Ilmeetön etsii ystävää

Mikä minusta tekee minut?

Palapelin palasia, sirpaleita, murusia. Piparkakkutalon rippeet.

Melkein tahtoisin ajatella vain anatomiaa. Käydään juuri nyt biologiassa ihmistä läpi, poikkileikataan pää ja keuhkot, halotaan hiukset ja verisuonet. Se on siistiä. Yrittää ymmärtää ihmiskehoa, tätä mieletöntä systeemiä, kun kaikki vaan toimii. Yhdessä, erikseen, järkevästi ja ajallaan. Siis jos on terve.

Välillä sitä toivoo, että voisi olla vaikka koira. Tai kirahvi. Olis kaikki se mieletön, mikä kehossa toteuttaa itseään, jyskyttää elämää, vailla sitä kaiken ajattelemisen vaivaa ja vaikerrusta. Jos olis vaikka kolibri. Sydän löis parhaimmillaan tuhat kertaa minuutissa ja sitä tuntis vaan ihan kaiken oleellisen; siipisulkia viistävän ilman ja aamupäivän sitruunankeltaisen valon, hapen ja hormonit veressä, vaistot ja refleksit.

Vois jättää ajattelemisen vähemmälle.

Mun päässä on liikaa tyhjää tilaa, ajatukset hölskyy ja törmäilee aivokuoreen kuin kärpäset ikkunaan - uudestaan ja uudestaan. Tahdon vipinää. Säpinää, suhinaa, kuhinaa. Elämää.

Mä ja niin moni muu, varmaan kaikki ainakin joskus, etsii sitä. Elämää. Sh-blogeissa parannutaan katse kohti aurinkoa, listataan instagramkuvia siitä, mitä se oikea elämä tuo tullessaan. Haaveillaan. Uskotaan.

Mä uskon yhä, vaikka mun elämä onkin just nyt aika... väritöntä. Mulla on tekemistä, kovasti asioita, joita tahdon ja joista en suostuisi luopumaan. Mulla on unelmia.

Mutta arki on tyhjää. Enkä nyt tarkoita, etten nauttisi teatteriharrastuksestani - rakastan sitä. Samoin koiran ulkoilutusta, ruokaa, naistenlehtiä, oppimista, vihanneksia ja kirjoittamista. Niistä elämäni koostuu. Silti on tyhjää tilaa. Se ei ole sellaista levollista tyhjää, joka elämään kuuluu, että kaikki mahtuvat olemaan sopuisasti. Se on aukko.

Enkä nyt tarkoita, että kaipaisin arkeeni limusiineja, ilotulituksia ja riikinkukkoja. Ulkomaanmatkoja, lisää harrastuksia, rahaa, krääsää, krumeluuria. En todellakaan. Tiedän kyllä, että arkea kutsutaan arjeksi, koska se koostuu työstä, puurtamisesta ja harmaista, itseään toistavista päivistä, ja että siksi kaikki odottavat viikonloppua.

Tarkoitan, että kaipaan värejä. Tunteita. Tunne-elämäni on kuin löysä lakana, jota huljutellaan edestakaisin. Kaipaan sitä pientä innostunutta väpätystä vatsanpohjaan, kun joku idea alkaa kasvaa ja elää omaa elämäänsä. Kaipaan naurun kuplivia kukkaniittyjä pallean ympärille. Tahdon suuttua, vapista raivosta ja huutaa kuin hullu. Tahdon nauraa niin, etten saa henkeä ja itkeä. Itkeä pois kaikki rintaan homehtuneet möykyt.

Minä näen asioissa huvittavat puolet ja hymähtelen niille. Oikeasti, hymähtely on ehkä masentavinta ikinä. Hmheh. Öh. Joo, ihan kiva.

Teatterissa joku sanoo jotain hauskaa ja kaikki nauraa. Minä tuijotan eteeni kuin haamu. Tunnelakanani alla kuin kipsissä. Muumio.

"Maija näyttää säikähtäneeltä", yksi ryhmästä kommentoi viime viikolla.

Olen aika kalpea. Koulun vessassa tuijotan itseäni silmiin peilistä ja yritän pusertaa tunteet ulos, mutta löydän itseni vain pohtimasta, otanko seuraavalla aterialla maitoa vai piimää.

Olenko minä lopultakin kasvamassa aikuiseksi? Sitäkö tämä on? Mikä on aikuisten tunnekuolleisuusprosentti? Katson nyyhkyleffoista nyyhkyimmät, ei auta. Katson Putouksen ekaa kautta, ei auta.

Ei, nyt minä tiedän. Minä olen vain niin loputtoman, lohduttoman yksin.

Ja äiti, en tarkoita nyt sinua. Olet parhain, kannustavin, ihanin ja viisain äiti, joka minulla on koskaan ollut. Olet korvaamaton.  Enkä sinua, isä. Olet kanteleensoittaja, kaikesta huolimatta. Olet tähti.

Tarkoitan ystävyyttä. Minulla on sitäkin, mutta he asuvat kaukana, toinen jalka toisessa elämässä. Heillä on omat arkikiireensä.

Kumpa voisin soittaa ystäväpalveluun. "Yksi ihana, kiitos. Yksi raivostuttava, mutta rakas. Yksi, jolle voin kertoa ihan mitä tahansa, ilman, että se säikähtää ja menee pois. Yksi, jonka kanssa uskaltaisin mennä vaikka lintsin rakettiin, niin kuin joskus lupasin. Yksi, johon voisin luottaa. Yksi, joka saisi minut nauramaan ja nauraisi kanssani, aidosti. Ja kaikki samaan pakettiin, kiitos."

Koska se elämä, josta osaston uumenissa niin kovasti haaveilin, ne kokemukset, joista pelkäsin jääväni paitsi, se kaikki, mikä odottaa vain aikaansa, viritettynä kuin vieteriauto;

Se kaikki tarvitsee vain jonkun, jonka kanssa sen voi tehdä.

Tykkätsä, jos mä tägään sut tähän ja follaan sua vähän?

Isän kahvimuki on jättänyt tietokonepöytään puolikkaan kuutamon muotoisen renkaan. Siihen on hyvä asettaa oma teemukinsa, muumien poliisimestari itse.

Ulkona puuterinkeveän lumen kasautuessa teiden poskiin, otsiin ja ohimoihin, talven kylmän liimautuessa ikkunoihin, minä olen ajatellut maailmaamme. Ensin koko pyöreää, sinistä palloa, sitten Eurooppaa, sitten Suomea. Hiljalleen Helsinkiä ja sitä pientä soikeaa osaa siitä, jonka uumenissa itse asustan. Sitten punavalkeaa taloa, kolmatta kerrosta, nurkkaovea ja eteistä, jonka kynnyksen yhteyteen on unohtunut joulukuusenneulasia ja naulasta tipahtanut kenkälusikka. Sitten vihreää tuolia tietokoneen edessä, ja tietokonetta, hiljaa hurisevaa keskusyksikköä ja näyttöä. Tyhjää, virtuaalista paperiarkkia.

Olen sukeltanut sisään tietokoneeseen, ihan vain uteliaisuudesta. Ja hups, olen taas maailman katolla.

Voin nähdä kaiken. Kaiken, vain istumalla vihreällä tuolillani ja tökkimällä hiiriparkaa näytöllä edestakaisin. Voin nähdä ihmisten kasvot ja lukea heidän ajatuksensa, voin päästä sisään heidän koteihinsa ja ihmissuhteisiinsa, mukaan makuuhuoneeseen, vessaan, suihkuunkin. Voin jakaa itseni satojen ja taas tuhansien kesken, tykätä tuosta ja tökätä tätä. Hallitsen elämää. Paitsi omaani, niin myös muiden. Olen aivan voittamaton.

Tai niinhän sitä luulisi. Internet on jännä juttu. Älypuhelimet ovat vielä jännempiä. Oikeastaan ne ovat jo aika karmivia.

Internetin ihmeellinen maailma avaa silmiemme eteen kuvitellun todellisuuden. On Facebook, Twitter, Instagram, Tumblr, Blogger, Kik, mitä näitä nyt on. Kaikki on käden, anteeksi, hipaisun ulottuvilla. Pääset Putouksen kulisseista Pakistanin taistelutantereelle murto-osasekunnissa. Voit kauhistella Miley Cyruksen gaalapukeutumista ja jakaa seinälläsi höpsön videoklipin kahdesta alaskalaisesta kissanpennusta sitten seuraavassa sekunnissa. Välissä arvostelet Hot Or Not:issa pari pärstänsä sinne ladannutta tyttöpoloista ja pelaat yhden tason CandyCrushia läpi. Oho, nyt sait Kikissä viestin, misoot? himas. Lataat instaan ylhäältäpäin napatun kuvan itsestäsi jumpsuitissa. #home #chilling #bored. Rinnakkaisluokan Jakke kommentoi; Heruuu... xxD. Unfollaat sen kostoksi.

Olet valtias tai valtiatar. Ollaan sukupuolineutraaleja, sanotaan vaan; oot paras. Pienellä.

Mä olen nyt TOSI täti. Ehkä tästä kuultaa läpi oma epävarmuus, ulkopuolelle jäämisen tunne. Kun mä en tajuu. Mua ei jaksa kiinnostaa älypuhelinkulttuuri. Saan tästä luultavasti paskaa niskaani, mutta kun se vaikuttaa niin älyvapaalta. Tietysti yhteenkuuluvuuden tunne on hieno juttu. Se, että voit yhdellä hipaisulla osoittaa kaikille 3655:lle facebook-kaverillesi, mitä mieltä olet. Mutta mä pelkään, että kaikki ne nuoret, jotka tuolla ulkona kulkee takki auki pakkasessa Iphone kädessä, ne jää ensinnäkin auton alle. Jos ei katso sivuillensa. Toiseksi, ne unohtaa elää.

Puhelin koukuttaa. Se on ihan tosi juttu. Se, että sä jäät kiikkiin, koukkuun roikkumaan. On huumaavaa olla koko ajan NIIN inessä. Sä oot siellä, sä oot täällä, sä oot tulossa, menossa, kokemassa, jakamassa, tietämässä, toteamassa, ihan koko ajan. Vai ootko?

Entä se vanha nainen, jonka eteen sä just päästit oven putoamaan? Se koira, joka just ehti vetää tassunsa jalkasi alta S-marketin edessä? Se auringonlasku, jonka sä näät kuin heijastuksena kännykän näytöstä, joku on jo kuvannu sen facebookiin. Se ohikiitävä, harmaansininen hetki juuri ennen laskeutuvaa pimeää. Sydämenlyönnit, pakkasen purema nenässä, ensimmäinen leskenlehti keväällä, kesähiekka varpaiden välissä. Ensisuudelma laiturilla. Mitä sä silloin teet, kaivat älyn taskustas ja nappaat kuvan? #first kiss #summer #love. Itsetuntosi ja 595 muuta tykkäävät tästä. Entä kuvaamasi ruoka-annoksen maku? Maistatko sä sen? Tykkäätkö sä siitä? Entä se kumoon kellahtanut rapajuoppo aseman edessä, se jonka ohi sä kävelet. Tökkäsitkö sä sitä? Olis ehkä kannattanu.

Tai se joku, joka katsoi kiinteästi sun selkään koulun ruokajonossa, rukoili, että huomaisit senkin. Se tietää, että sä oot cool. Sekin haluaisi olla. Se haluaisi tutustua suhun.

Mut kun et sä ehi. Sulle tuli just Kik-viesti. Misoot? Tulos. Menos. Ihan vittu just täs.

Mut ootko?

Hernekeittoa ja syviä huokauksia

 Haluaisin julkaista jonkinlaisen teemapostauksen. Kerrankin jotakin, missä olisi joku idea.

Joka kerta sorrun vain tähän tavanomaiseen mutinaan. Te tunnette minut jo; koostun lähinnä purkasta ja vihreän tuolin kuluttamista pakaroistani. Usein myös teestä. Nykyään yhä useammin äidin esille jättämistä rusinoista ja hellalle unohtuneesta ruuasta. Minä paisun kuin taikina, kohta alan tuoksua kardemummalta. Enkä pysty enää pysäyttämään tätä.

Mutta se siitä. Minä en välitä. Jos olen pullamössöä, niin pirun arvokasta ja ainutlaatuista mössöä ainakin. Niin olen päättänyt.

Minun käsivarteni ovat mössöä, aivonikin hapertuvat reunoiltaan. Kohta en viitsi vääntäytyä enää edes taiteellisuuden tähden. Herranjumala, miten paljon puolikylmää kasvishernekeittoa ja rusinoita ihminen voi ahtaa sisäänsä. Kaiken muun lisäksi siis. Kun eivät ne edes ole mikään kulinaarinen yhdistelmä. Minä olen paha, paha, painava ja kamalan pahantuulinen.

Ei. Ei pidä paikkaansa. Näin on hyvä. Minä olen. Mennään eteenpäin.

Eilen järjestelin asioita tarmokkaasti. Olen onnistunut ilmoittautumaan tsiljoonalle ja perumaan miljoona päällekkäistä teatterikurssia ja -ryhmää. Olen ollut pienehkössä teatterimaniassa. Luovuuspaniikissa. Tahdon kaiken ja pelkään jääväni paitsi. Nyt kaikki on kuitenkin siltäkin osin taas hyvin. Minulla on asiallinen määrä produktioita ja asiat ovat järjestyksessä päässäni. Läksytkin on tehty. Ja hernekeittokattila nuoltu puhtaaksi. Voi ei. Unohda se jo. Oliko pakko vetää herneet nenään yhdestä hernekeitosta?

Minun blogini taso laskee, sivunkatselut katsovat toisiinsa ja minuun, kokevat myötähäpeää ja hiipivät tiehensä, kommentit loistavat jossakin muualla. Toisten blogeissa. Mä en ole tarpeeksi lifestyle.

No onneksi päässä edes sataa lunta, kun ulkona sää vaan pyllyilee. Jotenkin tosi möhnä olo. Vaikka toisaalta ajatukset vilisee, tarinanpätkät ja henkilökuvat tuskin mahtuu toistensa lomaan takaraivoon ihmettelemään. Mun aivojen päällikerrokseen, siihen möhnään, pitäisi kairata reikä, jotta voisin sitten istuksia pilkkimässä alemmista kerroksista inspiraatiota ja iloa elämään. Sitä nimittäin on. Tunnen sen.

Onko lukijat, teillä ideoita? Tahdon ideoita postauksiini, tahdon taas kirjoittaa pää ja häntä messissä.
Onko teillä toiveita? Mitä, eikö enempää viittauksia purkkaan ja pakaroihin? Se käy. Olen muutenkin uuden alussa.

Rakkaudella,

Maija

Ps. Tässä kuvia minusta ja menneestä elämästäni, sekalaisessa järjestyksessä.

 

 

Löpinää, lahjoja ja käsitöitä

 Mitenköhän muuten postauksen voisi aloittaa kun sanomalla hiphei tai hohhoijjaa?

En ole vielä oikein keksinyt.

 

Mitä minulle kuuluu? Hyvää, kiitos. Joulu sujui mukavasti, kuten aiemmista postauksista voikin tulkita. Uusivuosi samaten. Käytiin äidin kavereiden luona Tampereella istumassa iltaa, ihmettelemässä ilotulitteita ja ahtamassa napaamme vielä viimeisiä tirauksia lanttulaatikoista ja rosolleista. Uusi rakkauteni on merilevästä tehty "kaviaari". Se on julmetun hyvää!



Pyynikin näkötornista

Nyt istun vaihteeksi vihreällä tuolilla about kymmenen salmiakkipurkkaa päällekkäin suussa ja kuppi kuumaa teetä käden ulottuvilla. Koulun alku ahdistaa, vaikka suunnitelmana onkin aloittaa kevennetysti. En halua, että stressi koulusta ajaa minut taas samaan säälittävään jamaan, jonnekin osaston seinien sisään omia solisluita silittelemään. Minä en ole se. Se ei ole minä.


Erään ystävän taiteellinen takaraivo

Minulla on kovasti unelmia ja inspiraationikin on taas nostanut päätään. Kirjoitan Kaneliinia kynä sauhuten valmiiksi, se on jo saavuttanut päätöksensä päässäni. J. H Erkon kirjoituskilpailu lähestyy ja olemme äidin kanssa urakoineet Kaneliinia puhtaaksi koneelle sitä varten. Joululomapäivät ovatkin kuluneet rattoisasti lähinnä syödessä, koiraa ulkoiluttaessa, Kaneliinia pähkäillessä ja muita luovan puolen juttuja työstäessä. Olen kirjoittanut teatteriryhmän näytelmää ja kehitellyt muuatta uutta juonta uuteen kirjaan, eräänlaista dystopiaa.

Eilen kävin äidin kanssa alennusmyynneissä. Löysin Vero Modasta aivan hullun ihania rytkyjä mielettömän halvalla. Toissapäivänä tapasin rakasta lapsuudenystävää, jonka olen tuntenut suunnilleen 13 vuotta. Ikävystytin häntä Kaneliinin juonen seikkaperäisellä selostuksella. Sitten improvisoimme yhdessä äidille olohuoneessa. Kaverini oli "liikavarpaisiin erikoistunut" psykiatri, minä hömpsähtänyt vanha leskirouva, joka koki tuolin hengittävän. Minä sitten rakastan näyttelemistä, näen siitä uniakin jatkuvasti. Melkein pelkään, että olen liiaksi erikoistunut vain teatterin tekemiseen, pelaan yhden kortin varaan. Entä jos en olekaan tarpeeksi hyvä? Jos pohja putoaa pois ja jään vaille intohimoani. Tietysti minulla silloinkin on yhä käsityöt ja kirjoittaminen, ehkä musiikkikin, vaikka isä sanookin, että sävellykseni ovat alkaneet toistaa itseään. (Eivätkä ne mitään sävellyksiä ole, biisejä ennemminkin. Laulan ja haen soinnut pianosta, älkää kuvitelkokaan enempää.)

Nyt tästä tuli tosi tylsä postaus. Mieleni ei taivu tavanomaiseen syvälliseen pohdintaan, se jää mureneviksi kököiksi johonkin aivojen reunamille kuin itsetehty piparitaikina. Mutta minä kirjoitankin blogia enimmäkseen itselleni. Tämä on virtuaalipäiväkirja. Tallennan itseäni, jotta voin sitten jälkikäteen palata taaksepäin ja häpeillä sanomisiani.

Nyt esittelen vielä pari joululahjaa ja muutamia käsitöitä.



Venlalta sain Ikeapöllön <3



Elisalta pöllökaulakorun :)

Vincentin tein itse sairaalassa.

Samoin tämän etanatyynyn.

Norsuun meni aikaa.

Tein isästä taulun hänelle isänpäivälahjaksi.

Tämän tein isoveljen mummulle.

Eskimopökäle valmistui Tampereella.