Oi sää

Oi sää, oi sää, mun pääni miltei räjähtää,
nyt ärsyttää, tää sää,
kun jää jäädäkseen ei jää.

Oi sää, oi sää, sä tuulen loit ja puhurin,
mut kylmää viimaa odotin,
en loskaa, roskaa paljastuvaa,
koirankakkaa, mustaa, rumaa.

Pajunkissat puissa jo,
vaik' tuskin paistaa aurinko,
on lämpö laimeaa, ei syvää,
onko tässä mitään hyvää?

Minne hukkasit pakkasen,
kylmän, talven, aitouden,
lumihuiput, nietokset,
pehmoisimmat kinokset?

On lumi enää muisto vain,
kokkare reunassa ikkunain,
auton moottori tee ei tenää,
tai pakkaskeiju pure nenää.

Silti kaihoin muistelen,
kun unissani luistelen,
kaipaan pulkkamäkeen laskemaan,
en jaksa vuotta odottaa.

Siis valitan, olen ihminen,
vain pieni, keskinkertainen,
ja toiveen ylös pilvihin,
näin lähetän mä kiireimmin,
jos talven aika mennyt on,
niin tahdon ainakin auringon.

Ja jumalat sään,
tahdon säilyttää tän pään,
älkää antako sen räjähtää,
vain koska ilmat ärsyttää.
Minä lupaan kierrättää,
ja luonnon puolesta mäkättää,
kunhan ette vastineeksi,
tuota viileää kesää!

Uuh siis aah - Really?

Haluta, antaa, saada, panna, tulla, nauttia.

Anteeksi, puhun rivoja.

 Ihmiset ajattelevat nykypäivänä hyvin yksimielisen kaksimielisesti.Tavalliset verbitkin ovat jo menettäneet alkuperäisen merkityksensä. Haluan jäätelöä. - MITÄ? Oletsä joku jäätelöseksuaali?

Seksuaalisuus. Seksi. Jos piirretään kuva median välittämästä ihmisen tärkeysjärjestyksestä, sellainen piirakkamalli (hihi, piirakka...), niin urheilun ja seksin jälkeen tilaa jää aika vähän. No ehkä tehokkaalle työelämälle. Pikku siivu perheelle, kulttuurille ehkä. Urheilun ylivaltaa käsittelin jo viimeksi. Nyt otetaan mankeliin tämä... öhöm tämä... seksi.

Kuinka moni öhömttelee vielä seksistä puhuttaessa? Myönnän, ettei tuo maaginen sana kohota omillekaan poskilleni punan häivääkään.


Pääsääntöisesti tämä on hyvä asia. En kaipaa takaisin siihen aikaan, jona kuukautiset tekivät naisesta paholaisen valtaaman, tyhmän, likaisen, pelottavan ja vaarallisen, jona lapsen saatuaan täytyi mennä ripittäytymään, koska seksin harrastaminen oli syntiä. En kaipaa takaisin siihenkään aikaan, jona tanssiminenkin oli liian seksuaalista ja elokuvissa vihjaukset niin seitinohuita, etteivät katsojat vain olisi järkyttyneet.

Jonnekin minä kuitenkin kaipaan. Tämä maailma on nimittäin, tässäkin suhteessa, tullut hulluksi.

Kun elokuvissa esitetään neljän tunnin mittaista performanssia nymfomaanista aitoine seksikohtauksineen, ja puhutaan taide-elokuvasta. Kun elokuvissa ylipäätään tulee neljä (jos kaikki osat lasketaan, niin kuusi) lajityypiltään pornoa lähentelevää elokuvaa alle kolmen kuukauden sisällä. Kun jokaisessa naistenlehdessä sitä käsitellään vähintään jutun verran. Kun aloitussivulle ponnahtaa iso kuva kahdesta alusvaatemallista toistensa kimpussa, teksti: "Miehen haluttomuus - katso syyt!" "Seksikkäimmät alusvaatteet ystävänpäivään!"

Kun koko maailma tuntuu toitottavan: Ilman seksiä et voi olla onnellinen!

Seksi on luonnollinen osa elämää. Nimenomaan osa. Ei koko elämä. Minusta on hyvä, että kouluissa siitä puhutaan avoimesti. Että opettajat kertaavat murrosiän muutoksia jo alaluokilla, että kondomeja jaetaan ja punastuttavistakin asioista puhutaan. Minusta luokassa asioita on hyvä käsitellä ikään kuin tieteellisestä näkökulmasta, mahdollisimman kliinisesti, mieluiten kaaviokuvin. Tyyliin; tämä on siittiö ja tässä on munasolu. Asioista saa puhua niiden oikeilla nimillä, kukkiin ja mehiläisiin ei tarvitse palata. Silti minusta suuseksiä tarkoin esittelevä piirretty oli jo liikaa kasilla. Olkoonkin piirretty, niin silkkaa pornoa se oli.

On hyvä, että nuorille on olemassa tukipuhelimia ja nettisaitteja, joissa luotettavat aikuiset vastaavat kysymyksiin. On hyvä, että vanhemmat ovat jo sen verran rennompia, ettei vastauksia heitetä tyyliin: "Orgasmi? Eheh... se on sellainen harvinainen kukka." Tai vielä pahempi; "Aikuisten juttuja, älä kysele."

Minä kuitenkin pelkään, että seksistä on tulossa jo LIIAN luontevaa. Tarkoitan, ettei kahden ihmisen intiimi kanssakäyminen saisi olla sama asia kuin maidon ostaminen kaupasta. Emmehän me käy kakallakaan kenen tahansa kanssa, harvoin kenenkään. Pelkään, että lopulta mennään siihen, että vanhemmat ovat petipuuhissa samalla, kun teini-ikäinen jälkikasvu dataa vieressä tietokoneella. Jossain, en muista missä, oli jo ehdotettukin, että lapset voisivat tarjoilla virvokkeita vanhempien rakastellessa. Hei c'moon nyt hei.

Seksi on niin peruskauraa, että tarvitaan Nymphomaniacin kaltaista taidepornoa tai 50 shades of gray - tyyppistä kirjallisuutta, että saadaan ihmiset edes vähän innostumaan. Ennen vanhaan kiihotukseksi riitti vilaus naisen nilkkaa tai miehen huumaava partavesi.

Minä kaipaan viattomuutta.

Kaipaan myös lupaa olla oma itsensä, epätäydellinen. Haluaisin, että kouluissa opetettaisiin nykyistäkin vahvemmin, ettei porno tai weheartitin kuvat ole todellisuutta. Että olet OK, olet ihana ja haluttava ilmankin sixpackia tai metrin mittaista penistä. Ilman silikonirintoja, ilman reisivakoa, hitto vie. Maailmassa on tarpeeksi paineita muutenkin. Pannaan tämä systeemi uusiksi.

Muistoja...

Heipähei ja hyvää ystävänpäivää! Mun ajatukset pörrää tällä hetkellä sellaisilla kierroksilla, että on viisainta yrittää saada ne rauhoittumaan. Toisin sanoen purkaa ne näppäimistölle sellaisella vimmalla, että vasen etusormi tulee kipeäksi. - Kyllä, kirjoitan yhdellä sormella. :D (Ja silti nopeammin kuin äiti, joka kirjoittaa kymmenellä... oon pro.)

Tänään muistetaan ystäviä ja rakkaita. Niitä, joita tekee mieli halata tai pussata vain, koska ne ovat olemassa. Niitä, joita toisinaan tekee mieli motata tai tukistaa vain, koska ne ovat olemassa. Niitä, joilla on maailman tyhmin nauru, maailman höröimmät korvat, maailman pervoin perusolemus tai maailman siistein tyyli.

Tänään muistetaan niitä hetkiä, joina taivas tai housut tai pokka repesivät auttamatta. Alkoi sataa vettä, tuulla, hihityttää, kutittaa ja kompastuttaa. Tänään muistetaan nauruja, itkuja, lauluja, kännejä, hiekkakakkuja ja pohjaan palaneita pipareita. Leffapoppareita ja huulipunaa. Diskopalloja ja tähtitaivaita. Elämyksiä, yllätyksiä, olemista, iloa, surua, suuruudenhulluutta.

Röökin voi dumpata, aitoa ystävää ei. Joku mulkku voi jättää, dödö voi pettää, aito ystävä ei.

Nyt minä muistelen hieman omia kommelluksiani ystävieni kanssa. Ja lasken ystävikseni ihan kaikki, jotka sen tittelin ovat omalla toiminnallaan lunastaneet. Ei vähiten koira. Tai joku päiväkodin aikainen tosirakkaus. Minulla ei ole enää montaa, jotka jakaisivat tämän päivän kanssani. Mutta muistot minulla on. Ja niissä aioin piehtaroida nyt!


Minä muistan valkoiset, pallokuvioiset sukkahousut puussa, ylhäällä, oksien lomassa. Sitten muistan petshop-eläimet nurmikolla, puskassa, uimahallissa, lattialla, parvekkeella, kuistilla, sängyssä, joka paikassa. Muistan lelliäidin, puolikorva Henrikssonin, niinpä-äijän, turvonneet huulet. Muistan kummitusjutut (Liisa, Liisa...), "elokuva-projektin", yökyläilyn, saunaillat, kampaukset, synttärit, itsenäisyyspäivän tanssit, risteilyn. Muistan umpihangen reisiin asti, pulkkamäen, luistimiin jäätyneet varpaat. Muistan parkourin, futiksen, lätkän. Muistan kaulinkaulin-mummon. Muistan lumesta tehdyn Masin ja sen oikean, lyttykuonoisen. Muistan Rusinan ja Mintun ja A-keinun ja tyttökerhon ja showtanssin. Muistan Wilma-Emilian ja Missä äx -pussit. Muistan huitsinnevadan ja terapia-istunnot lelulaatikon takana. Muistan taidekerhon ja yönutan, Ilmarin <3. Muistan lintsin valokarnevaalin ja ala-asteen joulunäytelmän räppäävän pukin tonttuineen. Muistan joululaulukiertueen pimeässä kotikulmilla, muistan Kanien maailmanvalloituksen ja Dramaattisen banaanin. Muistan saunan pienet tähtitaivaslamput, muistan Code Lyokon ja goSupermodelin, kengät, kaulanauhat ja kaiken muunkin, joka päätyi jokeen. Muistan paholaisen ja sarjamurhaajan. Muistan pipareiden koristelutalkoot, virpomisretket, halloweenkestit. Muistan, kuinka leivottiin kakkua ja syötiin kermavaahtoa suoraan kulhosta. Muistan rytmimunan. Muistan mustavalkoiset videopätkät ja glöginjuonnin keittiön pöydän alla. Muistan, kuinka eksyttiin mummista ja mentiin päiväkodissa naimisiin kerta toisensa jälkeen. Muistan, kuinka leikittiin lentoliskoja ja pelattiin tietokoneella Bioniclepeliä ja keskusteltiin avaruudesta. Muistan, kuinka kiisteltiin Jeesuksesta ja annoin sulle keinussa vauhtia. Muistan, kuinka juteltiin kalliolla nenien koosta, lauttailtiin kolmistaan "styroksilautalla" ja paistettiin HK:n sinistä takkatulella. Muistan, kuinka rakennettiin barbitaloja kaikesta, mitä kotoa löytyi, leikittiin poneilla ja leivottiin surrealistinen piparkakkumaja. Muistan, kuinka käytiin kattomassa kaikki Potterit ja ostettiin karkkia Makuunista. Muistan, kuinka eksyttiin tahallaan metsään. Muistan, kun käytiin mailapelikerhossa ja kuorossa ja laulettiin Singstaria. Muistan, kun pidettiin kimalaiselle hautajaiset ja pakotettiin kiireinen ventovieras rouva mukaan siunaustilaisuuteen. Muistan, kun oltiin rakastuneita leijonia ja leikittiin, että suudeltiin. Muistan, enkä unohda.

Kumpa tekin muistaisitte. Vaikka minulle riittääkin, että itse muistan. Kaikki on täällä. Ja vielä on paljon kokematta. Aika näyttää, mihin elämä minut vie. Kuitenkin; I will always love you. <3

Liikuntamania ja sen kääntöpuoli

Hei vaan.

Tästä ei tule kuulumispostaus, koska yritän kirjoittaa asiaa. Minulla on asiaa. Eikä minulle mitään erityistä edes kuulu. Hyvin kuuluu! Isä tarvitsee pian kuulolaitteen, minä onneksi en.

Onneksiko? Onko todella tarpeen kuulla kaikki? Olisiko sitä onnellisempi tietämättömämpänä? Laput silmillä, kukka tukassa, paljain varpain. Tuulen suhina sieraimissa, harmonia helmoissa.

Niin. Kuulolaitteesta tulisi varmaan taas ylimääräinen menoerä nyt, kun rahaa kuluu jo muutenkin tarpeeksi. Sitä minä varmaankin tarkoitin. Vaikka en minä rahasta tullut puhumaan. Enkä kuulolaitteista. Yritän vain päästä vauhtiin.

Tämä on vaikeaa.

Tämä on vaikeaa siksi, että tahdon taas miellyttää kaikkia. En tahdo tulla lytätyksi, en edes anonyymikommenteissa. En tahdo pyllistää kenellekään. Se taas onnistuu vain liimaamalla toiset kasvot takapuoleen ja ryhtymällä kaksinaamaiseksi. Enkä minä sitäkään tahdo.

Niin, että luotan nyt sitten omaan vatsanpohjaani ensisijaisesti. Olen rehellinen itselleni. Asiaan.


Minua mietityttää tämä nykyhetken 'habitus'. Kutsun sitä vaikka Urheilumaniaksi.

Aihe on itselleni erityisen arka, koska rakastin liikuntaa. Rakastin, rakastan. Pelkään. Liikunta on ollut minulle intohimo. Ja valtava, torahampainen peikko. Melkein koko elämäni. Olen vastikään oppinut elämään ilman liikuntaa. Kestämään sitä. Nauttimaan myös muista asioista. "Ansaitsemaan" ruokaa vain olemalla olemassa. Tekemällä niitä asioita, joita rakastan.

Tässä hetkessä liikunnasta, urheilusta, treenistä, on tullut uusi uskonto. Kirjakaupat ovat pullollaan raamattuja, joiden ohjeita kuuliaiset urhelistit noudattavat pilkuntarkasti. 24/7 - kuntosalipyhäköt parveilevat uskollisia hartautensa harjoittajia, netti pursuaa ohjeita, sääntöjä, suosituksia, ohjelmia ja ideoita. "Litteä vatsa 10 päivässä!" "Tehokas rasvanpolttokuuri!" Baba Lybeck -pyhimykset herättävät rajatonta ihailua. Blogeissa ja niihin ladatuissa tsemppivalokuvissa timmit kaunottaret paistattelevat hekumassaan. "This is my drug." "No excuses." Henkilökohtaisia treeniohjelmia jaetaan, protskubanaanilettujen ohjeita kokeillaan, oma hikinen otsa kuvataan iPhonella instagramiin toisten urhelistien ihasteltavaksi. Heraproteiinijauhetta sotkevat puuroonsa muutkin kuin kehonrakentajat. Proteiinista itsestään on tullut niin ylistettyä ja haluttua, että jos ravintoaineet olisivat eläviä olentoja, niin muut niistä olisivat jo terapiajonossa henkisen kärsimyksen ja ulkopuolisuudentunteen takia - kaikki paitsi hiilihydraatti-parka. Se olisi jo tappanut itsensä.

 "Ylös sohvalta!"

Ah, tuo niin tuttu naistenlehtien joka tammikuisen terveysnumeron iloinen kehotus. Istuminen on vakava ongelma, melkein yhtä iso kuin nälänhätä tai Guggenheimsäätiön mahdollinen vetäytyminen hankkeesta. Istumisen haittoja on hyvä ruotia vaikka mukavasti aamuteeveen sohvalla studiovalojen lämpimässä loisteessa.
Vaikka ei siellä kotisohvalla taida muutoin kuin Putouksen aikana istua enää kukaan. Lapset viedään treeneihin, aikuiset käyvät salilla, lenkillä, hiihtämässä ja sitten hotjoogassa 'vähän palautumassa'. Naistenlehdissä elämänmuutoksen tehneet, valon löytäneet urhelistit tilittävät totuuksiaan.

 Takavuosista nykypäivään liikunnasta puhuminen ja kirjoittaminen on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Tietenkin kaikki muukin tiedottaminen on sosiaalisen median verkostojen kasvun myötä tavoittanut yhä useampia yhä nopeammin. Uusia trendejä luodaan ja niitä hiipuu kadoksiin joka hetki. Kun joku löytää perävaostaan sähkönsinisen karvan, niin hetken verran se on iltasanomien verkkosivujen jaetuin juttu. Media on aika lailla vietävissä. Kaikki on klikkauksien, anteeksi, hipaisujen päässä. Unelmatkin.

"Fit is the new thin." Thinspiraatio on muuttunut fitspiraatioksi. Moni toipuva syömishäiriöinen bloggaa innolla treenistään, julistaa parantuneensa urheilun avulla. En kiistä, etteikö se olisi mahdollista. Silti varsinainen Fitness tarkoin vartioituine painorajoineen ja ruoka-ainerajoituksineen on riskitekijä erityisesti ihmiselle, joka on vasta päässyt eroon mittaamisesta, laskemisesta ja tarkkailusta. Jos on.

Erityisesti urheilun ja liikunnan asema yhteiskunnassamme mietityttää minua. Se on nostettu kaiken yläpuolelle, timanttiselle kultajalustalle, pilven päälle, jumaluudeksi. Jos et urheile, olet omituinen. Säälittävä. Epäterveellinen. Epä-ihminen. Urheilu on parasta, mitä maa päällään kantaa. Jokaisen TULEE urheilla. Olit sitten lapsi, nuori, aikuinen tai vanhus.

En kiistä liikkumisen terveysvaikutuksia. Se ehkäisee käytännössä kaikkea, mitä tupakanpoltto aiheuttaa, eli kaikkea pahaa ja ikävää masennuksesta syöpään ja sepelvaltimotautiin. Liikunta on hyväksi. Miksi sitten paasaan?

Koska minusta liikunta ei saisi olla avain elämään. Se ei saisi olla kulkulupa, jota näyttämällä ansaitsee paikkansa muiden ihmisten keskuudessa. Se ei saisi olla arvona tärkeämpi kuin vaikkapa uskollisuus, rehellisyys, oikeudenmukaisuus tai lähimmäisenrakkaus. Tarkoitan tällä sitä, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Ja enemmän; se, joka ei jostain syystä tahdo harrastaa liikuntaa on yhtä hyvä ihminen kuin se, joka treenaa kaiken valveillaoloaikansa. Toisen vahvuus on vaikka käsityöt. Ajatelkaa, jos käsitöistä nousisi samanlainen buumi? Jokaista virkkaustaidotonta katsottaisiin nenänvartta pitkin ja kun joku valittaisi vihaavansa neulomista, erityinen käsityöterveysviranomainen kirjoittaisi kolumnin: "Jokaiselle kyllä löytyy oma laji - kokeile kankaanpainantaa!"

Liikunnan harrastaminen liitetään paitsi terveyteen, myös kaikin puolin 'hyvään elämään'. Se arvottaa ihmistä. Mitä tehokkaampi, treenatumpi, kiireisempi olet, sitä korkeamman statuksen saat. Mitä enemmän liikut, mitä terveellisemmin syöt, sitä parempi itsekuri sinulla on. Ja koska erityisesti suomalaisessa kulttuurissa itsensä kurittaminen ja rankaiseminen on vielä paljon hyväksyttävämpää kuin itsensä pyyteetön rakastaminen, on itsekuri tavoitelluimpia piirteitä ihmisessä. Tästä taas syömishäiriöiden kiehtova maailmaa saa lisää tulta alleen. Nuoret pyörivät mediassa epävarmoina itsestään ja saavat joka puolelta, eivät vähiten koulun terveystiedon tunnilta tai nuortenlehdistä, kuulla olevansa suosituksiin ja yleiseen keskiarvoon nähden vääränlaisia. Kunnianhimo nostaa päätään, minä tahdon kelvata, tahdon olla tarpeeksi hyvä, hyväksytty. Kun valmiiksi huojuvan tornin päälle kasataan vielä sukulaissedän varomaton kommentti vatsamakkarasta tai vaikka vain kaverin kapeammat reidet, on kavala kierre valmis alkamaan.

En kiistä, etteikö nuorison ylipaino tai liikkumattomuus olisi ongelma. Ne keinot, joilla nuoria tai miksei aikuisiakin patistetaan liikkumaan, ovat vain kovin rajuja. En yhtään hämmästyisi Nuorten Suurin Pudottaja- formaattia tässä hullussa nykymaailmassa. Varmaan sellainen kohta tuleekin. Miksi ihmistä täytyy nöyryyttää? Onko lempeitä keinoja edes kokeiltu? Koiriakin koulutetaan aina kehun kautta. Positiiviset kokemukset vievät varmasti paljon pitemmälle kuin pakottaminen, syyllistäminen ja nöyryyttäminen. Aikuiset, menkää lasten MUKAAN liikkumaan, kannustakaa heitä. Ottakaa kädestä, jos epäonnistuminen pelottaa. Teatteritreeneissä mokalle taputetaan aina, mikseivät urheiluseurat toimi samoin? "Onneksi olkoon, kun yritit! Ensi kerralla onnistut!" Tekopirteyskin on pienempi paha kuin suoranainen satuttaminen.

Siis, vaikka liikunnan terveyshyödyt ovat mittavat, ne eivät täysin jätä varjoonsa huonoja puolia.
Ajatellaan vaikka ihan tavallista lasta, jonka ruumiinrakenne on hieman pyöreämpi ja pehmeämpi kuin kavereidensa. Jos tällä lapsella vielä on hieman vaikeuksia motoriikan kanssa ja vanhat, ylipainoiset vanhemmat, on hänen asemansa leikkipaikalla (ja vanhempien aitiossa luistinkentän reunalla) aika lailla taattu.
Tämä lapsi alkaa pian pelätä liikuntaa. Se tuo hänen mieleensä vain epäonnistumisen karvaan tunteen vatsassa, muistot hiihtokilpailun häviämisestä, koulun liikuntatunnin pesäpallojoukkueiden valintatilanteesta, liikunnanopettajan kylmästä katseesta. Jos tämä lapsi luopuu liikunnasta heti kun vain voi, hän EI TEE SITÄ laiskuuttaan.

Hyvä on, se olen minä. Minulle kävi niin kuin kävi. Minä halusin niin kovasti miellyttää liikunnanopettajaani, liikunnallista sukulaisperhettä, tätä koko liikunnallista yhteiskuntaa, että nostin kuntoni ja voitin lopulta vielä juoksukilpailuissa hopealusikankin. Jumppasin selkäni verille. Nousin luokan parhaaksi coopperissa. Nautin vain onnistumisista, en itse liikunnasta ja pelkäsin ihan koko ajan. Pelkäsin ja odotin sen loppuvan. Pelkäsin putoavani.

Sittenhän minä putosinkin. Sairastuin syömishäiriöön. Jouduin sairaalaan sydänmonitoriin, kahdesti. Vain koska olin epäonnistunut liikunnassa niin usein, etten enää saanut itseltäni lupaa syödä.

Nyt, kun olen puolentoista vuoden ajan taistellut ja tiedän jo, mihin en ainakaan palaa, olen uuden edessä. Tahtoisin uskaltaa päästää irti ja oppia nauttimaan liikunnasta. Samaan aikaan tahtoisin entisen lihaksikkaan minäni takaisin. Tahtoisin lakata pelkäämästä ja oppia rakastamaan. Oikeasti.

Minä olen vain niin kovin... moukaroitu. Vereslihalla. Kaikki, mikä liittyy liikuntaan, satuttaa minua. Siksi olen vielä liikuntakiellossa, vaikka painoindeksini liikunnan jo sallisikin.

Minä en ole yksin. Joten pyydän, te kuninkaat ja kuningattaret, liikunnan jumalat ja jumalattaret täällä blogien maailmassa ja muuallakin, laskeutukaa yhteisestä pilvilinnastanne ja nähkää myös ne, jotka liikuntaa eivät uskalla, pysty tai halua harrastaa. Arvostakaa heitä alentumatta. He ovat kuten te. Koska elämässä on muutakin.