Aino. Aamu. Anelma. Se kulki käsistä kasvoihin,
korvantaustojen läpi takaisin kämmeniin. Kylmä humina. Tavallaan lupaus. Se ei
rakastanut, rikastanut, panostanut parempaan. Ei sillä tunteella ollut
resursseja rakentavaan elämänhallintaan. Silti se hallitsi juuri sitä. Elämää.
Valmiina putoamaan, hajoamaan kuin kuiskaus pakkaseen. Se oli paljas. Kuin
vauvan peppu. Elmo, Eerikki, Esko.
Varpaista meni jo tunto. Se tuntui hyvältä. Tunto on
ehkä julmimpia asioita maailmassa. Tunto totuudesta, sisällä ja ympärillä.
Siitä, mikä on pysyvää, muuttumatonta. Ja siitä, mitä ei enää ole. Niin juuri,
se on ehkä kaikista kamalinta. Vaikka toinen menee pois, häipyy, häviää, jää
siitä tunto sisuskaluihin, verenmakuinen viilto. Sitä revitään sydän rinnasta
ja sanotaan, että jatka elämää. Hae kriisiapua ja maksa vuokra. Kunhan et vaan
meille soita.
Se viilto on kummallinen juttu. Se voi hiipiä
puhelinlankoja pitkin toisen ihmisen korvasta sisään ja repeytyä haavaksi
aivokalvoihin. Siksi ei pidä soittaa. Siksi suru pitää kiertää kaukaa, toiselta
puolelta tietä.
Sormista tunto. Peukaloista. Peukaloinen, pikku
Liisa. Leinikki, Leevi, Pekka, Pirkko. Kouristi. Pakaroista tunto. Enää
loiskahdus, sitten se olisi ohi.
”Hei!”
Huuto, terävä, tunki yksityiseen piiriin. Hetkeen,
joka oli melkein pyhä, vaikka samapa tuo. Matkalla mustaan tunneliin. Ei siellä
taivasta ole. Eikä kyyneleitä. Pelkkää multaa vaan ja leviä. Rakkolevän silmiä
ahdinparran onkaloissa. Lohdullista, jos joku.
”Ootko kunnossa siellä? Tarviitko apua?”
Apua? Alaselästä tunto. Silmien reunoista sameaan
sumuun.
”Mä tulen nyt sinne! Soitanko ambulanssin?”
Tule vaan. Tulet kuitenkin.
Joku kompuroi huurteisten kaislamättäiden poikki
kuin kempurajalkainen kauris, sen kuuli. Jonkun tuulipuvun takki kahisi vasten
kainaloita. ”Täällä on kymmenen astetta pakkasta. Oletko sä kunnossa?”
Mielenkiintoinen kysymys. Se tuli melkein ulos
huulilta, toteamus. Huulet vain salpasivat hengityksen. Kohmeista.
”Joo, hypotermia varmaan. Huulet ihan siniset.
Seisoi puolireiteen asti rantavedessä aluapaitasillaan. Ei reagoi.”
Pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat. Aivoista
tunto. Miksi ei? Antakaa minun. Aliisa, Emilia, Oona. Ei Oonaa, se on liian
mainstream. Antakaa, päästäkää pois.
Sairaalasta pääsi nopeasti kotiin. Ei ollut vaaraksi
ainakaan muille. Hetkellinen mielenhäiriö. Ajatuskatkos, bläkäri. Etsii nyt
vaan jostain töitä ja aloittaa elämään. Kyllä se siitä. Ja hankkii apua, hankkiihan? Kunhan et vaan meille soita.
Tunto pakaroista sormenpäihin ja jalkapohjiin,
päänahkaan. Pikkuhiljaa, käsi kädessä tuskan kanssa. Lunta sataa. Kumpa voisi
vain nukahtaa. Iina, Veikko, Verneri. Miten olisi Matias? Kädet korvilla,
silmämunilla, sieraimissa. Jätä rauhaan jo. Ole kiltti.
Koita ryhdistäytyä, sanoo puolituttu metrossa. Sitä
se Mikkokin olisi halunnut. Sinulle tulee vauva.
Sitä seisoo kassajonossa. Keltapunasinistä, muovista
ja meluisaa. Kiire, tympäännys, einesmaksalaatikko hihnalla ja kori Koffia. Örvellys.
Esimiestä toivotaan kassoille. Tässä menee aikaa.
Äiti, ostetaan mulle Winx-lehti. Eikä osteta. Ja
suklaapatukkakin lauantaina vasta. Sattuu. Viereisessä jonossa vaaleanpunainen
toppapuku, nalleheijastin, nuhruinen nasu kainalossa. Äiti miks toi nainen
tuijottaa?
Sitä menee taas siihen samaan rantaan. Tällä kertaa
ihan takki päällä, kengät jalassa. Sitä melkein kuulee kesän, haistaa tuulen,
bananasplitin makuisen pallon aitoon vohveliin. Miksi sitä ei itke? Miksi onnen
tahmainen muistijälki ei saa oksentamaan kaikkea ulos aivoja myöten? Miksi sitä
vain tuijottaa? Imelää, sentimentaalista sössöä. Tässä me pussattiin. Tossa me
melkein nussittiin. Ja aurinko paistoi. Aurinko paistoi aina.
Tiina. Taina. Terttu. Ei vitussa.
Auto pyörii katollaan. Renkaat vinkuu ja taivas
raapii maata. Unelma murskataan, jauhetaan myllyssä kuin liha. Arki muuttuu
arkuksi ja ilma keuhkoissa paksuuntuu. Koita ryhdistäytyä, sanoo tummaharsoinen
nainen kukkakaupan valmiiksi sidottu kimppu vasemmassa kainalossa. Sinä saat
vauvan.
Ja puristaa. Sattuu, satuttaa. Sitä näkee maailman
uusin silmin. Tuosta voisi pudottautua. Tuon voisi työntää rintakehästä läpi.
Tuohon voisi tukehtua. Tuli sade rankka, hämähäkin vei.
”Anteeksi, saanko istua tähän?”
Se oli vanha mies, sillä samalla rannalla.
”Persees kastuu.”
”No, minä istun sillä uhallakin.”
Sitten sitä istuttiin. Pitkään ja hartaasti. Se ei
tuijottanut, se mies. Katseli vain merta. Ei se puhunutkaan. Ei ennen kuin
siltä kysyi.
”Mitä siellä näkyy? Merellä.”
”Eipä paljon mitään”, se vastasi.
”Mitä mieltä sinne sitten on kattella?”
Se hymyili, se mies. Surullista hymyä. ”Aina voi
muistella. Elää menneessä. Vaikka se onkin semmoinen synti, nykymaailmassa.
Katse pitäisi suunnata eteenpäin.”
”Joo ja kaikki muukin. Aina kullista kalenteriin.”
”Hyvin sanottu.”
”Mitä siellä merellä sitten oli? Tai on,
muistoissa.”
Mies kallisteli päätään ennen kuin vastasi,
siristeli silmiään kuin melkein erottaisi hahmon kaukana ulapalla.
”Meidän Lillihän se siellä. Ja aurinko paistaa.
Meidän Lilli ja poniuimarengas. Meidän Lilli neljä vee.”
”Mitä Lillile kävi?”
”Hukkui.”
”Jaa.”
”Ei. Tyhjä. Poissa”, mies naurahti. ”Lillikin
tykkäsi katsoa isän kanssa eduskunnan kyselytuntia. Tai leikkiä poneilla.”
”Ai jaa.”
”Mitäs siellä Teille näkyy?”
Piti miettiä. ”Mustaa vettä, valkoista taivasta.”
”Se on totta. Vesi pyrkii taas jäätymään. Te
taidatte pitää enemmän totuudesta. Nykyhetkestä, ellen väärin ymmärrä.” Mies
kuulosti ystävälliseltä.
”Minä vihaan totuutta.”
”Juu, ymmärrän. Totuus voi olla kovaa. Ja onkin.
Joskus auttaa, kun päästää totuudesta vähän irti. Uskoo johonkin, mitä ei nää.
Minä esimerkiksi uskon, että meidän Lilli leikkii poneilla jossakin vielä.
Kauempana.”
”Ei tarvitse alkaa mitään jehovaa nyt.”
”Minä olen meribiologi. Tai olin. Enkä minäkään
varsinaisesti Jumalaan usko. Mutta Lilliin minä uskon. Ja niin on hyvä.”
Miehestä näki, että asia oli vakaa.
”Toiset totuudet voi jättää omaan arvoonsa”, hän
sanoi. ”Toiset totuudet eivät tuo elämään lisäarvoa. Silti irti ei kannata
päästää. Totuus voi olla turvakin.”
”Sä olet nyt sellainen vanhus, joka on jo päässyt
kaikesta yli. Sellainen klisee-vanhus.”
Mies nauroi. ”Sovitaan sitten niin. Mutta kliseethän
ovat hyviä juuri siksi, että ne toimivat. On nykytaiteilijoiden luoma harha,
ettei mitään jo käytettyä voisi käyttää uudestaan. Käyttämistä vartenhan ne
keksittiin – nuo kliseet.”
Mies istui aikansa ja lähti sitten pois.
Eikä mikään siitä varsinaisesti muuttunut. Ei tuska
mihinkään hävinnyt. Eivät huonot päivät, ei tumma, vellova vesi. Silti jokin
varmistui. Alkoi elää omaa elämäänsä. Ja potkia.
Auto kieri yhä katollaan öisin. Sitä kieri yhä
lakanoissa yksin. Kuu kuulsi läpi ikkunasta ja aika kului. Sitä palasi rannalle
yhä uudestaan. Luna. Leena. Lauriina. Miten olisi Lilli?
Mikä ettei.
Eli siis. Persuskoulu on nyt sitten suoritettu. Äiti laittoi mulle ihanat kiharat ja kompastelin hakemaan todistukseni rehtorilta numeroa liian isoissa korkokengissä, rimpsuisessa kukkamekossa ja Lahden Gina Tricot:sta (!!!) ostetussa viininpunaisessa samettitakissa. Lukuaineiden keskiarvoksi tuli 10, kaikkien aineiden taas 9.8. Lisäksi sain sadan euron arvoisen "yleisstipendin" Lions Clubilta. (Kuulostan riikinkukolta, anteeksi.)
Elämä on mallillaan. Painan 18 kiloa (!!!!!!!) enemmän kuin painoin alhaisimmillani (kuka ikinä uskoisi), mutta who cares. (Hyvä on. Minä välitän. Tai siis ilkeä vaahtokarkkimakaroonimies aivolisäkkeeni uumenissa välittää. Sekä EHKÄ naapurin Tommi. Ei vaan. Tommia ei kiinnosta.)
Minä olen OIKEASTI onnellinen. Tietysti muutama asia potuttaa, kuten se, etten saanut äidinkielen tai ilmaisutaidon stipendiä vaikka tein kaikkeni sen eteen, tai se, etteivät kaikki mekot enää mahdu päälle. Tietysti välillä masentaa niin, että sitä vain tunkee päänsä sohvatyynyjen väliin ja yrittää tuhista ajatuksensa hiljaisiksi. Silti elämäni keskiarvo on hyvä. Tai ennemminkin kiitettävä. Ja siitä saan kiittää paitsi itseäni, myös tietenkin ihanaa perhettäni, sukuani, ystäväpiiriäni, harrastuksiani, kevättä, luontoa, tomaatteja ja valion raejuustoa.
