Vuonna 2016

Vuonna 2016 minä:

1. Makasin tosi paljon selälläni huoneeni harmaalla karvalankamatolla tekemättä varsinaisesti mitään.

2. Rakastin Kaarlenkadun pientä vintagekauppaa ja löysin siellä käydessäni aina jotain ihanaa ja kohtuuhintaista.

3. Kävin yökylässä 7 kertaa. Se on enemmän kuin olen käynyt viitenä aikaisempana vuonna yhteensä.

4. Kävin tosi monessa kahvilassa.

5. Tilasin aina (yleensä pahaa) vihreää teetä.

6. Ohjasin ja käsikirjoitin ensimmäisen kokonaisen teatteriesitykseni.

7. Lauloin (enemmän ja vähemmän kohdilleen osuneita) stemmoja.

8. Hankin hyvissä ajoin liian pienen vanhojentanssipuvun yhdysvaltalaisesta nettikaupasta.

9. Hankin sopivan vanhojentanssipuvun 2 päivää ennen h-hetkeä -50% alennuksella.

10. Kävin pizzalla vanhojentanssipuvussa.

11. Sain Kaarlenkadun pienestä vintagekaupasta valloittavat turkoosit shortsit -60% alennuksella, koska joku toinen oli käynyt vaihtamassa niihin väärän hintalapun, ja myyjä sääli pettymystäni kuullessani oikean hinnan.

12. Esiinnyin Akateemisen Kirjakaupan Kohtaamispaikka-lavalla 3 kertaa.

13. Haastattelin täyskäännöksen tehnyttä entistä uusnatsijohtajaa Esa Henrik Holappaa Helsingin Kirjamessujen KirjaKallio-lavalla.

14. Kävin Helsingin Yhdysvaltain suurlähetystössä.

15. Söin hyvää turkkilaista vegaanista tahnaa piskuisen turkkilaisen vegaanisen pikaruokapaikan ulkopöydässä Strasbourgissa.

16. Söin pahaa tahmaista juustopastaa liian kalliissa ravintolassa, jossa pidettiin syötäväksi tarkoitettuja kaloja liian ahtaassa akvaariossa ilman riittävää happea ja virikkeitä, joen rannalla Strasbourissa. En olisi halunnut tukea toimintaa. Näin kalat vasta kassalla.

17. Söin tähänastisen elämäni parasta falafelia Mikonkadun Fafa'sissa Ylioppilasteatterin pääsykokeiden jälkeen ilmaiseksi (pääsykoetoverini ei jaksanut syödä kaikkea).

18. Täytin 18. 

19. Minut teljettiin pieneen vaaleanpunaiseen vessaan kuuntelemaan juuri minulle oven läpi kerrottuja koululaisvitsejä ja odottamaan, että ystäväni saavat itsepiirretyn lahjani valmiiksi.

20. Vietin ehkä elämäni parhaat synttärit. Skoolasin.

21. Ostin alkoholia omilla papereilla. Kahdesti. En saanut ostamiani juomia koskaan juotua. Äiti auttoi.

22. Join yhden kokonaisen siiderin.

23. Nukuin vettä vuotavassa teltassa täysissä päiväpukeissa rakkaan ystävän hiuksia suussani koulun edessä olevalla hiekkakentällä. Vesiselvänä.

24. Käsikirjoitin ja esitin someaikaan päivitetyt Tiernapojat.

25. Kokeilin canyoningia Madeiralla. Rakastuin siihen. Märkäpuvussa, kypärässä, upeissa maisemissa, köysi vyötäröllä. 1,2,3 jump!

26. Kävin hyviä keskusteluita leirilasten kanssa kesätöissä. Mm. Fifasta, Marvelista, arvista ja siitä, miksi ihminen tuntee ikävää.

27. Söin paljon Härkistä. Ja Philadelphia-tuorejuustoa.

28. Leikkasin otsatukkani askartelusaksilla, kynsisaksilla ja keittiösaksilla. Askartelusaksilla tuli paras.

29. Vietin päivän EU-parlamentissa Strasbourgissa.

30. Kävin päiväreissulla Vaasassa esittämässä kompleksista ja ehdotonta poliisia anarkistisessa Peppi Pitkätossu -näytelmässä valtakunnallisilla nuortenteatterifestivaaleilla.

31. Sain monta uutta korvaamatonta ystävää.

32. Lämmittelin Bohemian Rhapsodyn tahtiin 90-luvun teinitamineissa kaltevalla näyttämöllä, josta sai tikkuja takapuoleen.

33.  Esitin Q-teatterin Nuorten Suomi 2016 -musikaalissa mansikkapipoista Virtasta, joka teki kaiken hyvää hyvyyttään ja uskoi kahvinkeiton parantavaan voimaan.

34. Vedin Finrexin-överit ja pahaa eukalyptushunajaa suoraan purkista, puhaltelin pillillä ja höyryhengittelin, mutta minusta ei silti lähtenyt ääntä yhtenä esityspäivänä Q-teatterilla.

35. Käsikirjoitimme kavereiden kanssa kahdessa tunnissa minulle uuden puheettoman roolin, jonka ansiosta roolihahmoni mm. nuoreni noin 30 vuotta.

36. Lauloin samaisessa näytelmässä "Your ass is mine" yli 20-henkisessä neliäänisessä kuorossa.

37. Pidin puheen.

38. Itkin.

39. Jätin taakseni Q-teatterin, monta rakasta ystävää, monta ihastusta ja monta haavetta.

40. Ikävöin.

41. Kävin kiipeilemässä.

42. Tein tyhmyyksiä.

43. Halusin joutua taas sairaalaan.

44. Halusin kuolla.

45. Halusin levätä.

46. Lepäsin. 

47. Olin ihan valtavan surullinen, ahdistunut ja epätietoinen.

48. Olin ihan valtavan kiitollinen.

49. Nauroin.

50. Halasin.

51. Surin.

52. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi sairas.

53. Toivoin, että lähelläni vielä olisi joku kokonainen, lähes pysyvä aikuinen, joka ei olisi elämässäni vain ammattinsa edustajana ja vaitiolovelvollisena ulkopuolisena.

54. Muistelin.

55. Leikin siskontytön kanssa muumeilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

56. Leikin toisen siskontyttöni kanssa shakkinappuloilla, jotka pomppivat ja menivät nukkumaan.

57. Kaipasin sisaruksiani.

58. Kaipasin entistä asuinpaikkaani.

59. Kävin hyviä keskusteluja.

60. Sävelsin ja sanoitin.

61. Menin sekaisin onnesta saamistani Facebook-tykkäyksistä ja kommenteista.

62. Hölkkäsin paikallani vessassa, koska olin niin onnellinen, etten voinut pysyä paikallani.

63. Kävin kouluni vahtimestarin hermoille, koska jäin niin usein tekemään jotain sulkemisaikaan asti ja hidastin lattioiden pyyhkimistä erinäisillä projekteillani.

64. Kävin pariakrobatiassa maailman parhaan parin kanssa.

65. Jäin suustani kiinni kotimatkalla Töölönlahden tietämillä useamman kuin kerran, useammaksi tunniksi.

64. Keskustelin suolistosta ja ihmissuhteista ja opettelin halaamaan kunnolla.

65. Halasin kunnolla ja puhuin samalla säästä.

66. Katselin tähtiä kattoikkunasta Kirkkonummella.

67. Kävin mitä ihastuttavimmalla syntymäpäiväbrunssilla, -skonssilla, -onnella ja -ilolla Ruskeasuolla.

68. Pelasin Trivial Pursuitia ainakin kolmessa eri paikassa ainakin kolmella eri ihastuttavalla porukalla.

69. Tajusin, että talvitakki päällä ja hiukset auki varjoni näyttää ihan Hagridilta.

70. Lauloin yksin huoneessani musikaalibiisejä.

71. Etsin Maol-taulukoita matikanläksyjen yhteydessä ja improvisoin samalla Maol-taulukkokirjan etsimisestä kertovan laulun, joka on vieläkin äänitettynä kännykässäni.

72. Pelkäsin epäonnistumista.

73. Nukuin viiden tunnin päiväunia.

74. Ja viiden tunnin yöunia.

75. Kävin hierojalla, jonka kanssa keskustelin rentouttavasti mm. Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

76. Kävin katsomassa monta hienoa teatteriesitystä Vaskivuoren lukiolla.

77. Kävin hyvällä keikalla Emergenza-bändikilpailun finaalissa.

78. Soitin säilykepurkkia, rumpuja, marakassia ja suutani oranssissa vankipuvussa ja lohikäärmepipo päässä kouluni musaproggiksessa.

79. Tein aivan levottoman Länsimetro-aiheisen "uutisvideon" kaverini kanssa ruotsin kurssia varten.

80. Asetin kännykkääni muistutuksen: "Tee nyt helvetti soikoon sitä matikkaa" enkä silti tehnyt.

81. Ostin maailman ihanimman korkkipuusta tehdyn keltaisen pandakäsilaukun Madeiralta.

82. Rikoin kolmet nappikuulokkeet.

83. Meditoin ripustamalla pyykkejä.

84. Olin Kierrätyskeskuksen vapaaehtoisena roskienlajitteluasiantuntijana Tikkurila-festareilla.

85. Unohdin palauttaa Kierrätyskeskus-huivin. Teen sen vielä.

86. Haastattelin Saara Turusta ja kuvasin Anni Sinnemäkeä Kallion lukion videojoulukalenteriin.

87. En saanut syötyä loppuun Lontoosta syksyllä 2015 ostamaani suklaasammakkoa.

88. Haaveilin. Myös yöunieni kustannuksella.

89. Opettelin käyttämään kamerani manuaaliasetuksia erilaisissa valotustilanteissa.

90. Katsoin hirveän paljon stand upia televisiosta ja Youtubesta.

91. Vaikutuin lukiolaiseni puheilmaisudiplomista.

92. Naureskelin omille vitseilleni yön pimeinä tunteina kärsiessäni unettomuudesta.

93. Olin mukana inside-läpissä.

94. Seurasin vuodenaikojen vaihtumista Puistolan asemalla.

95. Ostin Vilan aleista valloittavan villatakin. Hukkasin sen auttamattomasti. Ostin uuden samanlaisen.

96. Kerrytin tulevaisuusrahastoani pieneen ryppyiseen kirjekuoreen.

97. Kasasin muistoja pieneen keltaiseen pahvirasiaan. Erityisesti Kiva- ja Pospa-lappuja teatterista ja työpaikalta, matkalippuja ja käsiohjelmia. On siellä myös yksi pallomeren pallo.

98. Koukutuin aivan täysin Ex-onnelliset -tv-sarjaan.

99. Tajusin, että haluan tehdä töitä median, ohjauksen ja ihmisten parissa.

100. Rakastin.

Onnen mittainen me

Mun pitäisi lakata ihailemasta.

Ei siinä sinänsä mitään vikaa ole. Ajatuksena kaunis. Joku on taitava, rohkea, viisas, vahva, älykäs, suurisydäminen tai jollakin muulla tapaa kunnioitusta herättävä. Mä katson ja totean, että haluaisin olla kuten hän. Katson ylöspäin. Olen aina ajatellut, että sellainen tekee nöyräksi. Pitää jalat maassa ja tavoitteet korkealla. Kannustaa ja kasvattaa.

Mutta olen joutunut huomaamaan, että useimmissa tapauksissa, ainakin mun kohdallani, ihailemisen aikaansaama nöyryys on vääränlaista. Kutistavaa ja kuristavaa. Nöyryydestä tuleekin nöyryytys -  mun itse itselleni aikaansaama piina.

Kun mä oikein ihailen jotakuta, mulla menee täysin luu kurkkuun, pasmat sekaisin ja kuppi nurin. Pahimmillaan maailma kaatuu ja päivä menee pilalle, kun katselen ihailuni kohdetta kauempaa ja mietin, miksen voi olla syntynyt häneksi. Suhteellisuudentajuni katoaa. Äkkiä kaikki ihailun kohteessa on tavoittelemisen arvoista - siis ihan kaikki. Hänen käyttämänsä shampoomerkki on taatusti parempaa kuin minun. Eikä siis edes vain parempilaatuista shampoota, vaan jotenkin eettisempää, puhtaampaa, oikeampaa shampoota. Parempien ihmisten shampoota. Joka kuitenkaan mun käyttämänäni ei tekisi musta parempaa ihmistä. Koska kyseinen shampoo on saanut sädekehänsä siitä ihmisestä, ei toisinpäin. (Jos niin olisi, hankkisin vain kyseistä shampoota ja eläisin elämäni onnellisena loppuun asti. Tai siihen asti, kunnes joku suihkugeeli aikaansaisi joitakin jollakin muulla hetkellä enemmän ihailemiani ominaisuuksia.)

Älytöntä. Sitten aina, kun huomaan olevani syvällä ihailukierteessä, muhun iskee hienoinen paniikki. Kysyn itseltäni, olenko pakkomielteinen hullu. Olenko sellainen ihminen, joille julkkikset hankkivat lähestymiskieltoja? Sellainen, joka saapuu kolme päivää etuajassa jonottamaan festarilippuja ja kirkuu vasten turva-aitoja? Toki, koska kysyn tätä itseltäni, vastaus on kyllä. Ankara päänsisäinen minäni on aina sitä mieltä, että jos on olemassa jotain sellaista pahaa, johon en vielä ole itseäni identifioinut, niin se johtuu vain siitä, etten ole vielä kuullut siitä.

Mun kohdallani ihailu on lähes aina sillä tavalla hölmöä, että se mustamaalaa mua itseäni. Kun jossain toisessa on jotakin sellaista, mitä todella kunnioitan, näen äkkiä kaikki omat ominaisuuteni täysin mitättöminä. Huippumuusikon kohdatessani olen hetkessä valmis myymään kaikki taitoni ja tietoni edes rahtusesta samaa musiikillista osaamista. Näen itseni vaihtoehtoisessa elämässä, jossa olen mennyt klarinettitunneille jo nelivuotiaana ja nyt 18-vuoden iässä voin huolettomasti todeta, että "tuohon sopisi cmaj7" ja jäädä musaluokkaan jammailemaan porukalla oikeasti.

Niin, ja annas olla, kun pääsen jollakin tapaa kosketuksiin sellaisen henkilön kanssa, johon ihailuni kohdistuu. Vedän sylkeä, säikähdystä ja huonoja vitsejä väärään kurkkuun. Punastelen. Alan kehua itseäni irrationaalisesti (ja usein kimeästi). Tämä johtuu osin tiedostamattomasta pyrkimyksestäni todistaa ihailuni kohteelle, että olen edes kaukaisesti "samaa tasoa" hänen kanssaan. Näin hän ei ehkä juokse pois heti, ja saan enemmän aikaa osoittaa, että olen oikeasti tutustumisenarvoinen tyyppi ja ota minut valokeilaasi, ottaisitko?

Minusta olisi kamalaa joutua itseni ihailemaksi. Menisin ihan puihin. Pelkäisin sitä tyyppiä, joka minua piirittää; sitä, joka pyytelee joka toisessa lauseessa itseään anteeksi ja joka toisessa minulta ymmärrystä. Ja sitten taas madaltaa ääntään uskottavuuden lisäämiseksi ja yrittää osoittaa olevansa hauska, riippumaton, cool ja aivan tilanteen tasalla.

Itse asiassa tämä ihailun ja itsevähättelyn kierre on siitä katala, että se verhoaa taakseen (usein piiloon jopa omilta kriittisiltä silmiltäni) mitä suurinta itsekeskeisyyttä (minä, minun taitoni, minun tavoitteeni ja minä, koska minä). Kaiken kukkuraksi se kytkeytyy ajatusmalleihin, joiden olen toivonut pysyvän niin kaukana minusta kuin mahdollista. Ajatusmalleihin, joissa on olemassa "parempia ihmisiä". Ei vain parempia jossakin asiassa, vaan tämän jonkin asian takia parempia, viisaampia, kauniimpia, arvokkaampia. Vähän niin kuin jumalhahmoja (ei niitä ryyppääviä kreikkalaisia, vaan sellaisia täydellisen hyvyyden tiivistymiä, jotka armahtavat ihmisiä synneistä).

Miten? Tämä on oikeasti vastoin kaikkea, mihin uskon. Mulle ihmisarvo on jakamaton. En usko eugeniikkaan tai mihinkään muuhunkaan ihmisten ihmisinä paremmuusjärjestykseen laittamiseen. Mua puistattaa ajatus siitä, miten kylmiä arvoja ihailunsekainen kateellisuuteni pitää sisällään.

Kaiken lisäksi, koska myös mulla on taitoja ja tietoja, joita kaikilla ei ole, tällainen vaikuttaa ahneelta ja kiittämättömältä. Sanon, että vaikuttaa, koska se ei ehkä ole sitä. Siksi, että mä en rehellisesti pysty näkemään, että mussa olisi mitään tavoittelemisen arvoista. En, vaikka voittaisin palkintoja ja saisin kehuja. Se on kamalaa ja väärin. Mun pitäisi olla nöyrä, tyytyä siihen, mitä mulla on ja tuntea tervettä ylpeyttä. Silloin ihailukin olisi tervettä eikä sotkisi kaikkea.

Toisaalta olen alkanut vähän ymmärtää itseäni. Vähän.

Kyse ei lopulta ole siitä, että kaipaisin punaisia mattoja, ihailua ja suitsutusta. Olen tajunnut sen, kun olen saanut osakseni kehuja ja kunnioitusta, paljonkin. Kehuminen saa aikaan lämpimän tunteen, mutta jättää olon aiempaakin tyhjemmäksi. Kun joku sanoo ihailevansa mua, mulle tulee olo, että mut työnnetään kauemmas, jonnekin, missä mulla on mun taidot, joista iloita, mutta ei muuta. Vain tyhjä hylly, jolle asettaa pokaalini, tyhjässä huoneessa, jonka oven taakse ei saavu kukaan.

Kyse on siitä, että mussa asuu pohjaton, loputon yksinäisyyden tunne. Tunne siitä, että mulla ei voi olla ketään, koska mä en ansaitse ketään. Ja jos musta tuntuu, että mulla on ketään, sen täytyy olla harhaa.

Mun yksinäisyyteni kumpuaa jostain ihan helvetin syvältä. Todella kaukaa. Ennen kaikkea se on yksinäisyyttä, joka johtuu suoraan, kuin ohutta metallilankaa pitkin, siitä, että mun luottamukseni elämään ja muhun kohdistuvaan välittämiseen on täysi nolla. Mä juuri ja juuri kykenen uskomaan, että musta voi pitää. Mutta että musta muka voisi välittää? Vaikka mulla on ystäviä nyt, mä en kykene luottamaan siihen, että mulla on. Joka hetki, kun olen yksin, olen enemmän yksin kuin muistan ikinä olleeni.

Yksinäisyyden tunne ajaa mut toivomaan helppoja ratkaisuja, joita ei tule. Ihailuun sekoittuessaan se rakentaa katkeria palatseja, haavemaailmoja, joissa kaikki olisi hyvin, jos mä vain soittaisin klarinettia, olisin taitoluistelija tai tietäisin enemmän politiikasta. Silloin mulla muka olisi takuuvarma yhteisö, paikka ja ryhmä ihmisiä, joiden keskuudessa jotain tiettyä tietoa tai taitoa näyttämällä lunastaisin ikuisen jäsenyyden. Silloin mulla muka olisi jokin takuuvarma vakuutus siitä, että on olemassa mulle rakkaita, joille olen yhtä rakas. Ja vielä enemmän; että ne ihmiset ovat mun ja mä olen niiden ikuisesti, kuin sadussa.

Alle yksitoistavuotiaana mä toivoin, oikeastaan rukoilin, että pöllö toisi mulle kirjeen Tylypahkasta. Kirjoitin itseni sisään Potter-kirjoihin, varasin rivien väliin tilaa omille repliikeilleni. Mä olisin ollut Mary. Ja sopinut täydellisesti pääkolmikon jatkeeksi, koska silloin sukupuolijakauma olisi ollut tasainen. Mietin jopa, että olen palapelin puuttuva pala, koska hiukseni olivat silloin vaaleat. Se on väri, joka Ronin, Hermionen ja Harryn kombosta puuttuu. Ajattelin, että juuri mun tulee täyttää kolo. Että mä olen sillä tavalla erityinen - ja sitten löydän kotiin. Niin kuin Harry.

Vielä pienempänä mä sijoitin itseni Puolen Hehtaarin Metsään. Asuin jossain siinä Nalle Puhin talon ja Kanin kolon välissä. Sitten katsoin VHS:iä ja itkin melkein aina, kun ne loppuivat. Siis siinä kohtaa, jossa Nalle Puh ja Risto Reipas istuvat mäen päällä auringonlaskussa, ja möreä lukijaääni sanoo: "Ja tänne me jätämme heidät, pojan ja karhun, ja täältä me löydämme heidät taas."

Siinä oli jotain sellaista pysyvyyttä, jota mä kaipasin kamalasti.

Ja West Side Story -musikaali! Siellä tapeltiin ja kuoltiin, mutta ennen kaikkea laulettiin. Olin 6-vuotias, halasin tietokoneen kaiuttimia ja rakastin. Uskottelin itselleni, että jos vain uskon tarpeeksi, herään aamulla 50-luvun New Yorkissa. Ja silloin kaduilla tanssivat Jetsit ja jossain soi Tonight.

On ihan ookoo heittäytyä mielikuvituksensa vietäväksi silloin, kun mielikuvitusleikit ovat ikätasoista käyttäytymistä. Leikki on lapsen työtä, tapa oppia hahmottamaan maailmaa. Mielikuvitusystävät ovat merkki hyvästä mielikuvituksesta. Ja ehkä vähän yksinäisyydestä.

Aikuisena mielikuvitusleikit ovat kuitenkin usein ongelmallisempia. Niistä tulee surulliseksi. Ne sekoittuvat todellisuuteen. Jättävät kylmän kolon rintakehään ja epäilyksen kasvamaan sinne kuin ruukkuun.

Musta tuntuu yhä useammin, että mä olen vankina itseni sisällä. Että mun ajatukset poukkoilee kuin valo peililabyrintissä, kunnes en enää tiedä, mikä on totta ja mikä vain oman ylikasvaneen huolestumiseni aiheuttama heijastus.

Mä en osaa olla täysin rehellinen, koska mä en täysin tiedä, kuka mä olen ja mikä on totta. Mä olen ajatellut niin paljon liikaa itseäni, että olen oikosulussa. (Älä vello, mene lenkille! Ei auta. Ei enää tässä vaiheessa tai ainakaan juuri nyt.)

Niin rehellisesti kuin kykenen, voin kuitenkin todeta, että mulla on ikävä. Täsmälleen en osaa sanoa, mitä. Varmaan jotakin sellaista, mitä ei edes ole mahdollista saada. Ainakaan juuri nyt.

Enemmän kuin mitään, mä nimittäin kaipaan ihmistä, joka olisi mulle valtavan rakas ja tärkeä, ja jota mä ihailisin ja kunnioittaisin, ja joka lupaisi, ettei se lähde mihinkään ennen kuin kuolema meidät erottaa. Sellainen ihminen on kai lopulta joko isä tai äiti tai rakastettu. Joku, jolle sä olet aivan ainutlaatuinen, maailmaa isompi. Joku, jolle sä olet joko lapsi, jolle se haluaa antaa kaiken ja vielä enemmän tai puoliso, jonka kanssa se haluaa nähdä kaiken ja vielä enemmän.

Rakkaus on lopulta pyyteettömin voima, joka tässä maailmassa on. Koska silloin, kun oikeasti rakastetaan, toista ei tarvitse pyytää jäämään. Se jää. Ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin on tarpeellista, totta ja tärkeää. Ja se riittää.


"Olet rohkeampi kuin uskot, vahvempi kuin luulet ja älykkäämpi kuin tiedät."
"Oh, helppoa. Olet rohkeampi kuin Esko, rahkeampi kuin luulet ja älykääpiökin käy. Vai oliko se näy?"
"Hupsu vanha karhu."

Suo, kuokka ja Donald Trump - yhteiskunnallisen nöyryyden kehitys

Donald Trump on henkilö, brändi ja ilmiö, joka nousee esiin kahvipöytäkeskusteluissa jo ennen kuin kysytään, haluaako kukaan maitoa tai sokeria (koska kukaan ei kuitenkaan halua sokeria, ja makeutusaineetkin aiheuttavat vähintään laskimotukkotulehdusta ja sitä paitsi kaikilla on jo mukeissaan mantelimaitoa). Brexit on sana, jota vilautetaan lauseen keskellä jo tottuneesti kuin matkakorttia Hsl;n uudessa lukijassa, oli puheissa sitten Donald Trump, energiatehokkaamman pesukoneen ostoaikeet tai Vain Elämää.


Kaikki on vain elämää, enemmän tai vähemmän. Populismin päivitteleminen ratikassa on arki-illan rutiini siinä missä luomutomaattien latominen biohajoavaan pussiin ympyrätalon S-marketissa. Talvi yllätti autoilijat ja takasyksy taas tyylikkäät, talvitakit jo ostamaan ehtineet ja joulukuvastoja selailleet keskiluokkaiset. "Elämme totuuden jälkeistä aikaa" on lause kuin Vansin tennarit tai Pokemon Go - ensin siisti ja ajan hermoilla, mutta itse asiassa jo kokemassa inflaation ja saavuttamassa sitä vaihetta, jossa "hipsteriys" on ollut jo pidemmän aikaa. Siis vaihetta, jossa on noloa näyttää siltä, miltä hipsterin kuvaillaan näyttävän, jos käsitettä pitää selittää radiossa termiin törmänneelle isoäidille, mutta coolia olla hipsteri, jos jotenkin muka teki sen ensin (tai onnistuu paheksumaan muita hipstereitä niin äänekkäästi, että jonkinlainen autenttisen hipsteriyden aura saavuttaa lakipisteensä ja lopputuloksena on itse kiistaton hipsteriyden Mikael Agricola - joku, joka tiesi, mitä on olla cool jo ennen kuin sanasta cool tuli kahvipöytäironian kulmakiviä.)

Tiedättekö mitä? Minua suorastaan kylmää lukea uudestaan nuo kaksi ylläolevaa kappaletta, sillä niistä suorastaan tihkuu yritykseni olla hauska. Tuntuu nimittäin, että jos hauskuuden yritys näkyy läpi, peli on jo menetetty. Sellaista kirkonrottaa, joka vääntää vitsiä vitsinvääntämisen vuoksi, ei halua pelastaa kukaan. Se jää laskemaan viiteenkymmeneen silmät peitettyinä, ja kun se saa silmänsä auki, muut ovat jo juosseet pois, menneet piiloon ja luoneet uudet keskustelunaiheet, kiertomeemit ja klikkiotsikot.

Enemmän minua kuitenkin kylmää lukea spontaanista etusormestani syntyneet ylemmät kappaleet siksi, että kuten niissä, nykyisin hauska kolumnityyli tuntuu tarkoittavan yhä useammin sellaisesta lähtöoletuksesta puhumista, että minä olen fiksumpi kuin te. Tai vielä pahempaa, minä ja te olemme fiksumpia kuin ne. Jotkut muut. Tiedätte kyllä ketkä, No ne ne. Siis ne, Kyllä te nyt tunnistatte ne, jos näätte. Kun näätte. Niin!

Vai? Tunnistammeko me ne? Tunnistammeko me ketään?`Vai onko internetistä ja "kahvipöytäkeskusteluista" (kukaan ei ehdi kahville ja töissäkin on seisomapöydät) tullut meille vain peili, jota kiillotamme allergisoimattomalla ikkunanpesunesteellä niin kauan, kunnes emme tunnista enää itseämmekään, sillä kuvajaisemme ei ole vielä koskaan näyttänyt niin puhtaalta.

Minua ahdistaa tämän päivän täysinäisyys. Ja nopeus. Se, että uusi kohu on ovella jo ennen kuin edellinen saa edes kengät eteisessä jalkaan. Että kaikki tuntuu vain kiihtyvän ja kiihtyvän. Me tunnumme taistelevan aikaa, rahaa ja ihmissuhteita apuna käyttäen saadaksemme eteemme yhä enemmän ja yhä kompaktimmin sisäistettävää informaatiota yhä nopeammin ja tuoreempana. Koskaan ennen ei sanomalehti ole kelvannut yhtä nopeasti kalapaperiksi.

Totta kai syyllisenä näyttäytyy globaali sosiaalinen media ja yhä nopeammat verkkoyhteydet. Se, että naamalle lopulta lervahtava tabletti korvaa kaunokirjallisuuden klassikot ja kuumavesipullot lakanoiden välissä. Se, että naseva twiitti tuntuu usein kuuntelutaitoa tärkeämmältä, jopa niin tärkeältä, että twiittausnopeuden tarkistus päätynee vielä tulevaisuuden ala-asteiden terveystarkastustestiksi, sinne väärinpäin keikkuvien E-kirjaimien ja coopperin juoksemisen lomaan. Kaikki se, että vitsit vanhenevat viidessätoista minuutissa ja uutiskynnys ei ole enää kynnys, vaan kuoppa.

Trumpin voiton jälkeen olen kuullut usein toistettavan lausetta: "Trump itse ei pelota minua niin paljon kuin kaikki ne ihmiset, jotka olivat valmiit äänestämään hänet presidentiksi."

"Ne ihmiset" ovat jotakin, jossakin, iskulauseita, tyhmyyttä, veronkiertoa, itsekkyyttä, muukalaisvihaa typeryyttä, nationalismin uutta nousua, pöyristyttävää, mihin tämä maailma on menossa, tämäkin vielä, muutetaan Kanadaan, tehdään tästä kaikesta meemi. "Ne ihmiset" ovat ilmeisesti jokin voima, joka tätä maailmaa ohjaa kohti vääjäämätöntä tuhoa kuin kurahousuinen lapsi, joka kaivaa kaarnalaivalle uraa soraan.

Minä mietin, miten nykypuheessa voi olla niin tarkkarajaisesti olemassa "ne ihmiset", kun taas "me ihmiset" vetelee jo viimeisiään. Voin olla väärässä, mutten ole löytänyt ympäriltäni samanlaisia valtavia yhteisöjä kuin 70-luvulla kuulemma oli. Suurmielenosoituksia syntyy kyllä somessa lyhyellä varoitusajalla, mutta niissäkin puolueet jakelevat omia pinssejään, artistit twiittaavat itseään esiin ja ilmapalloissa on teemaa tukevien yritysten logoja. Pienyhteisöjä on kuten ennenkin; harrastusseuroja, koirapuistokokoontujia, vanhempainyhdistyksiä. Ja sitten on isoja nettiyhteisöjä erilaisten ilmiöiden ympärillä, kielioppi-intoilijoita ja sipsikaljavegaaneja. Silti yksinäisyys polttaa yhteiskunnan kurkussa kuin liian nopeasti nielaistu lääke.

Koko maailma ei koskaan ole ollut yksi iso "me". Edes nationalismin kulta-aikoina Euroopassa tai Antiikin Rooman valtakunnassa kansa ei ollut yksi suuri perhe; oikeastaan kaikkein vähiten näissä autoritaarisen suljetuissa luokkayhteiskunnissa. Eikä niin ole nytkään, ei edes niiden keskuudessa, jotka antavat äänensä ja vihansa äärinationalistipuolueiden polttoaineeksi Euroopassa.

Siksi puhumalla "niistä" me annamme väärää kuvaa niin itsellemme kuin ympärillemme. Lietsomme hätää, ennakkoluuloja ja hämmennystä. Jos ei ole "meitä", ei ole myöskään "niitä" - ei mitään niin vahvaa joukkoa, ettei se koostuisi yhtä monesta ihmisenkokoisesta yksilöstä kuin sillä on huutavaa suuta.

Juuri se minua populismissa inhottaa. Populismin perusyksikkö on kansa - aina jokin sellainen kansa, joka ei ole päässyt paikalle tai saa suutaan auki. Siksi puhetta pitävät populistit ovat olevinaan olemassa, ajamassa syrjityn kansan asiaa kuin häshtägejä lanseeraavat Moosekset. Vallitsevat valtarakenteet kuten koulutetut ihmiset ja valtiorahoitteinen media ovat meri, jonka Moosekset sysäävät tieltään matkallaan kohti luvattua maata; onnea, ansaittua rahaa ja rauhaa, turvallista homogeenisyyttä.

Ajatus on kaunis, se ei vain voi pitää paikkaansa, koska sellaista kansaa, joka olisi juuri niin kuin minä, ei ole eikä ole koskaan ollutkaan. Ei ole sellaista kansaa eikä myöskään ole sellaista voimaa, joka haluaa tuhota juuri minun oikeuteni ja tulevaisuuteni. Se voi haluta eliminoida esimerkiksi homot, ja jos olen homo, se on erityisesti minua kohtaan väärin. Silti se ei halua tai voi eliminoida juuri minua, sitä koko minua, jollaista ei ole toista. En tarkoita, etteivätkö asiat kaipaisi kipeästi muutosta, jos vallitsevat valtarakenteet tai vaikka yhteiskunnallisen puheen narratiivi ylläpitävät syrjintää henkilöön liittyvän syyn (kuten ihonvärin, uskonnon tai seksuaalisen suuntautumisen) perusteella. Tarkoitan, ettei muutokseen ajavan voiman pitäisi, vaikka se luonnollista onkin, kummuta halusta tuhota "ne ihmiset" jotka haluavat minulle pahaa. Sen sijaan pitäisi lähteä ajamaan alas valtarakenteita, asenteita, juurtuneisuutta, normeja. Sen oikeutetun vihan voimalla, mutta vääryyttä vastaan, ei ihmisiä.

Totta kai olen hyvin etuoikeutettu antamaan tällaisia neuvoja. Siksi puhunkin vain ajatusteni ideaalimaailmasta enkä oleta, että joku sorrettu kykenisi olemaan vihaamatta paitsi häntä sortavaa valtaa, myös vallan käyttäjiä kokonaisina ihmisinä. Erityisen vaikeaa se rehottavan populismin hallitessa julkista keskustelua onkin.

Kun populistisesti hyvä puhuja puhuu, hän puhuu juuri sinulle. Hän maalaa pahoiksi ihmiset, kokonaisina, sen sijaan, että teroittaisi aatteiden tai ajatusten vääryyttä. Hän luo kansan, josta puhuu ja jota puolustaa.

Hän rakentaa käsistään sen muurin, joka pitää sinut ja kaltaisesi turvassa sisäpuolella (ja tarvittaessa vaikkapa meksikolaiset ulkopuolella). Hän näyttäytyy jumalhahmona ja enemmän - äitinä tai isänä. Kutsuu kotiin, jonnekin tuttuun ja ansaittuun.

Taitava populisti kosiskelee rehellisen työläisen arvoja. Sitä vaatimattoman raatamisen ja toisenkin posken kääntämisen mentaliteettia, jota on ylläpidetty länsimaailmassa jo keskiaikaisesta kristinuskon levittäytymisestä lähtien.

Myös tietty kristillinen katkera vaatimattomuus on aina inhottanut minua. Kavahdan Hesarin sunnuntaisivujen kuolinilmoituksissa toistuvaa Eino Leinon runonsäettä "mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit." Elämä näyttää eletyn parhaalla mahdollisella tavalla, kun vasta haudassa pääsee lepäämään ja surevat omaiset kehuvat, ettei se eläessään kyllä leipää pyytänyt.

"Suo, kuokka ja Jussi" -ajattelu saattoi olla ainoa tapamme selvitä kylmässä ja kovassa maailmassa silloin, kun meillä vielä oli vain soita, kuokkia ja Jusseja. Maailmassa, jossa ei ollut keksitty antibiootteja, sähkövaloa tai moottoriavusteista polkupyörää, tarvittiin sisua. Lapsen kuolema oli todennäköinen, sairaus ja katovuosi mahdollinen. Sellaisessa tilanteessa ajatus kaikille yhtä ankarasta Jumalasta on lohdullinen. Silloin Jumalan nöyrä palveleminen ei välttämättä tuota katkeruutta, vaan melkein toivoa. Ainakin sitä sisua. Nöyryyttä.

Nykymaailmassa sama ei toimi. Maailma on edelleen kylmä ja kova, omalla tavallaan, ehdottomasti. Mutta tapamme elää, työstää asioita ja selvitä arjesta ovat tosissaan muuttuneet. Maailmalla varallisuus- ja elintasoerot ovat valtavia. Robotit korvaavat yhä useammin raskaat työt. Digitalisaatio myllertää maisemaa uusiksi kuin ensimmäiset teollisuuskoneet aikoinaan, suuret ikäluokat vanhenevat, some, älypuhelin ja sovellusapplikaatiot muokkaavat niin työn, vapaa-ajan, etäisyyksien, tiedonhaun kuin ajankin käsitteitä. Länsimaissa Jumala on useammin turistikaupan avaimenperässä kuin keskustelun argumenttina.

Nykymaailmassa tarvitaan nöyryyden käsitteen päivittämistä. Vanhanmallinen nöyryys, jossa Jumala palkitsee ajallaan, kunhan pidän mölyt mahassa, kasvattaa vain katkeruutta, joka purkautuu vihapuheena keskustelupalstoilla ja holtittomuutena äänestyskopissa. Uudenmallinen nöyryys on kykyä ja kärsivällisyyttä rauhoittua, myöntää pienuutensa, tutustua faktoihin ja mielipiteisiin eri puolilta ja kiinnostua asioista, olla utelias ja välillä vapaaehtoisesti alakynnessä. Sellaista nöyryyttä en ole havainnut politiikassa kunnolla oikealla enkä vasemmalla. Myös somen debateissa se loistaa poissaolollaan.

Nöyryys nähdään usein luovuttamisen esiasteena. On hyvä, että startup-yrittäjyyden ja pop up -kaupunkitapahtumien hengessä ollaan positiivisesti itsevarmoja. Sitä en missään nimessä halua kytkettävän pois. On uskallettava kokeilla, hypätä tuntemattomaan ja haaveilla suuria. Sen tehdessään on kuitenkin oltava juuri nöyrä voidakseen onnistua. Nöyrä esimerkiksi ympäristöasioissa ja erilaisten ihmisten kohtaamisessa.

Nöyrää kohtaamista minusta vaikeuttaa muun muassa alussa mainitsemani trendien ja tiedonvälityksen nopea vanheneminen sekä huumorin ironiasävytteisyys. Se, että argumentoidakseni tai vitsaillakseni minun täytyy paitsi tietää, mikä fiidissä pyörii juuri nyt, tietää se paremmin ja tuoreemmin kuin "ne muut". Hauskuus on toki osittain perustunut toisten "roustaamiseen" jo pitkään.  Standupissa tai rap battlessa tapahtuva roustaus on kuitenkin erilaista. Siinä on rakennettua show-meininkiä kuin klovnissa, joka heittää toista täytekakulla.

Sen sijaan blogeissa, kolumneissa ja facebookissa huumori tuntuu osuvan enemmän vyön alle, olevan ennemmin ase kuin yhteistä hauskanpitoa, tasavertaista nokkeluutta. On samaan aikaan alkukantaisen tyydyttävää ja kamalaa seurata pitkittyneitä kommenttiketjuja, jotka alkavat joko varomattomasta tai tarkoituksellisesti provosoivasta kommentista koskien esimerkiksi naisia, homoja tai rodullistettuja, ja päätyvät asia-argumentoinnin sijaan veriseen, kylmän huumorin siivittämään mittelöön, jossa korkeasti koulutetut käyttäjät puhuvat aloittajan yli ja ohi muistaen samalla koko ajan korostaa, miten koko keskustelu on heistä aivan yhdentekevä, koska heillä olisi parempaakin tekemistä eikä aloittaja ilmeisesti kuitenkaan koskaan tule tajuamaan mitään.

Näissä keskusteluketjuissa ristiriitaisinta on, että olen argumenteissa täysin aloittajaa piikittelevien puolella. Olen sitä mieltä, että aloitus on tökerö, konservatiivisia valtarakenteita pönkittävä, sovinistinen, rasistinen, mediakritiikitön, mitä tahansa. Aloittajan vastaukset äläkkään ovat yhtä yksipuolisia, ohipuhuvia ja aggressiivisia kuin akateemisten piikittelijöidenkin. Silti kylmä, välinpitämätön ja yläpuolelle kohoava, aloittajaa akateemisempien tai vaihtoehtoisesti vain eri puoluetta kannattavien piikittely ahdistaa minua. Haluaisin, että akateemisten argumenttien sijaan korkeakoulutetutkin ratkeaisivat räyhäämään asiastaan, repimään pelihousunsa ja hakkaamaan näppäimistöä.

Mitä? Minä? Minä, joka olen luullut kannattavani nimenomaan asiallista, faktoihin nojaavaa ja kohteliasta keskustelua. Minä, joka luulin pitäväni räyhäämistä tarpeettomana ja selvänä osoituksena toteuttajansa kypsymättömyydestä.

En minä vittupäähuorittelua kummaltakaan puolelta kaipaisi. Pahoilla sanoilla ei saavuteta mitään. Mutta kaipaisin aitoutta. Sitä, että nojauduttaisiin faktoihin eikä mentäisi niiden taakse. Kun joku on taas tehnyt viharikoksen, haluaisin, että poliitikot teeveessä ärähtäisivät, nostaisivat metelin, tekisivät selvän pesäeron vihapopulistiin.

Se, että Teuvo Hakkarainen räyhää, ei tarkoita, että räyhääminen sinänsä on väärin. Olemalla aina yhtä tunteettoman viileitä poliitikot tulevat piirtäneeksi janan, jossa "toisen ääripään" ollessa polttopulloilla vastaanottokeskuksia heittelevä viharikollinen, jää toiseksi ääripääksi poliitikko, joka kannattaa kehitysavun rahoituksen kasvattamista. "Tällainen ei vastaa Suomen arvoja" on lause, jonka voi sanoa niin monella tavalla. Joko niin, että asettaa itsensä taistelemaan avoimesti jonkin asian puolesta tai niin, että pesee koko asiasta kätensä.

Ehkä pelottavinta kuitenkin on, että enemmän kuin "niitä ihmisiä" - Trumpin kannattajia, persupoliitikkoja, Aito Avioliitto -aloitteen allekirjoittajia, Guggenheimin valtionrahoitusta puoltavia ja mieluummin Himpuloita kuin Teletappeja lapsena katsoneita, olen alkanut pelätä itseäni. Huomaan väsyneeni olemaan tiedostava. Ohitan Hesarin ulkomaan uutisia, katson mieluummin Talent Suomea kuin videoita Aleppon tilanteesta enkä voisi kuvitellakaan tykkääväni Facebookissa persu- tai kokoomusnuorista silkasta mielipiteiden avartamisen halusta ja uteliaisuudesta, koska kaverinihan saattaisivat nähdä tykkäyksen ja muuttaa käsityksiään minusta. Olen kauhuissani. Olen juuri sitä, mitä "niissä ihmisissä" vierastetaan. Vähän mediakritiikitön ja mukavuudenhaluinen. Itsetuntoani aika ajoin pönkittävä, liian monta paahtoleipää aamupalaksi syövä, salikäynnin skippaava ja Youtubesta salaliittoteoriavideoita uteliaasti tuijottava "minä vaan".

Ja sehän on juuri niin kuin pitää ollakin. Koska jos minä olen "ne" - jotain sellaista, mitä useimmat meistä välillä ovat, niin silloinhan me olemme "me". Kaikki ihmisiä, erilaisine mielipiteinemme, intohimoinemme ja suruinemme. Kaikki me haluamme joskus syliin. Kaikki me haluamme kaunista musiikkia lopputeksteihin ja blogipostauksen päätökseen maailmaasyleilevän lauseen.

Minä peräänkuulutan nöyrää riehumista, eli aitoutta. Aitoutta olla todella minä ja suostua näkemään, että sinä olet todella sinä - et minuuteni jatke tai veriviholliseni. Uskon vilpittömästi, että se aitous, uteliaisuus ja tarpeellinen tunteikkuus on meissä kaikissa.

Enkä kiistä, ettenkö pelkäisi, että aitous katoaa yksinäiseen pakotetun loukkaantumisen ja pakotetun neutraaliuden vuoropuheluun, joka tapahtuu suljettujen ovien takana hurisevan keskusyksikön välityksellä.

Koska vaikka olemme ihmisiä, ja juuri siksi, meidän pitää nähdä vaivaa ollaksemme hereillä.

Läpinäkymättömyyttäänköhän

Hiljaista, lämmintä valoa väikkyy taas läpi pakoputkien päräyksiä räksähtelevän ilman ja puolipimeän pensasaidan. Sitä tihkuu sateen täplittämiin ikkunoihin kullankeltaisiksi pyörylöiksi, pimeässä vaeltaviksi heijastumiksi jonkun keittiönpöydän yllä riippuvasta kattovalaisimesta. Sade takoo kuistin pöytää kuin lapsi, joka ei osaa vielä oikein kertoa, mikä suututtaa, mutta huomaa, että unettavaan hikkaan asti itkeminen helpottaa. Taivas irvistää. Ilta kääriytyisi jo siniseen, tippuilevaan hämärään, jos sateen paino väistyisi sen tieltä.

Yle Teemalla Shakespearen kunniaksi juhlittu esityskavalkadigaala lipuu päätökseensä arvokkaasti kuin alttarille asteleva viisikymmenvuotias. Silmät läikkyen varmaa, uhmakasta ylpeyttä, askel lyhyempänä ja vakaampana kuin joskus nuorena. Britannian arvostetuimmat näyttelijät kerääntyvät nousevaksi rykelmäksi ledvaloköynnösten keskelle kohotetulle näyttämölle. Shakespieren kasvojen tyylitellyt raamit ovat tulessa. Televisiossa ilotulitusten röykkiön ääni jää jousiorkesterin taakse. Musiikki pauhaa kohtalokkaasti, mutta nöyrästi.

On kuin maailman koko teatteria rakastava kansa asettuisi yhtä aikaa kunnioittamaan historian
vaikutusvaltaisimman näytelmäkirjailijan perintöä. Tunnelma on kuin kuiskaus pimeässä. Kiitos. Me jatkamme tästä.

Minä olen yksin kotona, kätykolu, eli kämppä tyhjänä koiraa lukuunottamatta. Katsoin Avaran luonnon. Täpläkaurisuros kuoli. Ja joku kuoriainen oli olevinaan ampiainen. Avarassa Luonnossa sitä sanottiin nerokkaaksi suojaväritykseksi. Ala-asteella sitä olisi sanottu matkimiseksi.

Tänään olen etsinyt paljon tietoa netistä. Ja ollut ihan kamalan ahdistunut. Olen ollut ahdistunut, sitten ahdistunut siitä, että olen ahdistunut enkä esimerkiksi sisuuntunut, sitten ahdistunut siitä, mitä olen tehnyt, koska olen ollut ahdistunut. Olen viljellyt itsekseni ääneen niin mustaa huumoria, etten enää ole osannut sanoa, onko se huumoria vai vain mustaa. Niin mustaa, ettei siinä enää erota omia ääriviivojaan.

Olen tehnyt suunnitelmia ja perunut niitä. Ja tehnyt uudestaan. Olen vihannut sisäänpäin, ulospäin ja toisinpäin. Olen tehnyt matikkaa. Ihan vähän. Ja maannut huoneeni matolla kuvittelemassa. Kirjoittanut, rypistänyt, suoristanut, kumittanut ja heittänyt roskiin. Ja tallettanut. Olen tökkinyt puhelimeni näytöllä 2,99 euroa maksanutta tietokilpailusovellusta lukiobiologiasta. Kysymyksiä on ehkä 20 erilaista ja niihin pitää vastata kerta toisensa jälkeen uudestaan saadakseen pieniä kuvitteellisia kolikoita pienen kuvitteellisen sivistyksen kerryttämiseen. Joskus toivon, tänään etenkin, että voisin itse olla pieni ja kuvitteellinen.

Tai vain se ampiaisennäköinen kuoriainen kuninkaantammen rungolla Avarassa Luonnossa.

Mä nään jatkuvasti kivuliaita unia. Herään hämmentyneestä sykkyrästä. Itku on kuin sisäistä verenvuotoa - paljon tuhoavampaa valuessaan sisäänpäin ja jättäessään silmänurkat kuiviksi ja epätietoisiksi.

Mulla on kamala tarve syöksyä ihmisiä kohti, tarrata kiinni, olla heikko ja silti tärkeä. Mutta mä en uskalla luottaa, että olen, koska se kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta. Mä en uskalla sille jäälle, joka murtuessaan painaa mut kantensa alle, hievahtamattomaan pyörteeseen. Kylmä vesi ei turruta, se potkii syvälle ja sylkee päin näköä. 

Se olen minä, joka sylkee ja potkii. Minä, joka puhun itselleni rumemmin kuin suomalaisen arki-iltaisin esitettävän draamasarjan stereotypisinkään kyynis-depressiivinen nahkatakkijäärä. Jos vain voisinkin jättää itseni taakseni, sopia yhteisymmärryksessä itseni kanssa, ettemme minä ja minä ole enää tekemisissä, koska se on parempi meille molemmille. Että voimme erota ystävinä, koska se johtuu vain minusta. Jos vain voisin kieltäytyä yhteistyöstä sen itseni kanssa, joka huutaa, haukkuu, mulkoilee, syyttää, kavahtaa aina minut nähdessään. Se leijuu ympärillä, tällaisina aikoina aina vain lähempänä, vääristää maisemaa kuin saippuakupla. Kuljen kultakalamalja päässä ja uskon vilpittömästi, että se suojaa minua, vaikka oikeasti sen ainoa tarkoitus on viiltää kasvojani, kun kaadun, saada minut tuntemaan itseni tyhmäksi, arvottomaksi ja tuskaiseksi.

Teemalta tulee nyt dokumentti Queenista ja koira pyytää katseellaan, että kääntäisin sateen pois päältä. Se haluaisi työntää kuononsa mutaan kastelematta tuntokarvojaan.

Minä pelkään itseäni enemmän kuin mitään. Enemmän kuin korkeita paikkoja, vauhtia tai kipua. Enemmän kuin pimeää. Minä itse olen ainoa, joka onnistuu kääntämään kaiken nurinpäin, vääräksi ja iljettäväksi. Minä pelkään epäonnistumista niin kovasti siksi, etten pysty välttelemään itseni katsetta sen jälkeen.

Pienenä aina ihmettelin lauantai-illan romanttisten komedioiden kauniita naisia, jotka päätyivät jossain vaiheessa elokuvaa kieltämään omat tunteensa, koska olivat mielestään niin rikkinäisiä ja vaikeita eivätkä halunneet potentiaalisen kumppanin (joka yleensä oli Hugh Grant) kärsivän takiaan.

Nyt ymmärrän heitä vähän paremmin. Eivät he varmaan oikeasti kumppanin tunteita varoneet. He saattoivat kyllä väittää itselleen niin, mutta oikeasti he varoivat itseään. Odottivat ja pelkäsivät sitä hetkeä, jolloin ovat olleet liian pitkään mahdottomia ja epävarmoja, ja kumppani kyllästyy todistelemaan rakkauttaan. He odottivat murskautumistaan. Sitä omista tunteista koostuvaa jyrää, joka jättää jälkeensä vain muodotonta tohjoa. Ja niitä omista tunteista koostuvia räyhähenkiä, jotka saapuvat tohjon ylle ilkkumaan ja syyttelemään. Oma vika! Kehtaatkin olla noin itsekäs! Nouse ylös!

Minä olen nyt ensimmäistä kertaa uskaltanut ottaa yhteyttä rakkaimpiin ystäviini jyrän alta. Minun jyräni alla on ensimmäistä kertaa toiminut wifi. Tai sitten se on toiminut ennenkin, mutten koskaan ole uskaltanut kokeilla.

Kun he vastaavat kauniisti, minä pakahdun niin, että minun tekee mieli tukkia heidän suunsa. Liian kauniit sanat saavat minut tolaltani, etsimään epätoivoisesti säröä, sitä kohtaa, joka todistaa, että kaikki särkyy pian eikä ole enää mitenkään korjattavissa, sillä kaapissa oleva superliima on kuivunut tuubiinsa eikä uutta enää saa mistään, koska kaupat ovat kiinni.

Aivoni kiusaavat minua unilla, joissa osaan luottaa. Unilla, joissa nukahdan halaukseen. Herään tyynyliina kaulan ympärillä ja peittonikin vieroksuu minua.

Äskettäin eräissä näytösluonteisessa tilaisuudessa tapahtui niin, että minä menin paniikkiin. Vajosin kokonaan itseni sisään ja olin tukehtua sinne. Koko syvään vyöryvän tapahtumasarjan käynnisti silkka havahtuminen siihen, että olen joskus ollut yhden noista katsojista verkkokalvoilla ja se on varmasti pitänyt minua pähkähulluna. Koin tarvetta todistaa, etten ole. Olin varma, että olen raadin silmissä iljettävä, pelottava ja sekava, mielistelevä etana, joka kuvittelee olevansa jonkinlainen sensuelli, vilpitön karitsa, mutta onkin susi lampaan puvussa. Tietenkin tulin esittäytyneeksi juuri sellaisena, koska pelkäsin niin kovasti. Pelkäsin, että minun ajatellaan yrittävän nuoleskella, joten varoin ja yritin todistella, että ei, olen itsenäinen taiteilija. Tietenkin seurauksena oli pakokauhunomaista, nuoleskeluksikin helposti tulkittavaa säntäilyä, anteeksipyytelyä ja pakottamista, unohtelua, sulkeutuneisuutta ja suunnatonta, polttavaa häpeää. Kadotin kaiken koskaan vähääkään valmiiksi ajattelemani, koko kykyni olla olemassa itse ja havaita. Olin vain sekava, henkeä haukkova, itse itsensä traumatisoiva ihmisraunio, joka kaikessa luotaantyöntävässä kamppailussaan ei ollut edes säälittävä, vaan ruma.

Ruma tavalla, jota en juuri ole suostunut itsessäni näkemään. Ruma sisältä, rujo ja rikkinäinen. Kuin eläin, joka on valmis raatelemaan vain siksi, ettei tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. 

Tunsin itseni uhatuksi, ennen kaikkea sisältäpäin. Tiesin, että joka ikinen teko vie minut syvemmälle nöyryytykseen, mutten enää voi perääntyä. Samaan aikaan nöyryytyksen repivyys esti minua rikkomasta kaikkia raja-aitoja, jätti minut kellumaan kiehuvaan veteen vailla mahdollisuutta pelastautua kummallekaan rannalle. Halusin pyytää anteeksi ja poistua, unohtua, mutta samaan aikaan mennä lopullisesti sijoiltani, osoittaa raadille, etten luule itsestäni liikoja, osoittaakseni itselleni, etten anna raadin luulla, että luulen itsestäni liikoja, koska se tarkoittaisi sitä, että ehkä luulen itsestäni liikoja. 

Kadotan itseni, koska en enää osaa uskoa olemassaolooni ilman toisten mielipiteitä. Kun olen yksin, olen pois päältä. Se on surullista, koska vuosia aiemmin minulla oli kokonainen maailma ympärilläni, minne meninkin. Oma maailma matkakoossa. Mielikuvitusrengas, suunniteltu arjen kuohuista selviämiseen.

Nykyään se rengas tyhjenee sitä mukaa, kun sitä yrittää täyttää. Pihisee itsensä hämmennyksiin. Tukehtuu omaan uloshengitysilmaansa. 

Nykyisin tarvitsen hyväksyviksi tulkitsemiani katseita renkaan täyttämiseen, kun ennen siihen riitti kiehtova tuoksu tai tienposkessa hyppivä valovoimainen varpunen.

Välillä saan kyllä tunnelmista kiinni. Etenkin aamubussissa, jossa käy kollektiivinen aamutuhina, ihmiset painuvat toisiaan vasten kaarteissa ja Käpylän kohdalla ison toimistorakennuksen ikkunoista heijastuu korkeaa, jylhää valoa. Tai Vallilan kohdalla, kun pienet puiset talot ovat ihan karnevaalikeksien värisiä ja näyttävät vain aavistuksen palelevaisilta isoa tummanpuhuvaa kaupunkikaarretta vastapäätä. Tai Tuomarinkartanon niittyjä viistävällä asfalttitiellä, kun heinän yllä riippuva usva näyttää auringon untuvapatjalta.

Minä saan tunnelmista kiinni, kun tunnen itseni kokonaiseksi. Suurimman osan ajasta tunnen kuitenkin kuin keskiössäni olisi reikä; aukko, josta kaikki hyvä valuu pois. Kuin pahvikahvimuki, joka jättää renkaita jälkeensä ja väljähtyy sisältä. Tai aita, johon revenneestä aukosta joku on jo ryöminyt tiehensä.

Postaukseni toistavat itseään, koska elämäni pyörii kuin kasetti edestakaiskelauksella. Se on tietysti oma vikani. 

Tapahtuu paljon hyvää. Enemmän kuin osaan ottaa vastaan. Takerrun pahaan, ettei hyvä pääse niskan päälle, tekemään minusta helpottunutta. Helpottuneena en ole varuillani, en saa jalkoja alle, kun putoan.

Postaukseni eivät toistaisi itseään niin paljon, jos uskaltaisin sanoa ääneen ne asiat, joita nyt yritän puoliksi itseltäni salaa sirotella rivinväleihin. Se huuto, jonka pelkään murustuvan kelmeän merkityksettömäksi ironiaksi, kyyniseksi kihinäksi tai loppumattomaksi pimeäksi. Huuto, joka menettää voimaansa, kun sen antaa valua ulos sen sijaan, että sen huutaisi menemään. Rikkoisi lasin, jota vasten on tottunut painautumaan.

Minä hengitän hädissäni huuruun sen ruudun, joka on ikkunani ulos tästä. Se on lohdutonta, ihon rusinaksi puristavaa vesihöyryä, jonka läpi en pian enää näe. Huurusta tehty, painava huntu, jonka takaa ääriviivat eivät erotu.

Yritän saada itseni uskomaan, että olen täällä yhä.

Sillä on oltava väliä.

Assosiaatioahmatin kotialbumi

Minun tekisi nyt mieleni imuroida ja puistella kynnysmatto,
katsoa, kun siitä pölisee tikkumaisia kuituja porrasritilälle
ja jäädä istumaan selkä rappausta vasten Lidlistä hankitut halpasandaalit jalassa
katsomaan, kun puistellulle matolle putoilee keskeltä kupristuneita koivunlehtiä yksitellen.

En ole vielä aivan oppinut rakastamaan tätä uutta kotia - täällä kaikki on matalampaa ja leveämpää, katto, pellot, taivaskin. Hämärä laskeutuu matalien kattojen ohi nopeammin, metsään ei pääse piiloon omia ajatuksiaan ja jos sälekaihtimia pitää auki, ohi potkulautailevat lapset katsovat sisään eivätkä hymyile.

Olen tajunnut hitaasti, miten minulla vielä on ikävä kotia, jossa asuin 16 vuotta ja kolme kuukautta.
Vielä kauemmin on kestänyt tajuta, että muisteleminen auttaa. Siitä tulee vähän pöpperöinen ja kummallinen, mutta myös jollakin tapaa lohdullinen olo. Kuin tapaisi pitkästä aikaa jonkin nallen, jonka luuli jo laittaneensa kierrätykseen.

Minun tekisi nyt mieleni sammuttaa tuo televisio, sillä siitä kimpoilevat epäsäännölliset äänet sattuvat korviin ja kaiken lisäksi olen ehdollistunut siihen, että Arto Nybergin tunnusmusiikki tarkoittaa jotakin ikävää, kylmää ja sinistä - kuten viikonlopun, murojen ja ideoiden loppumista tai lähestyvää iltapesua. Arkea. Jostain syystä puoli yhdeksän uutisten musiikki ei aiheuta samanlaista reaktiota. Se tuo mieleen enemmänkin pyörämatkoja iltaa kohti suhisevassa lähimetsässä, auringonlaskun värittämiä vauvakeinuja ja oikein ratkaistuja matematiikan kotitehtäviä. Arkea, mutta jännittävällä ja tehokkaalla tavalla.

Minun tekisi mieleni myös ärähtää tuolle suorassa sukulinjassa yläpuolellani touhottavalle naisihmiselle, joka on nyt sitä mieltä, että koira on saamassa ensimmäisen epilepsiakohtauksensa kuuteen vuoteen. Hän on tosin ollut sitä mieltä säännöllisesti viimeisimmästä epilepsiakohtauksesta lähtien. Se rauhoittanee häntä, huolestuminen. Jos koiran silmäkulman tavallista roikkuvampi asento sitten osoittautuukin kaihiksi, kolibakteeriksi ja syöpäkasvaimeksi tai ne isoisän vanhat paperit, joita ei ole löytynyt ulkovarastosta ovat sittenkin ulkovarastossa ja homehtuvat kevättalvella - on asiasta ainakin huolella huolestuttu etukäteen.

Muistan, kuinka vuosia sitten äiti huolestui koiran syöneen sinilevää. Oli sunnuntai-ilta, olimme juuri palanneet mökiltä ja elokuu möyhi hämärään sukeltavien havupuiden oksissa. Minä ajattelin pelata simssiä, mutta koira voi huonosti ja äidin huoli tarttui minuunkin. Pian olimme kaikki sitä mieltä, että koira kuolee yöllä - kaikki paitsi isä, joka kärisi itsekseen turhasta tohottamisesta, korkkasi tölkin ja laahaili jalkojaan huoneesta toiseen kuten minä tahansa toisena päivänä. Minä kanavoin ahdistukseni liikuntaan, se oli minulle siihen aikaan hyvin tavallista, ja lähdin hikilenkille tuuliseen iltaan.

Juoksu kulki hyvin, paremmin kuin ehkä ikinä. Noin neljän kilometrin jälkeen kävi kuitenkin niin, että valtaisa helmoistaan purppurainen pilvi peitti taivaan sekunneissa, puut natisivat ja kaatuivat eteeni, tuli pimeää, tuuli työnsi minua kohti tiensivua ja ukkonen jyrisi lujempaa kuin kaikki tuntemani alikulkutyömaat yhteensä. Silloin minä juoksin niin lujaa, etten muista jalkojeni osuneen maahan ollenkaan. Puhelimeen vastasin kuitenkin samalla.

Äiti: - Maija! Se on hengenvaarallinen myräkkä, Maija, JUOKSE!

Minä: - Juoksen!

Muutaman minuutin kuluttua äiti soitti kuitenkin uudestaan.

Äiti: - Isä sanoi, ettei mun kannata lietsoa suhun paniikkia. Tule ihan rauhassa. Kaikki järjestyy. Mutta tule reippaasti.

Minä en ehkä vastannut mitään, koska siihen mennessä isoin puu oli juuri kaatunut läheltä ohi, olin  keskellä metsää ja minua itketti. Kaikki päättyi kuitenkin hyvin, pääsin kotiin, nousin täristen rappukäytävän rappusia ja lysähdin märkänä sohvalle todistamaan Hercule Poirotin loppuratkaisua. Eikä Ineskään ollut syönyt sinilevää, sitten kuitenkaan.

Minun tekisi nyt mieli katsoa jaksollinen Tuomas Veturia. Ei siksi, että koskaan lapsena olisin erityisesti pitänyt siitä. Värit olivat minusta liian haaleita ja veturien ilmeet vilpillisen hyväntahtoisia. Mutta siksi, että se tuo minulle mieleen sumuisen sateiset arkiaamut, jolloin ei ikinä ollut aikaa katsoa lasten aamuohjelmia, paitsi silloin, jos oli hammaslääkäriaika tai kuumetta. Se oli arkea pienellä twistillä - vähän niin kuin riisimurobrändin kamppanja-aikana, kun sain paketista päätään heiluttavan "Karhuveljeni Koda" - elokuvan hirven.

Mutta myönnettäköön, että koira voi nyt huonosti. Vatsavaivoja. Se kävi oksentamassa kuistilla ja kaivamassa kuoppaa ensin mutaiseen maahan, sitten olohuoneen mattoon. Tällä hetkellä, rapinasta päätellen, vuorossa on keittiön lattia. Partakarvoista roikkuu syksyn möhnää. Närästää.

Äiti sammutti keittiön valot. "Ines, mene lepäämään." Minulle tulee ihan Earth Hour mieleen. Kun olin pieni, me sammutimme sen aikaan kaikki valot, ja minä valaisin sinertävällä taskulampulla. Vain tietokoneen huriseva keskusyksikkö hohkasi valoa olohuoneeseen. Isän mielestä valojen sammuttaminen oli turhaa - hän meni pimeään makuuhuoneeseen makaamaan selällään ja tuhisemaan. Toisaalta niin hän teki joka päivä. Vähän vihaisesti, mutta tutusti ja turvallisesti. Minä ja äiti bongailimme välinpitämättömän valonkeltaisia ikkunaneliöitä naapuritalon seinästä ja olimme yhtä nautinnollisesti närkästyneitä kuin nykyään bongaillessamme epäloogisia tai virheellisiä lauserakenteita aamuhesarista. Eteinen tuntui pimeässä isommalta kuin oikeasti. Leikin, että kenkäkaapin takaa aukesi portti toiseen maailmaan.

Kun Ines oli meillä ensimmäistä yötä, se nousi ylös Siwasta hankkimastamme pahvisesta omenalaatikosta ja löytyi rapistelemasta eteisen kenkäpinon päältä. Siellä, kenkäkasassa, oli tuoksunut koko asunnosta eniten hiki ja hiekka - läheisyys ja jonkinlainen pysyvyys. Sellainen voima, joka piilee nurkkiin kasautuvissa asioissa. Niissä, joita ei vain tule heittäneeksi pois, koska ne kuuluvat sinne, jonnekin matalaan hämärään. Tuoksumaan tutulta ja turhauttamaan silloin, kun niihin törmää. Siis joko varpaalla tai esteettisellä silmällä pölyjuovia tanssittavassa kevätvalossa.

Minä rakastin siivota kenkäkaappia. Yleensä siivosin samalla myös ulkotakit ja ylähyllyllä sinisissä muovikoreissaan pursuilevat hatut, hanskat ja huivit. Levitin kaiken eteisen lattialle ja tuijotin itseäni peiliovista kattolampun kuparisessa valossa. Parketti oli täynnä lommoja ja pieniä viiruja. Kengät tuoksuivat nahalta ja pinttyneeltä tunkkaiselta askeleelta, olivat lytyssä ja kantalapuistaan kuluneita. Minä etsin niille pareja ja pidin yllä jännitysnäytelmää siitä, ketkä saavat jäädä ja ketkä joutuvat kierrätykseen - tai jopa reunastaan revenneinä roskiin. Kenkäparat kyselivät minulta hädissään tietoja puolisoistaan, joita haettiin mustasta luolasta. Pisimpään kadoksissa olleet saivat kriisiapua paikan päällä. Paras vaihe oli tyhjennyksen loppupäässä, kun minun oli ryömittävä kenkäkaapin sisään pimeään saadakseni viimeiset yksilöt ulos. Ei tietenkään olisi pitänyt, kenkäkaapin sai auki myös toiselta puolelta, mutta sen seikan jätin seikkailullisesti huomiotta.

Mä en tiedä, mikä mua inspiroi tähän poseeraukseen... saa etsiä syvempiä taiteellisia merkityksiä

Minä puin itseni täyteen löytämiäni karvareuhkoja ja kuvioituja silkkihuiveja, otin itsestäni kuvia vanhalla paksulla digikameralla ja kuvittelin olevani se Tuulen viemää - elokuvan Scarlett. Kuvittelin, vaikken koskaan ollut jaksanut katsoa sitä elokuvaa loppuun saakka. Olin ottanut Harry Potter - kirjani ja mennyt syömään viinirypäleitä mikron viereen raivaamalleni tiskipöytälevylle. Minusta oli oudon romanttista istua tiskipöydällä. Se johtui ehkä siitä, ettei meillä ollut ikkunalautoja, joilla olisi mahtunut istumaan.

Minä rakastin meidän mustaa nahkasohvaamme, joka oli mukavasti kahdenistuttava, virallisesti kolmenistuttava ja parhaimmillaan, yleensä jouluna ja rapujuhlissa, neljän- tai viidenistuttava röykkiö. Se hankittiin suunnilleen silloin, kun minä aloitin koulun. Eräs päiväkotikaverini tuli meille katsomaan sitä ja opetti minut istumaan selkänojalla.

Se oli sohva, jolle ostettiin uudet sisustustyynynpäälliset kaksi kertaa vuodessa. Yksi tyyny pieneni vuosi vuodelta, koska otin sen sisältä täytettä neulomiini eläinhahmoihin. Sille sohvalle siirryttiin juttelun lomassa keittiöstä silloin, kun vatsa oli täynnä ja illallinen virallisesti päättynyt. Sille siirtyi ensimmäisenä aina se sisko, joka oli meillä päivällisvieraana, valittamaan raukeasti herkullisten ruokalajien vatsaa turvottavista lieveilmiöistä. Sitten minä täytin tiskikoneen, äiti laittoi haisevia juustoja esille ja isä meni röökille parvekkeelle. Parvekkeen ovi päästi maiskahtavan suhaisevan äänen, oli reunoista sininen ja piti pakkasen loitolla.

Parhaimmillaan nahkasohvalla maattiin lomittain. Punaviinilasit laitettiin ruskealle apupöydälle, siskoilla oli villasukat ja maailman kauneimmat kännykän taustakuvat, ja äiti istui punaisessa nojatuolissaan, jonka jalkapenkki löystyi nopeasti niin herkäksi, että saattoi pamahtaa auki, kun joku käveli ohi toiselta puolelta huonetta. Minä laitoin siskoista vanhimmalle aina kampauksia. Otimme kuvia hänestä glitteriä poskipäissään ja minä ihmettelin vilpittömästi, miksi hän halusi pestä ne pois lähtiessään. (Ihmettelen vähän vieläkin.)

Olohuoneessa pelattiin Unoa, juoruttiin työnantajista ja katsottiin ihan liikaa Kummelia. Olohuoneessa minä sain ensimmäistä kertaa spagaatin ja otin ensimmäisen "taidevalokuvaksi" määrittelemäni otoksen. (Digiboksin kellonäyttö, josta heijastui huonekasvin oksa.)

Olohuoneessa istuin isän vieressä ja opettelin ulkoa kaikki Etelä-Amerikan pääkaupungit. Olohuoneen sohvan alle hukkasimme Ineksen (ja myöhemmin monta vinkulelua, osin tahallisesti). Vinkulelujen nimet olivat aikajärjestyksessä Chydenius, Jörn Donner, Soini ja Jutta Urpilainen. Jutta Urpilainen meillä on vieläkin mökillä, mutta sen jalat ovat hävinneet jonnekin.

Kun olin ehkä viisi, veljeni väitti, että sohvan alla asuu kuningaskobra. Se ei tainnut kyllä olla vielä nahkasohva, vaan sen edeltäjä, valkoinen kangassohva, jonka kylkeen minä kolmevuotiaana piirsin tussilla. Äiti suuttui, mutta heltyi vähän, kun sai kuulla, ettei kyseessä ollut päämäärätön töhry, vaan Espanjan kartta, johon oli merkitty rastilla kaikki ravintolat, joissa olimme käyneet.

Kangassohvalle minä nukahdin vauvana vellipullon kanssa, kun vanhempani katsoivat Haluatko Miljonääriksi. Myöhemmin leikin sitä isän kanssa, hän oli Lasse Lehtinen ja minä kandidaatti.
Samalla sohvalla opin myös lukemaan 4-vuotiaana. Isä sanoi äidille sanan ruotsiksi, äiti kirjoitti sen paperille ja minä luin. Englantia opin ennen kouluikää vähän, koska vanhempani vaihtoivat englantiin aina, kun halusivat salata jotain minulta. Sain selville joitakin tuotetietoja tulevista joululahjoista, kun keskityin ja aloin ymmärtää.

Muistan myös, kun siivosin siivouskaappia ehkä yhdeksänvuotiaana ja suutuin järkytyksestä löytäessäni joulupukin asun suljetusta muovipussista, partoineen päivineen.

Nyt olen, nuorimmasta iästäni huolimatta, esittänyt joulupukkia perheelleni jo viiden vuoden ajan.