maratonia.

Tavallisesti tällaisessa tilanteessa minä nousen pöydästä täynnä vapisevaa vihaa ja raukkamaisuutta, otan purkan ja menen postaamaan pahasta olosta. Nyt jokin kuitenkin naksahtaa, niin kuin katkaisija.

"Haista vittu", sanon niin hiljaa, että verryttelyhousuinen varmasti kuulee, ja kumoan kurkkuuni kaiken leivästä nutriin ja toisinpäin.

Äidiltä saan paljon kiitosta. Isä kulkee ohi ja kokeilee nutritölkkiä, toteaa sen tyhjäksi ja taputtaa minua käsivarteen.

"Hyvä tyttö."


Olenko, en tiedä. Mutta pelkään minä yhä. Pelkään sitä hetkeä, jona oranssihousuinen paskiainen palaa aamulenkiltään ja saa kuulla, mitä olen tehnyt. Kunpa voisinkin vain vihata sitä. Ja voisinkin, jollei kaikessa, mitä se sanoo, piilisi totuuden siemen.

Möntin viimeinen virsi

Minä syrjäydyn.

Niin se on. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä putoan väliin, kylmään kuiluun, sorrun alkoholiin ja cheddarjuustonmakuisiin perunalastuihin. Alan haista pahalle ja puhua lyhyesti ja tukahtuneesti.
"Mo. Iha sama. Vittu."
Minusta tulee yhteiskunnan elätti. Tuolin laitojen yli hyllyvä, mursunmuotoinen ja masentunut.

En minä väitä, että kaikki syrjäytyneet ovat sellaisia. Älkää käsittäkö väärin. En minä ole kimeä-ääninen, superhygieeninen, akateemisesti koulutettu vihertintti, joka katsoo yhteiskunnan kelkasta pudonneita nenänvarttaan pitkin. Minä vain pelkään. Itse asiassa olen varma, että jos minä syrjäydyn, minusta tulee juuri sellainen. Stella Stereotypia.

Nyt te kysytte, miksi minä syrjäydyn. Ja minä vastaan, itku kurkussa (sinne se jää, en ole itkenyt sitten sairastumiseni, mikä on todella surullista), että siihen on monta syytä.

Minulla ei ole lukupäätä lukioon. En osaa lukea kokeisiin. Pänttään hiki hatussa aluetta läpi ja opettelen merkityksettömiä ritirampsuja. Hauki on kala, on se, kala, pyrstö, evä, eväät, syöminen, olenkohan syönyt tänään liikaa, varmasti olen, hyi minua, minä, minuus, miinus, matematiikka, paraabelit, en osaa piirtää niitä, piirtäminen, kuviksen työ on taas myöhässä, myöhässä, kuukautiset on myöhässä, luuntiheysmittaus, osteoporoosi, anoreksia, paraneminen, pitäisikö syödä lisää, olen syönyt jo liikaa, enkä ole, olempas, pitäisi liikkua, mutta en uskalla, menenpäs tekemään tästä kaikesta postauksen.

Siinä esimerkki ajatusketjustani. Loppuvaiheessa sitä olen jo niin sekaisin, että varmasti väitän hauen olevan lintu. Jos edes muistan koko haukea. Minä. En. Osaa. Keskittyä.

Tänään oli saksan verbikoe. Saan siitä varmasti viitosen. Varmasti. Tyhjiä kohtia jäi enemmän kuin täysiä täyttyi, ja täysistäkin kaksi kolmasosaa seisoo yhä päällään ulkona vesisateessa. Pimeässä. Voi, minä vihaan tätä pimeää.

Sitten oli liikuntaa. Minä heiluin sählymailan kanssa ja osuin sillä itseäni sääreen ja toisia varpaisiin, mutten oikein vahingossakaan palloon. Jos onnistuin iskemään mailani palloon, "syötin" sen heti vastustajalle, viereiselle pelikentälle tai katsomoon, myös silloin, kun suorassa linjassa laidalla odotti oman puolen pelaaja, joka huusi nimeäni.

Sitten venyteltiin ja tajusin, että olin jotenkin onnistunut jäykistymään kauttaaltani näkkileiväksi. Vielä viime tiistaina spagaatti onnistui toisella puolella jotenkuten, nyt sisäreiteni vihloivat kuin vittuillakseen jo pienenpienestä eteentaivutuksesta. Siinä sitä oltiin.
Lopuksi rentouduimme vielä cd:n avulla. Viisitoista minuuttia matalan miesäänen sitkeän levollista monologia. Yritin ajatella mahdollisimman yksimielisesti, kun "annoimme pienten miellyttävien tuntemusten levitä koko kehoomme ja hieroa meitä." Se kuulosti ihan maksulliselta seksipuhelimelta.

Sitten tapahtui se, joka räjäytti päivän potin. Uskonnon rästikoe, johon olin huolella lukenut viikkokausia. Uskonnon rästikoe, johon olin innokkaasti tullut suorittamaan jopa TET-jakson aikana. (Silloin minut häädettiin. Se oli väärinkäsitys.)

Minä astelin koesaliin itsevarmana, tyynenä. Minä olin lukenut.

Sitten avasin koepaperin. Kuka VITTU rakennutti Jerusalemin temppelin? Tiedän, että Jeremia ennusti sen tuhosta, siinä kaikki. Puhumattakaan Raamatun kokoamiseen käytetystä ajasta. Oliko Saarnaajien kirja Raamatun virsi-, ja rukouskirja? Vastasin, että ei.

Ja se oli vasta ensimmäinen tehtävä. Sama jatkui kolmisivuisen kokeen halki. Minä en tiennyt mitään. Mistään. Kokonaisia vastauskenttiä jäi armottoman tyhjiksi, loput täyttyivät hävettävällä mutinalla, kiertelyllä ja selittelyllä.
Pohdi vähintään kolmesta eri näkökulmasta, miten Raamattu vaikuttaa ihmisten elämään vielä 2010-luvulla. Minä pohdin. Paperiin sain aikaiseksi sanat hyvä ja paha.

Aika loppui kesken. Kaikki loppui kesken. Minä itkin sisäisesti, mieleni teki huutaa ja potkia. Repiä kurkkuni auki lyijykynällä ja kohota ilmaan haamuna, kirjoittaa liitutauluun vapisevin kirjaimin; HELP ME.

(Kansainvälisesti, katsokaas, siltä varalta, että kuuluisat elokuvatuottajat sattuisivat paikalle ja näkisivät ilmestyksessäni "sitä jotakin.")

Kokeen jälkeen minua alkoi jostain syystä naurattaa. Olin niin surullinen. Pettynyt. Hällä väliä nosti päätään sisälläni. Hällä väliä ja hellurei.



Oli miten oli. Minä syrjäydyn. Minussa ei ole tarpeeksi käytännön taitoa amikseen ja lukio-opinnoista on turha haaveilla.

Tiedän, että monet saavat kokeista heikkoja numeroita. Mutta he ovatkin supertähtiä jollakin toisella elämänalalla. He muodostelmaluistelevat, soittavat kitaraa kuin virtuoosit, väittelevät taloustiedossa tai vetävät sata leukaa liikkatunnilla. Heillä on intohimoja, elämää ja ystäviä. Ei heillä hätää ole.

Minulla on. Antakaa, kun minä kieriskelen tässä, se helpottaa oloani. Minä syrjäydyn. Minusta tulee Möntti.

Uskalluksenpuute

Minä tykkään jäisistä pikkuporkkanoista. Niiden kylmänkoppavassa olemuksessa maistuu ensin vain tunteeton jää, mutta kun puraisee kunnolla ja viis välittää vihlomisesta, porkkanan ominaismaku ryömii kielelle kuin ujo toteamus. Tässä minä olen. Pikkuporkkana.

No niin no. Minä mietin tässä kaikenlaista. Mietin tulevaa viikkoa ja sen tuskanhikisenkatkuisia suorituksia. KOLME isoa koetta. Ja vikisevät, vipeltävät pikkukokeet vielä siihen päälle. Minä mietin syksyn tuntua sieraimissa ja kylmää viimaa kauluksen sisässä, minä mietin käsivarsikarvojani, jotka nousevat puolustamaan ihoani purevalta tuulelta ja televisiota, jonka isä juuri avasi.

Minusta osteoporoosi on hauska sana. Sanana, siis. Luuntiheysmittauslähete ei ole yhtä hauska, se on kova ja epäystävällinen kuin halpavalmisteinen muovituoli. Lastenlääkärin kulmakarvat menivät keskeltä kurttuun, kun hän sanoi sen. Minä menin kurttuun kokonaisuudessani. Häpeästä.

Tänään minä olen lukenut yhteiskuntaoppia. Huokaillut itsekseni. Jauhanut purkkaa.

Kaipaan taas merkityksellisyyttä. Etsin elämäni tarkoitusta joka paikasta. Osaston sohvan taakse se ei ole unohtunut, sen tiedän tarkistamattakin. Osastolle en enää palaa.

Elämää minä etsin. Ja elämä minulla onkin. Se on vain niin kovin repaleinen, vähän vaikeasti hallittavissa. Välillä tuntuu kuin sen säikeet kiertyisivät kaulani ympärille ja estäisivät minua hengittämästä. Välillä taas kuin koko hupsuus olisikin vain seitinohutta lasia, jonka särjen vahingossa minä hetkenä hyvänsä. Välillä elämä elää minua eikä toisinpäin. Se kiipeää ylitseni ja potkii mennessään. Tarraan sen häntään, ja se murisee minulle.

Voi pahkeinen. Minä haluan parantua. Kokonaan. Mutta pelkään kauheasti.

Lastenlääkäri sanoi, että olen kovin kapea ja lihasmassaa on vähän. Hormonitoiminnan ja ylimääräisen rasvan puutteessa ei treenaaminenkaan juuri auttaisi. Siksi kai olen niin väsynyt. Kaipaan lihaksia ja jaksamista, henkisistä muskeleista puhumattakaan. Tahdon keskittymiskykylihaksia ja stressinsietolihaksia ja ihan puhdasta habaa.

Toisaalta tahdon olla pieni ja heiveröinen. Tai en tahdo, minusta sellainen on säälittävää. Mutta pelkään kauheasti saavuttaa normaalipainon ja fyysisen terveyden, koska silloin minun pitää. Minun pitää pystyä ja jaksaa olla sosiaalinen, liikunnallinen, motivoitunut opiskelemaan, iloinen ja filmaattinen. Jos kykenen olemaan jotakin jo nyt, se on vain plussaa. Jos kykenen olemaan kaikkea mainittua normaalitilassa, se on itseisarvo. AARGH, en osaa selittää. Mutta ollakseni edes jollakin tapaa ihmeellinen ollessani terve, minun täytyy pystyä multimegalomaanisiin suorituksiin. Kun taas sairaana minulla on syy epäonnistua.

Entä, jos en jaksakaan käydä koulua? Tässäkin "tilassa" se on toki tuomittavaa heikkoutta, mutta edes jollakin tapaa ymmärrettävää.

Minä pelkään elämää. Ja rakastan samalla kertaa. Nyt pitäisi enää vain uskaltaa.

Ja elämä on.

No niin.

Nyt on kuunneltu vittua ja perseen nussimista, ihrakasoja ja muuta mukavaa semmoiset kolme tuntia. Luojan kiitos se sammui.

Äiti kestää, koska se on vahva. Mä kestän, koska äiti kestää. Ja ikkunan takana ledvalolenkkeilijät pörräävät kuin hiljaiset tulikärpäset.

Kaikkein karuimmassakin on aina jotain kaunista.

Itse asiassa mulla on ihan toiveikas olo. En tiedä, mistä se tulee. Varmaan joku elimistön puolustusreaktio. Erittää onnellisuushormonia kaiken keskelle.

Mä en tiedä huomisesta.

Mutta se on mun isä. Ja mä rakastan sitä. Vaikka se on vitun itsekäs ja loppuunpalanut kuin lumeen tallattu sätkä. Sitä on potkittu liikaa. Pienestä pitäen. Joten nyt se potkii muita.

Mä en ota sen sanoja itseeni. "Haistakaa vittu", se sanoi ja meni nukkumaan, lopultakin. Mutta vielä ennen nukahtamistaan se pyysi multa anteeksi. Ja mä annoin.

Joku voi pitää rajuna sitä, että mä kerron tästä blogissa. Mutta ei isä ihan oikeasti välitä. Sitä paitsi kaikki, jotka tätä lukee, joko tietää jo tai ei edes tunne koko ihmistä. Mua tää helpottaa. Ehkä se on kieroutunutta, varmasti on.

Kumpa mulla olisi joku kaunis kuva tähän ladattavaksi. Kamera vaan on lojunut hyllyssä jo kuukauden päivät.

Ulkona on niin pimeää.